aikani

 

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Weblog Commenting by HaloScan.com

30.9.05

 

Kitukasvuinen sielu

Elokuvassa Being There (Tervetuloa, Mr. Chance) Peter Sellers esittää yksinkertaista ja mistään tietämätöntä puutarhuria, jonka yksinkertaisia tarhurinlausuntoja pidetään yleisesti viisaina ja syvällisinä. Koska kyseessä on kaunis satu, kiltistä ukkelista tehdään siinä Yhdysvaltain presidentti, sikäli kuin muistini ei petä. Tosivalloissa asiat ovat hieman toisin: liittovaltion nykyiseksi keulakuvaksi päätyneen miehen ilmeisimpiin ansioihin kuuluu, ettei kukaan voi vakavissaan epäillä häntä Viisauden rakastajaksi.

Mainitun elokuvan koominen peruserhetyshän perustuu siihen, että puutarha- ja maanviljelysvertauskuvien viljely on eräs kulttuurikansojen perustavimmista perinteistä. Itse sana kulttuuri tarkoittaa viljelyä. On vaikea sanoa, miksi tuo tematiikka saa tällaisen järkiperäisyyttä edellyttävän modernin subjektinkin kaipaamaan itselleen sellaisia kulttuurisen ojentautumisen syväjuuria, joilla ei nykyisen tietointensiivisen tuotannon puitteissa pitäisi olla mitään virkaa.

Koetin eilen testata sieluani vanhan kotipihani kurjia istutuksia vasten. Turhauduin ja ahdistuin. Enkä tarkkaan tiedä, miksi. Kaikki ovat kuulleet mielisairaaloiden puutarhoista. Kenties puutarhanhoito ei ole terapeuttista pelkästään jollain yksinkertaisen rakentavalla tavalla, vaan jollain paljon rajummalla ja paljastavammalla. Lapio kädessä ja kasvien hiljaisessa seurassa en voi paeta hulluuteni perustavimpia ominaispiirteitä.

Sain eilen aikaan yhden vaatimattoman merkinnän, jossa en harrastanut tarhurikieltä [eipäs kun harrastinpa sittenkin: näin äkkiä muistini petti tai näin nopeasti osasin unohtaa], mutta Veloena kirjoitti siihen seuraavan muodoltaan yksinkertaisen kommentin, jossa kuitenkin riittää tulkitsemista:

Ensin käännetään, sitten kitketään, sitten kylvetään tai istutetaan, sitten kitketään ja kitketään ja kitketään.

Mutta pelkällä kitkemisellä ei satoa tule. Eikä puutarhanhoitokaan ole niin tärkeää.

Kirjoitatko merkinnät jonnekin muualle ja siirrät ne sitten vain?

Jos kysymys olisi vain puutarhanhoidosta, minä vastustelisin: enhän minä kitke; en pidä kitkemisestä - itse asiassa säälin urheita rikkaruohoja, joiden joukkoon sitä paitsi aika ajoin eksyy mielenkiintoisia, itselleni tuntemattomia lajeja. Ei, minä haluan puutarhan, joka kerran perustettuna kasvaa ja kehittyy luonnonmukaisesti, ilman intrusiivisia hoitotoimenpiteitä. Olisi vain tunnettava alkuehdot... Sivumennen sanoen halveksin kesäkukkia: ne edustavat valheellista koreilua - ja naisellista häilyvyyttä, kenties. Olen aina halunnut olla luoja, joka lepää löydettyään ratkaisun luomisen ongelmaan, enkä mikään sisyfosmainen ylläpitäjä. Tahdon nähdä kiveni sammaloituvan kauniisti. Mutta ennen sitä...

Juuri tämä ankara luonnollisuuden ja luontevuuden vaatimus tekee tekstinkin luomisesta niin tuskallista. En ole oppinut käyttämään hyväkseni teennäisiksi enkä epäintuitiivisiksi mieltämiäni ilmaisuja, ja vain hyvin pieni osa keksimistäni ilmaisuista täyttää ajatusprosessin myötä jatkuvasti tarkentuvat spontaanin oikeaan osuvuuden kriteerit. Kyllä, kyllä minä kitken ja kitken, sillä a man of words and not of deeds is like a garden full of weeds, kuten vanhassa t-paidassani lukee, ja näin ollen tekstin luonnollinen kasvuvaihe tahtoo jäädä valitettavan lyhyeksi. Tekojen miehet taistelevat maailmassa; sanat taistelevat sanojen miehessä. Mielialani ehtii laskea, kiinnostuksenkohteeni ja näkökulmani vaihtua - hyvin harvat ajatuksistani osoittautuvat niin elinkelpoisiksi, että niiden kasvukyky kestää kaikki havainnot ja muutokset. Mutta kenties iän myötä kestävät ideat voittavat eloonjäämiskamppailussa alaa kestämättömiltä ja saavat hataran persoonani vähitellen lujittumaan toimintakykyiseksi. Siihen asti...

Nuori nainen käytävän toisella puolella opiskelee hepreaa. Miten paljon toiminnallisempaa ja rohkeampaa tuo onkaan! Suuri kansanjoukko seurasi minua junaan: jostain syystä näillä kaikilla oli tänään tarve päästä etelään.

Mutta mitä uskaltaisin sanoa itse puutarhatuskasta. Paikka on vanha rivitaloasuntomme, jossa veljeni asuu nykyään, kun äitimme muutti pienempään. Aika on syyskuun loppu, päivä, jonka pimettyä syksyinen tähtitaivas yllättää jalankulkijan. Pahaa hallayötä, joka vahingoittaisi vaatimattomia istutuksiani, ei silti taida tulla.

Sykähdyin samasta näkymästä jo lapsena. Tähti siellä, tähti täällä, tuttuja, samoja mutta silti jotenkin toisin ilmeneviä - näkökyvyssänikin on sanomista, pientä kyllä, mutta taivaan tuijottajalla on perfektionistin katse. Entä nuo neljä tähteä, joihin en muista kiinnittäneeni huomiota, eräänlainen "deltasiipinen" asterismi: Herkuleen tähdistöönköhän nuo kuuluvat vai Käärmeenkantajanko epämääräiseen alueeseen? (Katson tähtikartasta: Kilpi, vielä viime vuosisadallakin Sobieskin kilpenä tunnettu - sellaisena todellakin suurenmoinen luku puolalaisen suuruudenhulluuden historiaa. Se se taisi olla.)

Keväiseen tähtitaivaaseen tutustuin vasta hieman vanhempana. Esimerkiksi ensihavaintoni Orionin tähdistöstä sijoittuu varhaiseen syksyaamuun, jolloin näkyvissä oli sen kirkkaista tähdistä vain kaksi, Betelgeuze ja Bellatrix, jotka kuuluvat ns. pohjoiseen tähtitaivaaseen siinä missä loput eteläiseen: tietosanakirjan tähtikartan perusteella Orion vaikutti kiehtovalta, mutta koska tähtikartoissa käytetty polaariprojektio jakaa ekvatoriaaliset alueet kahtia eri pallonpuoliskoille ja muutenkin vääristää niiden muotoa, Orionin kokonaishahmo säilytti edelleen arvoituksellisuutensa.

Kiinnyin varhain luonnonprosesseihin. Mihin suomalainen pakenee arkitodellisuutta muualle kuin luontoon, etenkään sellainen, jolla ei ole aiempien ikäpolvien kokemusta kamppailusta luontoa vastaan. Olin tyypillinen ikäpolveni romantikko, jonka populaaritieteellisesti maalatussa maailmassa ihminen on vain häiriötekijä.

Valutin vettä rantahiekalle. Vesi muodosti deltan. Miten kaunista. [Jatkuu...]


(0) kommentoi

29.9.05

 

Lisäkysymys

Omatunto muka, pelkkä (o)saamattomuuden veruke!

Kuinka usein onkin toisinpäin?


Julkaisen pidempiä tekstejä taas pian, kun muoto-ongelmat ovat hellittäneet. Pitäisi kai unohtaa kristalleina välkkyvät merkinnät ja istuttaa tänään rivi lauseita, huomenna toinen. Palstaa riittää.

(0) kommentoi

26.9.05

 

Surkupa surku

On niin helppoa tietää sitä sun tätä paitsi sitä, mitä tekee.

Menenpä tästä kuuntelemaan Dawkinsia.


(0) kommentoi

23.9.05

 

Skeleton Maglev

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi

22.9.05

 

Pohja-aate

"Puhtaan aatteen" ja "puhtaan idean" luulen ymmärtäväni, mutta mitä voisi tarkoittaa "puhdas ideologia"?

(0) kommentoi

21.9.05

 

Laji

Sisäpiirihuumori on sitä, että ajatellaan piirissä tavalla, jota ei ole lupa ottaa vakavasti.

(0) kommentoi

20.9.05

 

Rannalta

Syksyn tultua kesämelankolia voi tuntua hieman tunkkaiselta:

Lauantai-iltana kolmaskymmenes heinäkuuta poikkesin noilla kaupungin eteläisillä rantamailla, joille hakeudun harvoin. Söin vain jäätelön ja palasin takaisin. Rannalla liikehti ja lojui epämääräistä ainesta: koppavan tylsiä porvarispenskoja. koiranomistajia ja turisteja. Horisonttia väritti myrkynvihreä usva. Kiinnostavaa.

Matkailu on mukavinta, kun ei mene liian kauaksi kotoaan. Silloin ei tarvitse turistioppaita eikä matkaohjelmaa. Flanöörinä voi keskittyä hämmästelyyn, mutta kesän kypsyessä joutilaisuus on jo täyttä työtä: esteetin aistit kuormittuvat nopeasti ja muisti vuotaa yli. Ei sitä kestä kovin pitkään. Kesä on lyhyt ja liian tiivis. Oman mielenrauhan takia voisi olla parasta jättää kesän vietto mahdollisimman väliin ja keskittyä hallittavampiin hupeihin.

Sinä päivänä koetin mietiä, miten operoida viriketulvassa... Tuossa vaiheessa jo teeskentelin itselleni - sen olen aina osannut.

Tyhjäntoimittajan tyypillistä itseihailua!

Tuossa vuodenajassa on tosiaan jotain mätää. Epämääräisiä tyydyttämättömiä odotuksia: Beckett tuolla, tuolla se naisille suunnattua kirjallisuus, jota tällainen kölvi ei ole ymmärtänyt lukea. Teeskentelyä: Joyce.

Kuvittelen johonkin elokuvaan hirttäjäiskohtauksen, jossa rivoäänisisistä peltiämyreistä kaikuu Stayin' Alive. Haluatteko tietää, miltä tuntuu tulla hirtetyksi jaloistaan pitkään kumiköyteen? Rantaan on aivan sitä varten pystytetty valtava nosturi. "Hankkikaa elämä!" on kaikkien huulilla, etsivät sitten sitä eli tätä. Toiset hankkivat tuon ja toiset tämän.

Koira on samaa maata kuin me muutkin: isäntä heittää pallon mereen yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, ja koira hakee pärskyen. Ilmekään ei värähdä isännän kasvoilla.

Joillekuille kaikki se, millä ei ole ilmeistä funktiota, on teeskentelyä. That's so pretentious. Suomalaisille teeskentelyä on se, mille ei voi osoittaa selkeää kausaalista syytä: ilo ilman viinaa.

Niin tai näin, teeskentelen.


(0) kommentoi

19.9.05

 

Välikysymyksiä

(Tällaisista voisi tehdä sarjan.)

Eikö sen, joka itse ei loukkaannu jostain asiasta, kuulu auttaa loukkaantuneita?

Mikä tai kuka on näkyvän maailmankaikkeuden näkyvin hahmo?

(Keksisipä pian lisää.)


(0) kommentoi

18.9.05

 

Walk Like a Man

[Kokeilen tällä kertaa paitsi hieman tavallista populaarimpaa aihetta ja tyyliä myös jutun julkaisemista aluksi keskeneräisenä.]

Toissukupuolista ystävääni huvitti Suomi24-palstalla esitetty keskustelupuheenvuoro, jossa nimimerkki "kaunosielu" kehotti huonoa naisonneaan valittanutta nuortamiestä tarttumaan kehonkieltä käsittelevään kirjallisuuteen, koska tämä selvästikään ei näytä naisten silmissä tarpeeksi mieheltä.

Tämä herätti ystävättäressäni kysymyksiä: Minkähänlaisia mahtavat olla ne kirjat, joissa opetetaan oikeanlaista miehekästä ruumiinkieltä? Samoin minussa: Eikö mallikurssi olisi parempi menetelmä?

No, jotkut uskovat armeijaan näissä suhteissa.

Eräs eittämättä miehinen ratkaisu olisi suhtautua aiheeseen täysin pragmaattisesti, lukea niitä kirjoja ja kokeilla niitä opetettuja asioita käytännön tilanteissa. Ensin työ, sitten vasta sketsikomedia.

Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun tarkistaa, millaisia ohjeita amerikkalaiset maallikot ovat suuressa käytännöllisyydessään tuottaneet verkkoon, huomaa kuinka vaikeaa nykytodellisuudessa on pitää yllä mutkatonta ja ongelmatonta, paratiisillista käsitystä miehisyydestä. Toisin sanoen henkistä poikuutta.

[Jatkuu...]


(0) kommentoi
 

Logiikkaa ja magiikkaa

Androgyynihullumies oli kuullut salaperäisistä kirjekuorista. Lupasin paljastaa jutun jujun. Nyt on vähintäänkin korkea aika lunastaa lupaus.

Kertauksen vuoksi: On kyse pelitilanteesta, jossa sinulle näytetään kaksi samanlaista kirjekuorta. Luotettava taho kertoo, että molemmissa on rahaa, toisessa täsmälleen kaksi kertaa niin paljon kuin toisessa. Voit valita jommankumman. Kun olet ottanut toisen kuorista, voit jopa avata sen ja katsoa. Löydät sisältä rahasumman a. Sinulle annetaan vielä mahdollisuus vaihtaa kuorta - kannattaisiko se?

Päättelyketju, joka johtaa niin kutsuttuun kahden kirjekuoren paradoksiin, on seuraavanlainen: Koska olet voinut valita vapaasti, on yhtä todennäköistä, että olet valinnut kuoren, jossa on enemmän rahaa tai kuoren, jossa on vähemmän. Valitussa kuoressa on a euroa. Jos siis tuossa toisessa kuoressa on enemmän, niin siinä on 2a, jos taas vähemmän, on kuoressa 1/2a. Vaihtamalla voit voittaa a: n verran tai hävitä 1/2a:n verran, ja koska kumpikin vaihtoehto on yhtä todennäköinen, utiliteetin ("hyödyn") odotusarvoksi tulee suoraan lukujen keskiarvo, mikä tarkoittaa, että vaihtamalla voittaa keskimäärin 25 %. On ilman muuta rationaalista vaihtaa!

Tämän laskelman perusteella vaihtaminen näyttäisi olevan perusteltua aina, avasipa valitsija kuoren tai ei.

(Oman kokemukseni mukaan tämä mysteerijuttu on helppo kertoa niin kauan, kuin kertoja ei itsekään ymmärrä, missä päättely mahtaa mennä vikaan. Kun ongelman luonteen tiedostaa, arvoituksen esittäminen ei käy enää yhtä luontevasti.)

Aiheesta "two envelope(s) problem" eli "two envelope(s) paradox" on olemassa varsin paljon kirjallisuutta, jota tulin pintapuolisesti lueskelleeksi pari vuotta sitten. Wikipediassa on aiheesta tietenkin hyvä artikkeli, mutta suhtaudun pulmaan ikään kuin harjoitustyönä ja koetan selittää sen omalla tavallani:


Kirjekuoriparadoksi on eräänlainen looginen silmänkääntötemppu, jossa kirjekuori vaihtuu salakavalasti rahaksi.

Tarkastellaan ensiksi tilannetta ikään kuin ylhäältäpäin ja erillään muista mahdollisista tilanteista, pitäytyen pelkästään faktisiin vaihtoehtoihin. Meillä on kaksi kuorta, joista tiedämme vain, että toisessa on täsmälleen kaksi kertaa niin paljon rahaa kuin toisessa. Jahka olemme valinneet toisen kuoren, olemme valinneet toisenkin: näin ollen sen todennäköisyys, että valitsematta jääneessä kuoressa oleva summa on kaksinkertainen valitsemaamme nähden, on joko 100% tai 0%, mutta me vain emme tiedä kumpi! Mitä siis veikkaamme ja millä perusteella?

Intuitiomme sanoo, että veikkaajankin tsäänssi (tarkemmin sanottuna subjektiivinen apriorinen todennäköisyys) löytää toisesta kuoresta isompi summa on ilman muuta fifty-fifty. Tietyssä mielessä näin on, mutta kannattaa miettiä, mitä me oikeastaan tulemme esittäneeksi, kun toteamme, että toisessa kuoressa oleva summa on 50%:n todennäköisyydellä kaksinkertainen tässä kuoressa olevaan nähden? Emme kerta kaikkiaan mitään, mikä oikeuttaisi utiliteettilaskelman: tuo väittämä voidaan nimittäin esittää ainoastaan suhteessa kuoreen, mutta ei mihinkään kuoresta löytyvään summaan a.

Ajatellaan edelleen, että toisessa kuoressa on summa a ja toisessa summa b. Valitussa kuoressa on jompikumpi. On selvää, että suurempaan (olkoot se b) nähden voit hävitä 50% (a=0.5b) ja pienempään nähden voittaa 100% (b=2a), mutta vaihtamisen keskiarvohyöty ei ole tällä tavoin esitetyssä tapauksessa määritelty, sillä laskettavat hyödyt eivät ole yhteismitallisia: pöydälle jääneessä kuoressa on joko puolta pienempi tai puolta suurempi summa kun valitussa kuoressa, mutta näissä tapauksissa myös valitussa kuoressa oleva summa on eri! Odotusarvolaskelma edellyttää, että muuttujalle x="tässä kuoressa oleva summa" voidaan antaa yksikäsitteinen arvo! Vaihtamisen odotushyödystä voidaan puhua ainoastaan jonkin tietyn summan suhteen, eikä sitä näin ollen ole ollenkaan määritelty ennen kuin kuori on avattu.

Esimerkki 1: Olet siis avannut kuoren ja tiedät, että siellä on rahaa sanottakoon sata euroa. Onko mielestäsi yhtä todennäköistä, että toisessa kuoressa on 50 euroa kuin että toisessa on 200 euroa?

Esimerkki 2: Olet avannut kuoren ja löytänyt sieltä 20 000 000 euron sekin. Mitä ajattelet todennäköisyyksistä nyt?

Esimerkki 3: Entä jos kuoresta löytyykin viisisenttinen? Mitkä ovat todennäköisyydet?

Kun yksikäsitteisyysehto täyttyy, voimme tarkastella odotusutiliteettia annetun luvun (rahasumman) x funktiona. Tällöin emme voi enää viitata faktiseen tilanteeseen ikään kuin tuntisimme sen, vaan joudumme miettimään mikä se voisi olla - eli laskelman lähtökohdat ovat erilaisissa "mahdollisissa maailmoissa" sijaitsevia hypoteettisia vaihtoehtoisia pelitilanteita, joille antamamme todennäköisyydet ovat täysin subjektiivisia. Näiden ns. aprioritodennäköisyyksien jakauma (joka määrittää utiliteettifunktion x:n suhteen antamalla jokaiselle voitolle ja tappiolle "vedonlyöntikertoimen") on itse asiassa täysin riippumaton siitä tosiseikasta, että alkuperäinen mahdollisuutemme valita kirjekuorista kumpi tahansa on yhtä suuri.

Se, millä (a priori) todennäköisyydellä toisessa kuoressa on kaksinkertainen summa, jos toisessa on tietty summa x=c, vaikkapa 100 €, liittyy näin ollen sen arvioimiseen, millaisia rahamääriä kuorissa voi olla. Mainittakoon, että jos em. todennäköisyys olisi 50% mille x:n arvolle tahansa, kuten "paradoksi" harhauttaa olettamaan, kuoressa olevan rahamäärän odotusarvo muodostuisi äärettömäksi! (Itse asiassa voidaan todistaa, että kaikissa sellaisissa kirjekuoripeleissä, joissa vaihtamisen utiliteetin odotusarvo on positiivinen kaikille x:n arvoille, kuoresta löytyvän summan odotusarvo on ääretön - mikä tosin, kuten David J. Chalmers tässä esittää, ei välttämättä oikeuta pitämään vaihtamista kannattavana.) Äärettömät utiliteetin odotusarvot ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia päätösteorian kehittelijöille Nicholas Bernoullin päivistä lähtien, mutta kirjekuoriparadoksin ydin ei mielestäni ole äärettömyyksien tuottamissa kommervenkeissa ja anomalioissa vaan todennäköisyyslauseisiin liittyvässä virhepäätelmässä.

Kannattaa muuten vaihtaa summien keskinäistä suhdetta suuremmaksi, vaikka tuhanneksi, niin alkuperäisen ajatusketjun absurdius erottuu kirkkaammin.

Selkeimmin, täydellisimmin ja yksinkertaisimmin päättelyvirhe voitaneen kuitenkin mallintaa logiikan avulla. En ole ollenkaan harjaantunut predikaattilogiikassa (etenkään todennäköisyysfunktiolla laajennetussa), mutta lähtötilanteen puolittainen formalisointi alkaisi suunnilleen seuraavasti:

(a) Jokaiselle x:lle pätee: jos x on pöydällä oleva kirjekuori...

(b) Jokaiselle y:lle pätee: jos y on kirjekuoressa oleva rahasumma...

Ensimmäisessä lauseessa on siis kyse kirjekuoresta ja toisessa rahanipusta, ja kuitenkin intuitiomme johtaa ajattelemaan ikään kuin kyseessä olisi yksi ja sama lause. Lienee ilmeistä, että jälkimmäinen lause ei seuraa edellisestä, mutta jätän yksityiskohtaisen todistuksen laatimisen lukijoille harjoitustehtäväksi.

Tämä varovainen vihjaus loogisen analyysin suuntaan olkoon vain esimerkkinä yrityksestä vastata kysymykseen, missä virhe täsmälleen ottaen piilee. Kokemukseni mukaan inhimillisten virheiden tunnistaminen, ymmärtäminen ja selittäminen on useasti paljon vaikeampaa kuin oikeiden vastausten. Esimerkiksi sikäli kuin oikein muodostettujen matemaattinen rakenteiden mahdollinen keskinäinen ekvivalenssi voidaan todistaa, se voidaan todistaa sitovasti, mutta ristiriitaisesta konstruktiosta puolestaan voidaan johtaa mitä tahansa, ja näin ollen ristiriitaan johtaneen virheen alkuperän jäljittäminen on empiirinen tai korkeintaan käsitteellinen eikä niinkään matemaattis-looginen kysymys.

Sama perusongelma pätee paljon vähemmänkin eksakteihin aloihin: Kun tehtävä on riittävän epätriviaali, kaksi ihmistä epäonnistuu harvoin samalla tavalla, eikä epäonnistumisen laatu ole osa tehtävän "olemusta" samalla tavalla kuin mahdollisen onnistumisen laatu. Virheensä kanssa ihminen on yksin kuten ylipäänsä oman partikulaarisen henkilöhistoriansa kanssa, ja sehän ahdistaa jos mikä, mutta siinä vaiheessa kun oikea (tai parempi) ratkaisu on opittu, aiempien epäonnistumisten jäljittäminen on yleensä ajanhukkaa, vaikka ajatus, että saisi selville oman huonoutensa salaisuuden, on kieltämättä houkutteleva: näinhän epäonnistumisen riski olisi otettavissa tiedolliseen hallintaan, ehkä jopa eliminoitavissa. Platon perhana on pitkälti oikeassa siinä, että epätäydellisillä asioilla ei ole ideaa eli muotoa. Jos minulta kysytään, tämän seikan muoto on metafyysis-epistemologinen tragedia.

Me voimme jälkikäteen nähdä ja ymmärtää, miksi jokin on tehty oikein hyvin ja kauniisti, mutta emme silti välttämättä ymmärrä, miksi oma räpellyksemme ei tavoita samaa tasoa. Jos ymmärtäisimme, voisimme laatia listan mahdollisista virheistä, jättää ne yksinkertaisesti työstämme pois ja ryhtyä mestareiksi. Tämän tekstin narsistinen kirjoittaja on kantapään kautta oppinut, että moinen Münchhausen-menetelmä ei yksinkertaisesti toimi. Meistä itse kunkin on siis edelleen nöyrryttävä tutkimaan malleja ja esikuvia omien rakkaiden virheidemme sijaan.

Päätetään tämä kenties hieman yllättävä ekskurssi ja palataan varsinaiseen aiheeseen vielä yhden esimerkin verran:

Ajatellaanpa "kirjekuoren valintaa" veikkauspelinä, jota pelataan toistuvasti. Pelaaja saa eteensä aina kerrallaan kaksi kuorta, joissa sisällä on rahaa tai vaikka pelaajalle täysin vieraita lukusymboleita. Avattuaan toisen kuoren hän voi aina päättää, jatkaako.

Meillä voi olla houkutus sanoa, että vaihtamisen jälkeen käteen jää keskimäärin 25% suurempi summa kuin ennen vaihtamista. Mutta kuten olemme aiemmin oppineet, tällaista keskiarvoa ei ole määritelty, ja diletanttina toivon todella, etteivät myöskään taloustilastojen kanssa tekemisissä olevat tahot ikinä sorru (esimerkiksi puhuessaan kotitalouksien tulojen keskimääräisestä kasvusta) käyttämään tällaista muutosprosenteista otettua [aritmeettista] keskiarvoa. Edelleen tällaisella konstruktiolla ei ole mitään tekemistä vaihtamisen keskiarvohyödyn kanssa, koska yksikäsitteisyysehto ei täyty. [Prosentuaalisten tms. suhteellisten muutosten geometrinen keskiarvo eli keskiverto on sitä vastoin täysin määritelty, ja se lähestyy pelissämme nollaa.]

On selvää, että pelaaja voi odottaa voittavansa kussakin vaihdossa keskimäärin nolla rahayksikköä. Kun pelaaja voi vaihtaa joko ison summan pieneksi tai pienen isoksi, odotettavissa oleva voitto ja tappio kumoavat toisensa. Tämä päättely pätee nähdäkseni jopa äärettömän odotusarvon peleihin, siis esimerkiksi sellaisiin, joissa vieras lukusymboli todella tarkoittaa mielivaltaista nollaa suurempaa lukua.


Taannoinen Blogikriitikko keksi haukkua tämän palstan sillä perusteella, että kirjoittaja on taiteilijana itseään pitävä tapaus, jollaisia netti on pullollaan ja jotka etsivät täältä turhaan huomiota. Sedis protestoi puolestani ja esitti, että Aika ja minä on filosofiaa. Tähän anonyymi kommentaattori totesi - ja aivan oikein, ettei blogini sisällöllä ole mitään tekemistä "filosofia"-nimisen tieteenalan kanssa. Oma korteni kommenttikekoon oli harkitsematon ja turhamainen päivittely: "Vai että taidetta, vai että filosofiaa." Näiden häpeällisten hetkien kaivelu on muuttunut silkaksi nostalgiaksi viimeistään nyt, kun Blogikriitikko kaikkine kommentteineen on kadonnut taivaan tuuliin. Silti jokin tuossa keskustelussa kannusti minua valmistelemaan näin pitkän merkinnän aiheesta, josta on kirjoitettu ihan oikeissa filosofisen logiikan aikakausjulkaisuissa.

Kannattaa muistaa, että tämä merkintä on "tieteellisine" osuuksineenkin harrastelijan kirjoittama. Kaikki tekniset ja terminologiset oikaisu- ja täsmennysehdotukset ovat erittäin tervetulleita.

[Pieniä viilailuja, viimeksi klo 16.47]


(0) kommentoi

17.9.05

 

Vanha piirilaulu

Kataja on matala ja kataja ei kuki.
Jos ei meistä tykätä niin ei me liioin tuki.

(0) kommentoi

16.9.05

 

Variantin -antin -antti

tai: ...koska sen kunnia säilyy.

Pyhintä ja ankarinta on loputon häpäistävyys.


(Tosiaan harmi tämä hinkstoona - ravintolan ilmapiiri oli liian todellinen, jotta olisin voinut viipyä seurueessa pidempään, mutta kiitän kehuista: varmaan julkaisen marginaaliraapustelujani jatkossakin.)

(0) kommentoi

15.9.05

 

Variantin variantti

Lopulta kaikki paha tehdään Jumalan nimeen, koska Hänen kunniansa säilyy.

Köhin taas sanoja. Todellisesta saan aforismin.


(0) kommentoi
 

I know

Windmill fight is a gentleman's sport.

America's clay feet are soaking.


(0) kommentoi
 

Minä

"Yritä ajatella mahdollisimman vähän lauseita, joissa esiintyy sana 'minä'", kommentoi Tommi. Erinomainen neuvo. Kun ei voi ajatella minä-lauseita, ikävystyminen on torjuttava muilla keinoin.

(0) kommentoi
 

Kohtuulliset odotukset

Pidimme häntä nerona, kunnes havaitsimme hänellä mielipiteen.

(0) kommentoi
 

Sekatyömuisti

On mahdollista, että olen rasittanut työmuistiani liikaa kaikenlaisilla keskeneräisillä töillä: parhaat ideat, jotka luulen muistavani varmasti, unohtuvat saman tien.

(0) kommentoi
 

Teodikea-variantti 2

Lopulta tehdään kaikki paha Jumalan nimissä, koska Hänen pyhyytensä ei tästä horju.

[Muokattu klo 11.22.]


(0) kommentoi

14.9.05

 

Vihosta blogiin 1

Noudin tänään tilaamani skannerin (Canon CanoScan LiDE 60). Siispä voin nyt kertoa osallistumisestani Helsingin Poetiikkakonferenssiin 22. elokuuta.

En osannut arvata, että poeetat suostuisivat esitelmöimään maanantaina virka-aikaan. Niinpä kun ehdin paikalle, suurin osa tilaisuudesta oli jo takana. Filosofi-runoilija Olli Sinivaara alusti parhaillaan aiheesta "vastarinta" - huolellisin, huomaavaisin ja hoksaavin sanankääntein.

Hakeuduin nöyrästi nurkkaan. Siellä havaitsin nojailevani leuhkasti pikkuflyygeliin takanani sotaisasti töräyttelevä Kullervo. Viereisen tuolin ja pianon väliin oli jäänyt keinotekoista hämähäkinseittiä, pianon päälle aaltopahvia.

Kuuntelemisen ja katselemisen ohessa ehdin raapustella vihkooni pieniä kuvia:
Tapani piirrellä ihmiskasvoja nojaa eräänlaiseen dynaamiseen pareidoliaan. Voi olla, että tällaisten hahmojen synnyttäminen auttaa minua pitämään muuten liian villisti tempovat ajatukseni kasassa. Parhaat kuvat syntyvät, kun tajunta virtaa vapaasti enkä yritäkään piirtää mitään erityistä. Käsin kirjoittamisen paras puoli on siinä, että aina välillä voi hellittää ja sallia kynän piirtää kirjainten sijaan naamoja - tai miksei jotain tarkoituksenmukaisempaakin, kuten arkkitehtonisia detaljeja. Niin teki Dostojevskikin. (Tätä edustavampaa esimerkkiä en verkosta löytänyt.)

Tilaisuuden päätteeksi oraattori Santanen turvautui retoriseen veritekoon tyydyttääkseen viehtymystään juhlapuheisiin. Yleisön edustajana olin tyytyväinen kuulemaani ja halusin isona nuoreksi runoilijaksi.

Konferenssin jälkeen vaihdoin muutaman sanan Karri Kokon kanssa. Juhana Vähästäkin olisin mielelläni jututtanut, mutta en osannut lähestyä tätä tekstinsä näköistä hiljaista miestä.

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi

13.9.05

 

Ovissa

Tänään on hyvä päivä käydä Kallion virastotalossa. Valossa korostuu tämän vastikään peruskorjatun talon optimistinen eleganssi, varjossa sen lohduton byrokraattinen monotonia. Syysauringon kilossa näyttäytyy kuusikymmenluvun alun henki!

Kaupunginarkistolla on varsin miellyttävät tilat matalassa siipirakennuksessa Eläintarhanlahden puolella. Hieman yllättynyt ja hajamielinen mutta erittäin ystävällinen henkilökunta ottaa huomaansa ovisummeria painaneen tunkeilijan.

Taloyhtiö oli laittanut minut asialle etsimään alkuperäispiirustuksista pihanpuoleisten ulko-ovien mallia. Sain sormeilla yli satavuotiaita sinikopioita (minulle preussinsininen on väreistä pysäyttävin) ja transparentteja, jotka näyttävät läpinäkyvällä vahalla tai hartsilla käsitellyiltä harsokankailta (oikea termi taitaisi olla kalkeerikangas). Selville sain ainoastaan sen, että ovet ovat ilmeisesti alun perin olleet symmetrisiä pariovia, jollaiset tuskin tulevat kysymykseen tänä päivänä.

Lounastettuani marssin reippaasti yliopiston päärakennukseen ilmoittautumaan. Poissaolevaksi.

Missä liikunkin, koetan silti pitää huolen siitä, että ympärilläni hyörii mahdollisimman paljon opiskelijatyttöjä luonnollisina piristeinä.

Mutta fuksit näyttävät huolestuttavasti lapsilta.


(0) kommentoi
 

Privilegio

Tuulimyllytaistelu on herrasmiesten laji.

(0) kommentoi

11.9.05

 

Tehti

Tuulisessa yliopistomaailmassa on vaikea vaalia viatonta uteliaisuutta. Epävarmuus omasta paikasta tappaa intressittömän tieteellisen asenteen. Palaan arkkitehtiosastolle ja hankin porvarillisen ammatin, oman vapauteni nimissä, ja koetan elää niin, ettei nekrologissa tarvitse nimitellä vaikuttajaksi.

(0) kommentoi
 

Silleen

Letkeä kirjoittelu ilman kunnon aihetta sopinee sen todistelemiseen, että porvarillinen elämännäkemys on omaksuttu kaikkine asiaankuuluvine nyansseineen. Jos koti ei ole kasvattanut kunnon porvariksi, niin yleissivistystä kannattaa täydentää lukemalla viihdekirjallisuutta, aikakauslehtiä ja tietenkin rentoja nuorisoblogeja, jotka jaksavat pysyä ajassa kiinni. Yritän pidättyä tarpeettomasta irvailusta, sillä yleissivistyksessäni on näillä kohdin ammottavia kraatereita, joiden vuoksi olen sopeutunut huonosti yhteiskuntaan - en siis siksi, että olisin jonkinlainen kapinallinen vaan siksi, että peruskoulun uhrina olen ymmärtänyt sopeutumisen jotenkin perverssillä tavalla väärin. Kukaan ei muistanut opettaa minulle elämänmuotomme alkeita.

Kun kunnon aihetta ei kerran ole, ehdin todeta, että jolen saamassi olen saamassa iloni takaisin enkä edes välitä siitä, onko kyseessä sama ilo tai oliko alkuperäistä ollenkaan.


(0) kommentoi

7.9.05

 

Luontoillan jatkoilla

Kun olin nuori, kuvittelin ettei minun ikinä tarvitsisi sotkeutua talouselämään tai yhteiskunnallisiin asioihin.

Nyt harhailen etsiskelemässä kadonnutta nuoruuttani, jotta pystyisin tekemään edes jotain.


(0) kommentoi
 
Se, mikä jakaa ihmiset kahtia, tuppaa pätemään ainakin minuun.
Vaihdoin sanajärjestystä edellisen merkinnän lopussa.

(0) kommentoi
 

Uneksija

Henkiin jäämisen jälkeen kaikki on kuviteltavissa.

Sivistys ei ole elinkeino vaan syy pysyä yhdessä ja hengissä.


(0) kommentoi

6.9.05

 

Eihän niinikään

Onhan siinä seuraamista,
normaalissa kokemuksessa,
ja siinä, miten se kaikkine seikkoineen
laskostuu aivoihin.

(0) kommentoi

5.9.05

 

Hieman epätarkka

Toisten ymmärtäminen on surutyötä.

(0) kommentoi
 
Amerikan savijalat likoavat.

(0) kommentoi
 

Ilta-Sanomien keskustelupalsta

Kyllä tällä tilalla tasoitusta antaa: ei tarvitse pitkästi lukea omahyväisten nimimerkkien mielipiteitä, ja jo tuntee itsensä elinkelvottomaksi. Sitten täytyy tuhertaa blogiin jotain.

Maailman meno järkyttää minua voimakkaammin kuin aiemmin. Kohta on kissa kipeä ja sitten itkettää.

Jotkut tunnistanevat alluusion.


Skannerin hankinnasta saattaisi olla konkreettista hyötyä. Se motivoisi piirtelemään.

(0) kommentoi
 
Kaikki kalikat osuvat minuun ja elämäni on vain yksi älähdys.

(0) kommentoi
 

Totuudellisuusperiaate

Tein torstaisessa merkinnässäni joitain luonnoksia totuuden ja todellisuuden ristiriidasta. Tämä on jatkoa. Avaan tässä aihepiirin, johon en ole perehtynyt nimeksikään ja josta sain eilen kuulla, että se on äärimmäisen vaikea. Rakastamani ja vihaamani filosofisen sotkun keskellä koen kuitenkin tämän kysymyksen jopa virkistävän helpoksi, eikä suhteellisuudentajua kannata mielestäni sotkea mukaan vielä tässä vaiheessa.

Tahtoisin kiinnittää huomionne (huomatkaa jostain ponnahtanut vanhahtavan kohtelias tyyli) eräänlaiseen "käännösongelmaan", joka syntyy kun haluamme kääntää "totuuden ja todellisuuden" tai "teorian ja käytännön" ristiriidan klassisen psykoanalyysin kielelle, esimerkiksi superegon ja egon ristiriidaksi. Freudilaisessa näytelmässä superego on se "roolihahmo", jonka tulisi penätä totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, ja ego on se, jonka on selvittävä jokapäiväisessä elämässä. Toisaalta siinä missä aktiivinen ja vastuullinen subjekti on karkeasti yhtä kuin tämä käytännöllinen ego, superego on kasvatuksen tuloksena syntynyt esitietoinen rakenne. Kuulun niihin, joiden mielestä tällainen tapa jakaa transsendentaalinen subjekti kahtia on eettinen, esteettinen ja eksistentiaalinen skandaali.

Freudin yritys määritellä (mielen)terveys, "kyky tehdä työtä ja rakastaa", on muodostunut kansanviisaudeksi. Tähän määritelmään on tahdottu lisätä viittaus kykyyn surra ja kestää menetyksiä - tai hieman ylevämmin "kärsiä". "Tehdä työtä, rakastaa ja kärsiä" on vanha motto, jota on nähtävästi käyttänyt ainakin tirolilaispappi Johannes Natter vuonna 1891 ja sittemmin Jack Kerouac.

Voimme nähdä, että työ ja rakkaus liittävät yksilöt maailmaan ja toisiinsa. Molemmat toteuttavat todellisuusperiaatetta. Toisaalta niin rakkaus kuin työkin ovat käsitteinä vaikeasti määriteltäviä, ja niitä on vaikea nähdä yksiselitteisesti oikeuksina ja velvollisuuksina. Oikein hyvä näin.

Pelkään kuitenkin, että Freudille on tässä letkautuksessa tapahtunut lipsahdus: jotain olennaista on jäänyt pois. Klassisista ideaaleista hyvyys on selvästi läsnä työssä ja rakkaudessa ja kauneuteenkin sopii uskoa, mutta miten on totuuden laita? Erilaisia valheellisia "työn" ja "rakkauden" muotoja on liiankin helppo havaita ja kuvitella, ja psykoanalyytikkokin voi nähdä neuroosien alkuperän juuri niissä, mutta klassinen psykoanalyysi on päämäärissään tunnetusti pikemmin sopeuttava ja realistinen kuin emansipatorinen ja idealistinen, ja tämä painotus korostui etenkin psykoanalyysin rantauduttua Yhdysvaltoihin. (Tässä käsittelemilläni on eittämättä vahvat ja moninaiset kytkökset mannereurooppalaiseen psykonalyysia käsittelevään keskusteluun; valitettavasti yleissivistykseni - samoin kuin kielitaitoni - osoittaa tässä kelvottomuutensa, ja siksi toivonkin lukijoilta lisävihjeitä.)

Niinpä haluaisinkin täydentää klassista määritelmää omalla tavallani: mielenterveys on tehdä työtä, puhua totta ja rakastaa - vaikka tämä ei kuulostakaan kovin hyvältä saksaksi. Ihmisten kyvyttömyys puhua totta on rappioilmiö, jolla on sekä yksilöpsykologinen että kulttuurinen ulottuvuutensa. Yksilöllä on oltava mahdollisuus kehittyä toisaalta tiedoissaan ja toisaalta avoimuudessa ja rehellisyydessä. Se, että yksilö voi vilpittömästi tunnustaa uskomuksensa, vaikka uskomus olisikin epätosi, on jo alku.

Seuraa retorinen kysymys Slavoj Zizekin tyyliin: eikö juuri tämä Freudin lipsahdus paljasta psykoanalyysiin kätkeytyvän mahdollisuuden käyttää häikäilemättä hyväksi yksilön totuudenetsintää? Klassisessa psykoanalyyttisessa ihmiskuvassa tiedonhalun, kommunikaation ja itselmaisun asema on marginaalinen, vaikka koko analyyttinen käytäntö lepää sen varassa - eikö tässä ole esimerkki ideologisesta kaksoissidoksesta?

Yksilö, jonka maailmasuhdetta varjostaa tiedostamaton ahdistus, hakeutuu psykonalyysiin, koska haluaa avautua, toivoo puhuvansa totta ja uskoo lupauksiin totuuden vapauttavuudesta. Vastaavasti analyytikko luottaa tähän analysoitavan pyrkimykseen ja pyrkii vuorostaan siihen, että ainakin jonkinlainen pragmaattisesti riittävä "totuus" tulisi esiin analysoitavan torjunnan takaa. Doktriinina psykoanalyysi kuitenkin korostaa analysoitavan motiivien irrationaalisuutta. Sokraattiset kysymykset jätetään kysymättä. Analysoitavaa ei kaiketi juuri kannusteta tutkimaan ja kehittämään ihanteitaan. Superegoa, jonka tulkinta häilyy abstraktin minäideaalin ja sisäistetyn auktoriteetin välillä, ei puhutella vaan se jätetään tiedostamattomaan edustamaan ambivalenttia patriarkaalista auktoriteettia, mikä asetelmana vain vahvistaa tabujen tabuluonnetta. Ei ihme, että analyysi kestää kauan.

Tällaisena psykoanalyysi on tyypillinen teollisen ajan autoritaarinen oppi, joka ajaa filosofit, idealistit ja älyllisen integriteettinsä vaalijat maanpakoon, runoilijoista puhumattakaan. Pahimmillaan analyytikko on kuin moralistinen kriitikko, jota kiinnostaa teoksessa vain character development ja joka on kyllästynyt näkemään tarinassa muita arvoja. Analyysin jatkuessa loputtomiin hän riistää vastaanottohuoneen hämärässä analysoitavalta yksi kerrallaan kaikki ne sanat, joiden kautta tämä haluaisi kytkeytyä maailmaan.

(Suhtaudun siis psykoanalyysiin erittäin epä- ja ennakkoluuloisesti, vaikka kuvittelenkin edustavani sitä harvinaistuvaa ihmistyyppiä jota varten klassinen psykoanalyysi on kehitetty. Ja minua kieltämättä inhottaisi maksaa siitä, että minua kuunnellaan.)


(0) kommentoi

4.9.05

 

Kainoksi johdannoksi

Huokaisten kulki huoneeseensa nuori nainen, jonka tiedän olevan kiinnostunut psykoanalyysista. Hetkeä aiemmin olin keskustellut pitkään toisen kanssa, joka myös tuntee aiheen. Minä en. Olen kuitenkin kaavaillut käsitteleväni sitä, tunnustelevani esseistisesti jotain, mistä lukijani ehkä saavat paremman otteen.

Psykoanalyysin ihmiskuvan vaikustusta ajatteluumme ei kannata aliarvioida, ja siksi siitä kannattaa yhä kirjoittaa - ja riittävän omaperäiset ja vetävästi kirjoitetut Freud-esseet eittämättä luetaan kulttuurilehtien toimitusksissa iäti myyvään human interest -materiaaliin.


(0) kommentoi

3.9.05

 

Id-entiteetti

Siitä kai se rappio alkaa, kun ei enää tiedä, kuuluuko pohjasakkaan vai eliittiin.

(0) kommentoi
 

Itsetesti

Onko tietoinen itseparodia tietoisuuden korkein muoto?

R. Räsänen on puhunut ihaillen itseironiasta kulttuuri-ihmisen tunnusmerkkinä.

Richard Sennett toteaa kuitenkin seuraavaa (Työn uusi järjestys s. 124):

Rortyn kuvauksen kaltaisesta ironisesta luonteesta tulee nykymaailmassa itsetuhoisa; jos ennen ihminen ajatteli että mikään ei ole pysyvää, tämä on nyt saanut väistyä sen uskomuksen tieltä, joka sanoo "en ole oikein todellinen, tarpeillani ei ole sisältöä." Ei ole olemassa ketään, ei mitään auktoriteettia, joka tunnustaisi niiden arvon.
Eikö Blogistan juuri vilisekin tällaisia postmoderneja antisankareita?

(0) kommentoi

2.9.05

 

Poliittinen ideologiani

Jos joskus saan sen kunnian, että joku päättää hyökätä minua vastaan nimimerkin suojista, tahdon kaivaa kirjoittajan esiin, kätellä häntä ja osoittaa puolittain vilpitöntä kunnioitustani.

(0) kommentoi

1.9.05

 

Norsunluutorven täydeltä

Humanisti poistatti hampaansa ja pysytteli visusti norsunluutornissaan. Matrikkeleista ei löytynyt mainintoja hänestä.

Erottelukyky on kallisarvoinen lahja. Kaikenlaiset ihmisiin kohdistuvat valtapyyteet pilaavat sen hyvin nopeasti. Vain ulkopuolinen voi olla objektiivinen - tai subjektiivinen.

Jos totta puhutaan, sitä puhutaan vain todellisuudesta irrallaan, tarkkailijan näkökulmasta. Hyvä yhteiskunta on sellainen, joka kunnioittaa ja varjelee jäsentensä ulkopuolisuutta!

Päähänpinttymämme ovat sitkeähenkisempiä kuin me itse. Parhaat valheet kuolevat viimeisen ihmisen myötä.

Tekisi mieleni kirjoittaa tutkielma, jossa arvioisin eräiden Ikka K:n tekstien objektiivisuutta lause lauseelta ja argumentti argumentilta. Se olisi suurtyö, paljon enemmän kuin olen tähän mennessä saanut aikaan esimerkiksi akateemisessa todellisuudessa.


(0) kommentoi
 

Inner State

En voi osallistua politiikkaan, politiikka osallistuu minuun.

(0) kommentoi
 

Luullakseni riittävän asiallinen kysymys

Eikö maailmassa ole riittävästi löyhäpäisyyttä, jotta sitä tarvitsisi lisätä tarkoitushakuisesti parodioimalla?

(0) kommentoi
 

Sanoja parteen 5. elokuuta

Lääkkeen karvautta ei korvata.

(0) kommentoi
 

Huomio, ei tuomio

Ei ihmisviha siitä jalostu, että sen kohdistaa itseen.

(0) kommentoi