Aika ja minä

2007-02-17T18:38:00.000+02:00

Tervetuloa. Tätä tietä.

Tämä sivusto on muuttunut arkistoksi, mutta blogi jatkuu osoitteessa aikani.blogspot.com.

2007-02-17T14:51:00.000+02:00

Uuden blogin viilailu jatkuu

Keksin konstin, joka olisi pitänyt älytä jo ajat sitten: Gmail on näppärä blogikuvitusten säilytyspaikka. Linkittäminen näyttäisi onnistuvan mainiosti. Kuvat ovat postikansioissa hyvässä järjestyksessä, ja ne tuntuvat latautuvan nopeasti suuntaan jos toiseen.

[Edit. klo 15.36: linkit vaikuttavat epävarmoilta.]

2007-02-16T13:59:00.000+02:00

Harkintatauko

Harkitsen vielä osoitetta, jonne muutan. Havaitsin, että "aikani.blogspot.com" on saatavilla. Edellisessä merkinnässä mainostettu Isolaatikko sopisi kaikenlaisen sälän yksityiseksi tai puolijulkiseksi säilytyspaikaksi. Älkää päivittäkö linkkejänne vielä.

2007-02-16T13:13:00.000+02:00

Aika muuttaa

Sanonta "puhtaalta pöydältä" on tulossa ajankohtaiseksi monestakin syystä. Tämän palstan kotoisa layout väreineen on alkanut tuntua ahtaalta ja tunkkaiselta. Ääkkösongelmat ovat entisestään pahentuneet. Toinen ongelma on, että ruudussa näkyvillä otsikoilla ei ole oikean otsikon statusta. Kolmas: jos kovin monella merkinnälla on sama lipuke (esim. "piirros"), haku näyttää vain uusimmat...

Uusi blogi on valkoinen: ei enää kikkailua läpinäkyvien kuvien kanssa, valkoinen tausta riittää. Tekstille ja kuville on enemmän tilaa. Olen tyytyväinen uuden palstan ulkoasuun: sivupohjan Bloggerille suunnitellut Darren Delaye on tehnyt hyvää työtä.

Havaitsin, etten pysty päivittämään vanhaa sivupohjaa uudentyyppiseen ilman, että merkintöjen kahdesta kommenttilinkistä jompikumpi (Haloscanin vanhempi ja Bloggerin uudempi) katoaa. Uusi käyttöliittymä on ainakin omilla taidoillani kehnosti hakkeroitavissa, joten annoin periksi. Vanha säilyy sellaisena kuin on, mutta uudet jutut naputtelen tästedes uuteen pinkkaan.

Olin varannut käyttööni muutaman Blogspot-osoitteen, joista harkitsin seuraavia:

arkki.blogspot.com
loismato.blogspot.com
isolaatikko.blogspot.com

Ehdin miettiä myös kahta jäljelle jäänyttä osoitetta "ergaster.blogspot.com" ja "deathlon.blogspot.com": olisihan rankkaa tunnustaa bloggaavansa verenmaku suussa.

The species name originates from the Greek ergaster meaning "Workman".

Liioittelun uhallakin valitsin iso(n)laatikon. "Arkki" on komea osoite, mutta aion vielä perustaa puoliammatillisen arkkitehtuuriblogin; jos en yksin niin yhteistyössä, joka tunnetusti voimauttaa.

2007-02-14T21:46:00.000+02:00

Ystävän päiväkäsky

Kohta on kaksi kuuta kulunut. Päätin tänään, että järjestän jälleen lauantaina 24. helmikuuta pieni- ja vapaamuotoisen puolikirjallisen salonkitapaamisen.

Kutsu on tällä kertaa avoin. Kaikki tutut ja lukijat saavat tulla. Toivoisin kuitenkin etenkin niiden, jotka eivät ole olleet luonani aiemmin, lähestyvän allekirjoittanutta ennakkoon sähköpostitse.

Havaitsin, että vieraslistan kokoaminen veisi liikaa aikaa ja hermoja. Tavanomaiset massapostaukset nimilistoineen paljastavat kaiken, ja yksittäisten kutsujen lähettäminen on työlästä. Näin itse kullekin jää mahdollisuus yllättyä siitä, ketkä ovat saapuneet paikalle, ja sen jälkeen päästä yli ensisäikähdyksestä...

Puitteet ovat yksinkertaiset ja tarjoilu vaatimaton. Niille, jotka eivät lue tätä tai pääse tai uskaltaudu mukaan, on mitä luultavimmin luvassa uusinta. Hyvät ystävät, olette kaikki lämpimästi tervetulleita!

2007-02-14T10:31:00.000+02:00

Kasvonäkymistä

Ihmiskasvojen raapustelu on hiljalleen voimistuva harrastukseni, toistaiseksi päämäärätön. Pikkunaamasta on tullut minulle eräänlainen nimikirjoitus. Kukin kukin esittää mahdollista henkilöä, ja näiden inhimillisten mahdollisuuksien loputon kirjo tuntuu huimaavalta. Samalla puumerkki kuitenkin edustaa piirtäjänsä, ja muotokuvista löytyy aina omakuvallinen aspekti. Narsismilla on monet kasvot.

Toisinaan kuitenkin yritän elvyttää vanhoja taitojani ja piirtää näköistä. Se on useimmiten työlästä ja vaikeaa; toiset mallit ovat tunnetusti helpompia kuin toiset. Viittaussuhde tunnettuun partikulaariseen henkilöön voi tietysti syntyä monella tavalla, eikä liene kunniaksi piirtäjän taidoille, jos se muodostuu helpoiten tahattomasti tai vahingossa.

Kerran löysin satunnaisten raapustelujeni joukosta reippaan poliitikonalun profiilin:
Toisella kertaa yritin piirtää kuvia parista dodolaisesta, jolloin yksi kuva yllätti tavoittamalla jotain herkkäpiirteistä:

[Transparent gif -kuvien julkaiseminen blogin pääsivulla näyttää käyneen mahdottomaksi Bloggerin kautta: läpinäkyvyys katoaa ja linkki alkuperäiseen kuvaan ei toimi. Noista ensimmäinen on läpinäkyvä - nyt, kun sijoitin sen Flickriin.]

2007-02-13T21:34:00.000+02:00

Selostustaustaa vasten

Keksin runoillassa eittämättä uudelleen eittämättä vanhan palindromin:

ennättämättänne

Mutta onhan se kaunis.

ääniesi seinää

Puhelin unohtui naulakkoon ja veljeni oven taakse. Kun hän kyllästyi odottamaan, matkalippu oli jo vanhentunut ja tarkastajat tietysti tulivat.

2007-02-13T10:43:00.000+02:00

Nämä näennäisensyklopediat

Unessa haastattelin taiteilijaa, joka valitti, ettei lehdistä hänen kaltaisilleen löydy omaa mielipidettä.

Eri tiedotusvälineissä ilmenee erilainen satunnaisuus, joka turruttaa eri tavalla.

2007-02-12T16:13:00.001+02:00

Nyt menee asumiseksi

Kun aitan polulla ei astele emäntää, päivänvalokin väistää miehen asumusta, etenkin kun on sydäntalvi ja verhot kiinni.

Kannattaa siis luuhata kavereiden nurkissa. Nämä merkinnät on kirjoitettu aurinkoisessa Käymälässä isännän ollessa poissa. Armas päivä paistoi myös Turbojuntin mummolassa.

Huomaan vältteleväni kotirappuani. Kun nautin mainioita korvapuustilaskiaispullia ja kaakaota Lennossa, käväisin lähimpänä omaa osoitettani. Onnistuin, kömpelys, rikkomaan lautasen, ja vain työllä ja tuskalla pääsin eroon siitä työstä ja tuskasta, joka estää vannetta vesineen pyörimästä.

2007-02-12T16:05:00.001+02:00

Huolella pudistellut säkeet

Jäljet huutavat lumesta, hankielämä.
Voi sinua, joka häpäiset ruumiisi
paljaan taivaan alla!

Voi teitä pieniä kirkkaudessa.

Niin,
ruumiinsa häpäisseet he sortivat suohon.
Mitä he siis tekivät?
Olenko itse tehnyt niin?
Tekisinkö niin?
Syyttä, suotta, syyttä, suotta.

2007-02-12T13:19:00.000+02:00

Minulla oli vasarapeukalo kerran lapsena

2007-02-12T12:42:00.000+02:00

Kunnat

Näen unta Philadelphian ja Libertyn kaksoiskaupungista, sen kartasta. Hallinnollinen raja kulkee aivan keskusrautatieaseman vieressä, mutta kadut ja muut kaupunkirakenteen osatekijät eivät jatku kaupungista toiseen niin kuin pitäisi. Raja on suora, karttojen mittakaava eri.

2007-02-06T01:57:00.000+02:00

Taiteilija mutisee taas itsekseen

Olen ehkä uudelleen rakastumassa lyijykynään. Suhina saattanee vähitellen täyttää huoneeni.

Mitä sanottavaa minulla muka olisi - paperin ja grafiittipuikon avioliittoa vastaan, tai sen valonhehkuista täyttymystä skannerin kannen alla!

2007-02-02T23:30:00.000+02:00

Rakastamisen edellytyksistä

Helppohan synnittömän olisi uskoa.

Ensin on ymmärrettävä, mikä ero on uskolla ja kuvitelman elättelemisellä.

Päätin kunnioittaa omia tunteitani, maksoi mitä maksoi. Mitään yksinkertaisia takeita niiden laadusta ei ole, mutta luulen, että itse-epäilys vain syventää teeskentelyn ja tunnottomuuden kierrettä.

Jos "sydämen ääni" olisikin hempeä tuulenhumina...

2007-02-02T11:25:00.000+02:00

Vietto

Viettäkää huomenna järkenne mukaista joulua.
- toissa-aamuinen säe

Eilispänä olin oudon aikaansaapa. Koko aika oli täynnä ahdistusta ja pakoilua, mutta armollisesti sitä riitti ja riitti. Häikäilemättömän herkkä on elollisen viritys.

Kaloilta on loppunut ruoka. Ostan lisää tänään.

2007-01-30T23:11:00.000+02:00

Neuroottinen skissi

Olen kokoontaittuvaa mallia.
Kun minua ei tarvita,
minut voi panna pakettiin
ja nostaa komeron nurkkaan.

Olenkin eri näppärä.

En voi levittäytyä,
vatsaani kipristelee,
olen naurettava,
vatsaani kipristelee, suoleni valuvat
eivätkä salli puhua
kenestäkään muusta tässä yhteydessä.

Ovatko juuri nämä ne puitteet, joiden varaan maailma rakentuu?
Ovatko juuri nämä?

2007-01-24T16:57:00.000+02:00

Sisäisesti

Nukuin lähes neljätoista tuntia, värillä heräillen. Muistan hämärästi lukemattomia unia, joissa näin "sieraimipaperiston koelinnan" & muita erikoisia asioita. Nyt aivot toimivat taas, ja kadonnut aloitekyky palasi kuin itsestään - tahtoni ei ole ihan omavoimainen, minkä seikan tunnustaminen on suomalaiselle kova pala kuin kivi. Eläkööt ne harmaat solut; huonosti ne pärjäävät, jos ruumis ei pidä kunnostaan huolta.

Mutta niin, tänään on Töölöössä Suuri runotapahtuma.

2007-01-22T20:32:00.000+02:00

Luonnostelua Escherin hengessä

2007-01-21T16:26:00.000+02:00

Kierrekompleksi 2

Sopivasti levottomuutta herättävä suojapaperi työpöydällesi, jpeg 1455x1077, 1,1 Mt.

Pieniruutuisille eri siisti tapiseeri, jpeg 1024x768, 688 Kt.

568 Kt.

356 Kt.

2007-01-20T17:28:00.001+02:00

Romautettujen viisikulmioiden mysteeri

Kohtuullinen osa aivotoiminnoistani on nyt ollut pinnassa, tasossa, tason peittämisessä. Oikeastaan toivon, että olette ihmetelleet tämän palstan viimeaikaisia outoja kuvioita, sillä nyt aion selittää.
Viime kesänä kirjoitin Keskuskatu-suunnitelmaan kuuluneesta jaksottomasta katukiveyksestä. Tunnettu tarina tietää kertoa, että vielä muutama vuosikymmen sitten tunnettuihin aperiodisiin laatoituksiin tarvittiin kymmeniä keskenään erilaisia laattoja, kunnes 70-luvulla Roger Penrose onnistui pudottamaan määrän kahteen. Joskus 90-luvun alussa mietin, voisiko saman tempun toteuttaa vain yhdellä laatalla. Tutkin erästä muotoa kynän, millimetripaperin ja astelevyn avulla sain tulokseksi, ettei voi. Mutta Eufemia paljasti isänsä havainneen tahollaan, että jaksottoman laatoituksen saa kuin saakin aikaan pelkillä romautetuilla viisikulmioilla, ja näin sain tietää tutkimani monikulmion nimen: romautettu (säännöllinen) viisikulmio (kuva 1):

Eufemian isä on opettanut rakennusoppia TKK:n arkkitehtiosastolla. Muistan hämärästi, kuinka hän kehotti minua vaihtamaan alaa. En vaihtanut, en osannut. Nyt harrastelen pinta-alalla ja koetan tutkia, kumpi mahtaa olla oikeassa viisikulmio-ongelman suhteen. "Molemmat", on vastaukseni, vaikken toistaiseksi kykenekään esittämään sitovaa todistusta - enkä edes käsitteellisesti täsmällista saati systemaattista analyysia.
Mitä matemaattisiin ambitioihin tulee, kumpikin taisi olla hakoteillä: myönnän kyllä, että romautetuilla viisikulmioilla voi peittää tason ilman kauttaaltaan toistuvaa jaksoa, vaikka lopputulos onkin osittain jaksollinen; alkuperäinen ongelma (johon Penrose keksi tunnetun ratkaisunsa) koskee kuitenkin sellaisten laattojen löytämistä, joita voisi käyttää ainoastaan jaksottomasti. Itse painottaisin vielä erikseen sitä, että romautetuilta viisikulmioilta puuttuu moni muukin Penrose-laatoituksen hienoista ominaisuuksista:
Paitsi että Penrose-laatoitus on välttämättä jaksoton (kunhan vain yksittaisten laattojen keskinäistä yhteensopivuutta rajoitetaan tietyllä helposti toteutettavalla tavalla), se on myös kvasiperiodinen siten, että pienessä mittakaavassa ilmenevä jaksollisuus heikkenee asteittaisesti siirryttäessä tarkastelemaan suurempaa aluetta. Edelleen Penrose-laatoitus etenee ja varioi täysin vapaasti (mutta tietenkin itseään toistamatta) yli äärettömän tason siten, että sen kaikki ominaisuudet kaikkialla pysyvät samoina ja riippumattomina siitä, mistä ja miten laatoitus on aloitettu. Jokainen äärellisen kokoinen Penrose-laatoitus sisältyy jokaiseen äärettömään Penrose-laatoitukseen.
Romautetut viisikulmiot käyttäytyvät jotensakin toisin: niistä voi latoa sekä siistejä jaksollisia rivejä että erilaisia jaksottomia kehiä ja spiraaleita, jolloin ladonnan aloituskohdan ympärille kehkeytyy väistämättä yhä laajempia ja laajempia itsepintaisen jaksollisia alueita. Ylipäänsä jokaisella riittävän suurella romautetetuista viisikulmioista muodostetulla kuviolla on selkeitä ladonnan jatkoa rajoittavia vaikutuksia, jotka ulottuvat rajattoman kauaksi. Jos geometrian lainalaisuudet olisivat armeliaammat (filosofiassa voimme kysyä, missä mielessä tällainen tilanne on edes kuviteltavissa), romautetut viisikulmiot olisivat tulleet jo ajat sitten nykyistä tunnetummiksi. Varsin kiehtovasti ne silti käyttäytyvät, mitä kuvat selventänevät:

Kuva 2: Romautettujen viisikulmioiden sykkyrästä sukeutuu yksihaarainen spiraali. Kello neljän suunnassa näkyy, miten kierteishaarassa etenevien viisikulmioiden rintamasuunta voidaan vaihtaa. Muutoin samaa spiraaliladontaa on jatkettava hamaan infinitumiin, jos tahdotaan välttää paitsi aukot (joita ei tietenkään saa tulla) myös halkeamat, jollaisia näkyy seuraavassa kuvassa:

Kuva 3: Kun halkeama kerran kehittyy, sitä ei voi pysäyttää. "Kynnet" laatoituksen laidoilla näyttävät kohdat, joissa halkeamat etenevät. Halkeama syntyy, kun vastakkaisiin suuntaan kiertävien kierrehaarojen väliin jää puolikkaan laattarivin ero siten, että ne eivät kykene kohtaamaan toisiaan. Tietyissä tapauksissa näin käy silloinkin, kun haarat kohtaavat "takapuoli" (eivätkä "kynnet") edellä. Kun laatoituksessa kummittelee pentagrammi (tähti siis), se tarkoittaa monesti halkeamaa.
Yllä nähtävä nyrjähtelevä laatoitus sopisi mainiosti vaikka koristamaan levykaupan seinää tai lattiaa jossain Viiskulmassa, mutta näin pahaa laattaa tuskin kannattaa tehdä ainakaan hauraasta keramiikasta.

Kuva 4: Suhteellisen vapaamuotoinen kaksihaarainen spiraali. Huomatkaa kahdeksankulmaiset sykkyrät, joissa eri suuntiin kulkevat kulmioketjut "kättelevät". Jokunen pala puuttuu...

Romautetuista viisikulmioista tehdyn laatoituksen voi värittää kahdella värillä, ks. eilinen kehitelmä.
Aihepiiriin liittyvä linkki, jonka takaa löytyy mm. nelikulmainen pyöröovi.
[Edit. viimeksi 22.1. klo 21.26: Jos puhutaan jaksottomuudesta iman lisävaateita, Eufemian isä on sittenkin oikeassa ja minä väärässä. Kenties vainoastaan allekirjoittanut odotti viisikulmioilta enemmän kuin mihin ne pystyvät. Jaksoton laatoitus tarkoittaa, ettei sitä voi muodostaa, toistamalla jotain peruspalaa säännöllisesti. Tämä ehto täyttyy viisikulmioilla todella helposti, joskaan ei kaikilla laatoitustavoilla. Romautettu viisikulmio ei ole ainut yksittäinen laatta, jolla pinnan voi peittää jaksotta, mutta sellaisten löytämisen joudun niin sanoakseni jättämään lukijoille harjoitustehtäväksi.]

2007-01-19T21:26:00.000+02:00

Kierrekompleksi

2007-01-19T03:06:00.000+02:00

Toinen yritys lähestyä vakavaa iloa (1.)

Kävin Kiasmassa katsomassa taidetta. Odotin saavani jotain. Menetin ääneni, minkä seikan huomasin toisaalla sijaitsevassa kahvilassa.

Luulen aavistaneeni sen suuren vapauden kokemuksen niiden kaikkien suurten ja monimuotoisten teosten tuolla puolen. Onhan se, että ihminen voi piirtää noin, maalata noin tai sommitella tuollaisen valokuvan tai tilateoksen, osoitus vapaudesta. Tiedämme kyllä, miten moralisti lukee edellisen virkkeen. Hän lähtee siitä, että kaikella vapaudella on hinta, ja epäilee, että esimerkiksi vapauden rajoja koettelevan taiteilun myötä hinta voi tulla liian korkeaksi. Moralismista on vain pieni, hieman varomaton askel paranoiaan. Vapautta pitää käyttää harkitusti, sillä se loppuu kohta, viimeistään jahka tulee maailmanloppu tai ääri-islamistit valloittavat maamme. Silloin ainakin kysytään, kuka on ollut kiltti. Kauhukuvieni moralisti on ihminen, joka saa rohkeuttakin vain pelkäämällä lisää, pelkäämällä kaltaisiaan. Eikä ole todellakaan helppoa olla kristitty, kun näkee, mitä on jumalanpelko käytännössä...

Mutta poikkesin aiheesta. Museossa en pohtinut moisia; kunhan sain todeta, että paljon on mahdollista, enemmän kuin esimerkiksi blogimediassa. On jotenkin hassua ahdistua pienine lauseinensa, kun maailma on suuri kangas ja äänistudio, noin periaatteessa. Siinä saakin tuntea alemmuudentunnetta, kun katsoo taidetta. Tämäkään ei ollut asian ydin, vaikka minua kiinnostaa pohtia, miten taidetta tai mitään potentiaalisesti merkityksellistä voi opettaa tuottamatta typeriä ja epäolennaisia alemmuuskomplekseja. Olen itse altis sellaisille: koska itsetuntoni on huono, olen kiinnostunut maailmasta, jossa huonoitsetuntoisten tarpeet on otettu huomioon...

Mutta eksyn jatkuvasti aiheesta! Palaan siihen myöhemmin.

Unohduin kuuntelemaan georgialaista polyfonista kuorolaulua, joka on pitkään odottanut levyllä tilaisuuttaan ja korvani kypsymistä (löysin kyseisen musiikin muinoin Kasan kautta). Ihmeellistä. Iveria on amerikkalainen kuoro, mutta ainakaan ummikko ei kuule suurempaa läntistä hapatusta ääntämyksessä ja sävelasteikossa (tosin mm. Kvirian alussa tenorisolistilla on selvä ärrävika, mutta hyvät tenorit ovat tunnetusti kiven alla).

2007-01-18T15:56:00.000+02:00

Galaksin keskus

2007-01-17T21:24:00.000+02:00

Toissäöinen ja eilinen

"Tämä maa on sellainen henkinen harvennushakkuu, ettei ole toista nähty. "
- S. Liuhto

Helsingissä rakennukset olivat outoja, sisäpihat, mutta tiesin niistä paljon, julkisivutyylit. Selitin mielelläni.

En muista, lähdinkö matkaan täältä vai Tampereelta, mutta kulkuani kohti pohjoista säesti ortodoksinen liturgia. Ylitin tulvivan sillan, jonka kahta erakkoa esilukijamme muisti. Toisen erakon epiteetti oli "Pyhittäjä", ja molemmat olivat tehneet sillalla itsemurhan. Outo käänne. Selvisin kuivin jaloin, sillä pidin kiinni kaiteista. En tiedä, miten onnistuin. Silta oli kaksikaistainen ( ja muistutti hieman Fräntilän siltaa). Maa oli alava, autio, vetinen ja hämärä.

Kun lähestyin Oulua, alkoi aurinko paistaa. Tie teki pittoreskin kaarteen yli metsäisen kunnaan, ja männyt hohtivat kultaisina. Ylhäällä tien vasemmalla puolella istui venäläinen kivellä ja luki ääneen, ehkä runoutta.

Kohta herättyäni aloin saada tekstiviestejä: Eräässä niistä kirjoittaja mainitsi olevansa arkkitehdin kanssa työmaahississä matkalla pilvenpiirtäjän huipulle. Käymälöitsijä oli ties missä Harkovassa. Kaveri intoili Venäjän (ja Ukrainan) uudesta rakennustaiteesta ja kysyi, tiedänkö Aleksander Brodskya, jolla on "mahtavia juttuja Moskovassa". Rakentaminen on siellä kuulemma miellyttävää, ei ankeaa ja elämänkielteistä niin kuin Suomessa (ja nähdäkseni unissanikin, vaikka katson ne pääosin positiivisiksi); julkisessa tilassa viihtyy ihminen ja luovuutta on "kuin 20-luvulla".

Harkita pitää, mutta pieni annos Idän hulluutta voisi tehdä terää. Mistäpähän tuota saisi?

[Korjattu "yli metsäisesti kunnaan" klo 0.58.]

2007-01-15T12:01:00.000+02:00

Komeeta?

Käynpä katsomassa, josko McNaught näkyisi keskellä päivää.

2007-01-13T15:03:00.000+02:00

Määreiden määrättömyydestä

Taisin innostua liikaa uudesta luokitteluoptiosta. Idea on kaunis, hahmotteilla oleva lopputulos vähän ruma. Vapaasti luonnontilassa kirmanneet merkinnät ovat muuttuneet arkistokyborgeiksi. Rauhassa uinuneiden muistiinpanojen neitseellisyys on tärvelty.

Sanalistat roikkuvat lyhkäisten tekstieni ja pienten kuvieni perässä surkuhupaisina, venyvinä laahuksina; kirjasin edes voisi olla pienempi, mutta uudesta Bloggerista ei näytä löytyvän pääsyä label-osion koodiin. Assosiointi- ja hahmotusapuna laputustoiminto on mainio, mutta tahtoisin käyttää sitä hieman vähemmän huomiota herättävällä tavalla.

Vaan kerranpa vielä keksin luontevammat luokitukset, kauniimmat kategoriat!

[Lisäys klo 16.33: huomasin, että labeleilla oli tyyli, joka piti vain määritellä. Täten ongelma ratkesi.]

2007-01-13T00:38:00.000+02:00

Tekninfo

Olen ottanut käyttöön Bloggerin uuden version ja lisäillyt merkintöihin labeleita eli avainsanoja - tai mitä nuo olisivatkaan suomeksi, nimilappuja? Jos mieleenne tulee käteviä kategorioita, niin ehdottakaapa (joitain tarkempia kuin "minä"). Systeemi on hyvä, mutta kokeneempien vinkit ovat oikein tervetulleita.

Siirtyminen ei tapahtunut aivan ongelmitta. Arkistot olivat aluksi kateissa. Ongelma ratkesi, kun kopioin koodinpätkän toisenlaisesta, uudemmasta sivupohjasta.

2007-01-12T22:15:00.000+02:00

Ensimmäinen yritys lähestyä vakavaa iloa

Lähestyn teitä, arvon kanssabloggaajat. Varokaa!

Joudun pahoittelemaan, etten raportoinut, vaikka lupasin: tapasin teistä useita joulun alla useaan eri otteeseen, mutten jaksanut kirjoittaa kokemuksistani yhden yhtä millään muotoa välitöntä juttua. Flunssa vaivasi, ja pyydän tässä anteeksi, että saatoin ajattelemattomuuttani tartuttaa sen joihinkuihin teistä. Takavasemmalta yllättänyt astma pahensi flunssaa, ja olin vanhentuneen lääkereseptini kanssa naurettavan neuvoton. Mutta, kuten sanottu, jouluinen kulkutauti on harmin paikka, ja tyhmimmän välinpitämättömyyden pitäisi väistyä edes tuolloin, kun useimpien tunnustama juhlamieli herättelee hillitysti tunteet... Tunteet - mistä asti ja millaiset? Hajanaiset, peittyneet, jostain hallitsemattomasti kohoilevat. Uusia kohtaamisia on vaikea muistella, kun on vetäytynyt, unohtunut jahtaamaan niin sanotun menneisyyden niin sanottuja haamuja, tajuamatta löytämäänsä, näkemättä vastaantulevaa ja läsnä olevaa...

Tähän itsetutkiskeluun ja -mutkisteluun palaan myöhemmin, vaikka se on mennyt niin pitkälle, että alan vähitellen uskoa, että kaikki suhteet ja identiteetit rakentuvat hyvin yksinkertaisista teoista ja valinnoista, vuorovaikutustilanteista, joiden merkitys karkaa meiltä helposti kaikessa yksinkertaisuudessaan... Kaltaisellani neurootikolla peruspalikat ovat jääneet jumiin patterin taakse... Lienee parasta palata näihin asioihin myöhemmin. Tahdon kiittää kaikkia ja mainita, että taannoisen joulukorttini kynttelikkö on Euf-emäntämme. (Hänen ikkunallaan siis.)

2007-01-12T13:19:00.000+02:00

Mietteiden päivä

Osallistuin eilen Tieteiden päiville: istuin kuuntelemassa esitelmiä sekä päivällä että illemmalla, ja aivan lopuksi poikkesin Tieteiden yössä. Laterna Magicassa on esillä kasvitieteilijä Heikki Simolan topologisia veistoksia: taiteen (tai askaroinnin), tieteen (tai matematiikan) ja leikin yhdistelmä on innostava ja ideoimaan yllyttävä... Edellisellä kerralla en ehtinyt katsomaan, eivätkä tämänkäänkertaiset näyttelyt jatku kuin tämän kuun 21. päivään saakka. Niistä toisessa Aulis Harmaala ylistää paperia lyyrisesti ampiaisten tuella.

Bzzz...

Päivällä olin hieman levoton - niin, sellainen olen tätä nykyä, en kärsi, mutta mieleni hakeutuu jatkuvasti toisahalle, niin kuin se ei olisi tajunnut hakeutua, nuorena, koulunpenkillä, jolle haaveet perinnäisesti etsiytyvät: maailmani oli pieni ja minä arka tai toisinpäin. Yritin käpertyä, hiljentyä, tarkkailla viattomuuden rajapintaa, enkä koskaan löytänyt Häntä Sieltä. Romanttinen onkipoika olin; kaikki kulki ohi.

Esitelmätilaisuuden yleisössä on lukioikäisiä tai vasta opintonsa alottaneita nuoria hippihiuksineen. Huomaan, etten osaa erottaa tyttöjen ja poikien kasvoja toisistaan kovin selkeästi. Kiusallista. Olenko ukkoutumassa? Kuin olisin hitaasti mutta vääjäämättä assimiloitumassa toiseen lajiin tai rotuun, niin, etten enää tunnista maailmaa, josta tulin. Aivan kuten lapset alkavat näyttää samannäköisiltä, kun itse kasvaa isoksi. Tässä lienee eräs syy, miksi nuorisokulttuurin muuttuminen, todellinen ja kuviteltu, ärsyttää vanhempaa polvea - jos nuoret pysyisivät varmasti samoina kuin aina ennenkin, vanha voisi toivoa tunnistavansa heistä nuoremman itsensä, ehkä elääkseen heidän kauttaan.

Hankitaan lapsia, jotta saatettaisiin taas nähdä lapsuus, ja epäonnistutaan totta kai.

Kun olin teini-ikäinen ja parikymppinen, tytöt olivat oikeastaan aivan yhtä etäisiä kuin nuo, joita on vaikea erottaa pojista. Mutta silloin vielä kuvittelin kuuluvani samaan maailmaan, ja tarkkailin ympäristöäni ikään kuin olisin mukana. Kukaties perusasetelma pysyy, toiveet ja fantasiat vain haihtuvat, välttäviä sosiaalisia taitoja opitaan, joitain uusia eläytymisen tasoja. Kauhistuneena ajattelen sitä, miten itse olen ajautunut pysymään keskenkasvuisena - jopa noihin latteailmeisiin lukiolaisiin verrattuna - varjelemaan jotain kesken jäänyttä, jotain, jonka olisi pitänyt mennä toisin. Liikkeeni eivät ole ikäadekvaatteja: säntäilen kuin lapsi (ja olen oppinut nauttimaan siitä), verhoudun käsiini ja jalkoihini kummallisin tavoin, joille tarkkasilmäiset teinit saattaisivat nauraa.

2007-01-06T00:59:00.000+02:00

Huoahtava huomautus

Aika on tullut palata filosofisten tekstien pariin. Rakkaat neuroosini tuntuvat taas neurooseilta ja filosofia filosofialta, eivätkä nuo enää, välttämättä, tekeydy toisikseen, ainakaan niin pahasti kuin joinain noina välivuosina. Moni muukin asia on silkkaa asiaa. Tai jos
ei asiaa niin
poetiikkaa
sitten.

Noissa jotenkin avuttoman keskeneräisissä ja hairahtelevaisissa teksteissä, joita olen iloksenne (tai suruksenne tai joksikin muuksi yksinkertaiseksi tai monimutkaiseksi tunteeksenne) on iduillaan muutama (ainakin yksi) ajatus, joita en ole toistaiseksi tajunnut enkä osannut pukea sanoiksi.

Täytyy muistaa lukea ja syödä, niin mieli pysyy vetreänä. Ja koetan muistaa, mitäs se nyt olikaan, liikunnankin.

2007-01-05T22:55:00.000+02:00

Huomautus taas

Poleeminen tyyli ei välttämättä sovi minulle. Kirjoitan mielelläni esseistis-impressionistisesti. Sen joka haluaa riidellä rakentavasti, täytyisi kyetä spesifioimaan ja eristämään ongelmat tarkasti, muutoin vastapuoli joutuu tekemään saman työn ja vielä raskaamman, jotta epämääräiseltä hutkinnalta vältytään.

2007-01-05T22:30:00.000+02:00

Huomautus lukijoille

Kaikki viime aikoina kirjoittamani on hyvin sekavaa, ja toivonkin. ettette ota merkintöjäni liian vakavasti. Olen joka tapauksessa tyytyväinen siihen, että olen onnistunut huijaamaan itseni ajattelemaan näppäimistön avulla. Luulen, että kaikki eri aiheet ja tavat kirjoittaa tukevat toisiaan. Pyrin saavuttamaan sellaisen sanankäytön perusketteryyden, josta on iloa sitten vanhoilla päivillä. Nyt vain olen valitettavasti unohtanut tankata. Oi voileipä, kuinka tuotatkaan sa suuren nautinnon.

2007-01-05T19:44:00.000+02:00

Astetta vähemmän epämääräisesti

On surullista, että niinkin tärkeä ja keskeinen sana kuin "mielekkyys" on monimerkityksinen. Kun keskustelemme mielekkyydestä käyttämiemme käsitteiden tulisi olla ainakin sikäli tarkasti määriteltyjä, että voimme sanoa, onko "mielekäs lause" väistämättä (ainakin potentiaalisesti) intuitiivisesti mielekäs vai ei.

Logiikassa ja joukko-opissa voimme helposti operoida kuvitteellisilla formaaleilla käsitteillä, jotka ovat semantiikaltaan täysin riippumattomia muista käsitteistä. Ekstensionaalisen merkitysteorian kannalta sellainen sana (esim. "sypsi"), joka tarkoittaa jonkin täysin mielivaltaisesti valitun objektijoukon alkiota siten, että kyseiseen joukon alkioilla ei ole ensikatsannolta mitään muuta yhteistä kuin että jokainen niistä on "sypsi", on aivan yhtä mielekäs kuin mikä muut tahansa sana. Sanaa "sypsi" (mitkä asiat sitten sattuvatkaan oleman "sypsejä") ei voitane pitää intuitiivisesti eikä pragmaattisesti mielekkäänä, vaikka sen mainitseminen vaikuttaakin mielekkäältä diletanttitason filosofisessa blogimerkinnässä. On valaisevaa kysyä, voidaanko sypseistä väittää jotain. (Olen nimittäin jo väittänyt.)

Tämä lisäjohdatukseksi kysymykseen, voiko tieto lakata olemasta ns. inhimillisesti mielekästä tai peräti tuhota tällaisen mielekkyyden. Tiedon klassiseen määritelmään kuuluva perusteltavuusvaatimus edellyttänee väittämältä ainakin jonkinlaista pragmaattista mielekkyyttä sen lisäksi, että sille voidaan antaa totuusarvo. "Sypsi"-esimerkkini oli tietenkin sikäli huono, että tieteessä käytetyt käsitteet (tai predikaatit) ovat yleensä kaikkea muuta kuin paloittain määriteltyjä ja mielivaltaisia; Occamin partaveitsi niittää sypsit ja vastaavat anomaliar äkkiä pois - kuitenkin yhä uudestaan ja uudestaan törmää väitteisiin, joiden mukaan (luonnon)tieteellisten ja muunlaisten mielekkyysvaatimusten, totuuden ja intuition, vallitsee suorastaan myyttinen taistelu, jossa tieteen tehtävänä on armotta tuhota vanhat, liian antropomorfiset ja mutenkin vanhanaikaiset, epäjumalat ja riisua elämä illuusioista. Käytännöllisen filosofian ja oman maailmankuvani kannalta minua kiinnostaisi nimenomaan tietää, onko tällaisella modernistisella mytologialla minkäänlaista tieteellistä oikeutusta, samoin kuin olisin kiinnostunut tietämään, onko meillä lopultakaan minkäänlaisia paikallisista olosuhteista riippumattomia perusteita suhtautua tieteeseen tai teknologiaan masokistisesti. Aika moni "tieteellisen maailmankuvan" kannattajahan selvästi nauttii siitä tuhosta, jota hän katsoo edustamansa tiedon tuottavan muunlaiselle ajattelulle. Tai ajatelkaapa taloustieteilijöitä...

Taistelun tietämättömyyttä vastaan ymmärrän hyvin: tietämättömyys on vaarallista, ja eräs vaarallinen (ja osin tahalllinen) tietämättömyyden muoto on tieteestä riippumattoman kulttuurin luokitteleminen tietämättömyydeksi.

Kaikki fundamentalistit ovat kammottavia; eräät osallistuvat sivistyksen tuhoamiseen tieteen nimissä.

(Pohdintani on aukkoisempi kuin reikäjuusto, mutta jos jaksan olla kiinnostunut näistä kysymyksistä...)

[Täydennelty useaan otteeseen, viimeksi klo 22.20.]

2007-01-05T17:56:00.000+02:00

Hyvin epämääräisiä metafyysillisiä kysymyksiä

Voiko tieto vähentää mielekkyyttä? Millaisia mielekkäitä kokemuksia se mielekkäästi sulkee pois?

Millä tavoin mielekkyys voi alistua totuudelle? Emmekö voikaan aina turvautua oletukseen, että tosi lause on väistämättä mielekäs?

Mikä on intuitiivisen mielekkyyden status viime kädessä?

2007-01-05T17:25:00.000+02:00

Mielellinen imperatiivi

Joskus on syytä ajatella kohta kohdalta ja siinä tahdissa, mitä kirjoittaminen vaatii. Konekirjoitustekniikkani on kehno, mutta tuskin parantunee hätäilemällä. Epävarmuus ajattelussa aheuttaa takeltelua puheessa, miksei siten kirjoittamisessakin?

Elämä on lyhyt, elettävää paljon, kirjoitettavaa kenties enemmän.

Hermostossani on juuri nyt liikaa kofeiinia, mielteet pomppivat tasajalkaa eestaas. On mahdollista, että ne osuvat johonkin olennaiseen, mutta todennäköisesti en huomaa tuota olennaisuutta kuitenkaan. Assosiaatioiden täytyisi järjestyä kokonaisuudeksi, joka luo mielen. Etäämmältä katsoen olen eittämättä mieletön, vaikkei tämä etäämmältä katsominen minulta edes onnistu. Ei enää, toisin niin kuin silloin kuin ilmeisen tosissani kuvittelin voivani analysoida elämän pois - kun intouduin viisastelemaan kavereitteni kanssa... Nytpä värjöttelen ja virnistellen pateettisuudelleni täällä mielilumppujeni keskellä, en toivottomana mutta yhä enenevästi raivoissani siitä, miten vähän varaa nykyihmisellä on mielekkyyteen... Defaitistista kulttuuripessimismia? Ei toki, odotan innokkaana ja toiveikkaana kaikkia niitä tapoja, joilla tuleva tekoälytekniikka voi tuottaa, vahvistaa ja augmentoida mieltä itseään ynnä ymmärrystä, yksityistä ja yhteistä.

Kokemus itse viittaa oman syvenemisensä mahdollisuuteen. Nykyään olen erittäin varuillani, jos huomaan jonkun vihjaavan, että tiede tai teknologia vaatii meitä luopumaan näistä tai noista tavoista tuntea tai ajatella.

On turha itkeä, etteivät insinööritieteet kiinnosta, jos alat ovat pikkusielunsa myyneiden teknokraattien käsissä. Sama pätee moneen muuhunkin alaan, kuten psykologiaan. Taloustiedettä lienee turha mainita.

Jokainen, joka on joskus innostunut jostain, jokainen, joka on joskus edes aavistanut jotain rakkaudesta, on idealisti lopun ikäänsä. Älkää väittäkö vastaan.

Koetan taistella masentumista vastaan miettimällä asioita, joista olen kiinnostunut.

Olen kiinnostunut eksistentiaalisesta teknologiasta, sitähän esimerkiksi arkkitehtuuri on, periaatteessa.

Tahti, jota kirjoittaminen vaatii: marssiksiko kuvittelet?

(Minulle "marssilaiset" ovat muukalaisia, ihan niin kuin lapsuudessa, televisiossa plakaatteineen. En osaa marssia joukon jatkona kärsimättä lievästä depersonalisaatiosta.)

2007-01-04T23:54:00.000+02:00

4. 1. 1927

Isäni oli herkkä, asiallinen, estynyt mies. Kuuliainen ja huolellinen, hillityn hyväpäinen, kunnon mies. Fyysisesti vahva mutta kahta vaatimattomampi. Nuorena hiihti ja kirjoitti runoja. Sairastui tuberkuloosiin eikä käynyt armeijaa, mutta hankki teknisen ammatin ja valvoi teiden ja siltojen rakentamista. Sekä kesämökin, jämäkän, matalan mökin, jonka betonikivijalka on vankka, suora, karheapintainen ja harmaa. Keräsi kivet pyöreiksi kasoiksi. Piirsi ja kirjoitti tarkalla kädellä ja terävällä kynällä, kirjoitti suoraa viivaa ja kaltevia kirjaimia veitsenterävine käänteineen. Isä-poika-suhteemme jäi joiltain osin grafologiseksi. Tavoittelin samaa pedanttia kontrollia, mutta tavoitinkin vain melankoliaa ja pakkomielteitä.

Kekkosen ajan miehinen tyylitaju. Ajoratamaalausten hiljainen estetiikka. Saab 96 ja sen ääni viikonloppuisin. Sittemmin Corolla.

"Saapsaviiri", lentokone, jonka hän osoitti taivaalta.

Nahkakantiset ja keinonahkakantiset kirjasarjat. Askon huonekalut.

Ehkä isääni saattoi nimittää etäiseksi, vaikken vieläkään tiedä tarkalleen, missä hän sijaitsi auliudessaan, vaivautuneissa kommenteissaan, arkisessa vakaudessaan. Hän sulautui suomalaisen miehen kuvaan hienointa siveltimenvetoa myöten ja vetäytyi näkyvistä niin huomaavaisesti, että sureminen tuntui pitkään asiattomalta ja pateettiselta.

Kuten ehkä tämä kirjoitus. Mutta valitsin sanani näin, kuulokkeissa H-mollimessu, credo-osa.

2007-01-04T11:06:00.000+02:00

Mustetahrat vaalenevat kartalla vähitellen.

2007-01-04T04:00:00.000+02:00

Blogilaki ja valkoisen paperin armo

Olen kai joskus aiemminkin juuttunut blogiini kirjoittelemaan sekavia. En halua poistaa mitään, korjailen vain. Toisten osuuden voin sensuroida, omaani en - siloittelen sitä muutenkin asivan tarpeeksi.

Voisin kyllä pitää kirjoitustaukoa niin kauan kuin olen poissa tolaltani. Se taitaisi olla järkevä ratkaisu, ja paperi on minusta muutoinkin tätä konetta mukavampi kirjoituskaveri ja itseilmaisualusta:

Ei ole mitään erityistä paperista muotoa, mutta on sovitut puumerkit ja prässätty selluloosa itse; muu on käytännössä henkeä.

2007-01-04T01:05:00.000+02:00

Mutinayllykkeen hedelmä

Olen taas vajonnut itseeni. Millaiselta ratkaisulta tämä juuri sinusta vaikuttaa?

Minun on helppo vetäytyä, aivan liian helppo. Jopa "julkisesti"...

Tahtoisin omaksua kirjoittamiseeni hieman keskustelevamman sävyn. Kysyn paljon, mutta vastaan itse, tai kysyn retorisesti, siten ettei kysymys etsi vastausta vaan esittelee kysymykseen (tai sen oletettuun vastaukseen) kätkeytyvää väitettä ja kirjoittajan "kysyvää" suhdetta siihen. Tämä analyysi on ilmeisen puutteellinen, mutta ymmärrättehän...

Jos suinkin jaksan, vertailen tuossa kohta erinäisten blogien retorista laatua tältä [keskustelevuuden] pohjalta. Mutta nyt painun katselemaan unikuviani.

Jos isäni eläisi, hän täyttäisi tänään (neljäntenä tammikuuta) kahdeksankymmentä vuotta. Miksi en kirjoittaisi hänestä?

2007-01-04T00:05:00.000+02:00

Vimmattua paikallaanpoljentaa

Yksin, synkässä joskin emotionaalisesti epävakaassa tilassa on vaarana, että kirjoittaa peräti vastuuttomasti. Myönnän tämän, mutta varoittaja, mokomakin järjen ääni, tuo koulumestarimainen raakkuja, pahanilmanlintu, joka matkii vilpittömyyttä ja väistelee, täysin arvokkaan virkansa vastaisesti... Miksi kaikki terve ja totinen muuttuu itsensä parodiaksi? Miksi - siltähän tämä näyttää - kirjoittajan ei ole edes sallittu tuntea vastuutaan, tuntea [sitä] vilpittömästi, käsi sydämellä? Moraalista oikeinkirjoitusta ei taida olla olemassa. Tämä on aika pelottava juttu.

Kuka lukee kirjoituksen syyt?

Onhan se aika julma tapa ajatella, julma kaikkia rakkaita auktoriteetteja kohtaan, ettei kirjoittaja voi omaksua muunlaista vastuullista asennetta kuin luottamuksen omaan parhaaseen arvostelukykyynsä tässä ja nyt. Se on kammottava individualistinen, humanistinen, kristillinenkin periaate, ettei ole lupaa alistua, ei lupaa totella, ellei totteleminen ole vapaa- ja omaehtoista, vilpitöntä ja hyvin perusteltua. Ja kuitenkin kirjoittamisen vapaus vaatii juuri tätä [tämän periaatteen noudattamista]. Oudosti ahdistavaa.

Uskoa itseensä, välittömästi, vähäisenä, kaikesta huolimatta, se on vavisuttava vaatimus. En tiedä, olisiko olennainenkin syy uskoa Jumalaan se, että on välttämätöntä uskoa itseensä, uskoa ilman että paisuu ja pullistuu, kuten helposti käy, uskoa käsiinsä, jotka Jumalalta puuttuvat. Että se, mikä narsistilta vaatii suuruudenhulluutta, olisikin täysin spontaania.

Yritänkö tässä vain manata itseinhoa pois?

Mutta miten paljon kevyempi kantaa on kirjoittajan vastuu kuin lapsenkasvattajan! Totellessaan ja niskuroidessaan on lapsi [kummassakin tilanteessa] yhtä pelottava.

Teinpä muuten sellaisen vih(k)on, jonka uhkasin viime vuoden puolella. (Toinen nauhoista ei taida olla puuvillaa.) Päiväsin sen (3. 1. 2007 klo 0.37), ja otsikosta tuli hieman ällöttävä: "Valkoisen paperin rakkaus". Sitten aloin kirjoittaa, ensin naurettavasti, sitten vähän varmemmin. Olen pääsemässä arkoihin, tärkeisiin asioihin. Koetan uskoa tähän prosessiin ja jotain pyrin julkaisemaankin.

[Lisäyksiä klo 3.53:

Se, mitä olen tässä kirjoittanut, vaikuttaa kieltämättä hyvin sekavalta ja ristiriitaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomalta... Koko jutun voisi muotoilla uudelleen niinkin, että kyse on dilemmasta:

(1) Ensinnäkään mitkään kielelliset jutut, mitkään ajatukset, mitkään sanavalinnat, eivät itsessään ole minkäänlaisia takeita puhujan moraalisesta auktoriteetista, motiivien sisäisyydestä tai rehellisyydestä - edes puheaktin n(tai ajatuksen) itsensä osalta. Triviaali havainto oikeastaan, itsestäänselvyys, silti turhauttava. Puhe on siis halpaa, mutta siihen joudutaan turvautumaan, ja siihen on normaalisti jopa voitava uskoa - usko "itseen" on oikeastaan epäolennainen muutoin kuin moraaliseta kannalta, mistä päästäänkin dilemman toiseen sarveen: (2) koska mikään koodi ei takaa moraalista auktoriteettia ym. ym., puhuja (tai pikemminkin kirjoittaja, kuten tällainen kammiossaan nököttävä yhdentekevä bloggari) ei voi vetäytyä vastuustaan koodin taakse (mikä liittyy kysymykseen neurooseista, nihilismistä, tekopyhyydestä ym.), hän on eräässä mielessä itse yksin vastuussa puheestaan. Kirjoittaja on siis vastuussa, mutta ei voi mitenkään osoittaa kantaneensa vastuuta! Tämä seikka on melko lailla ristiriidassa etenkin näillä seuduilla vallalla olevan riippuvuussuhteita korostavan, verrattain autoritaarisen vastuukäsityksen kanssa. Toisin sanoen kieli levittää sisäisen ja ulkoisen moraalisuuden välille kuilun, joka (öh) on tietenkin silloitettavissa ainoastaan adekvaateilla teoilla...

Intellektualismin dilemma...

Pääni on hötöinen: olen pahoittanut toisen mielen tavalla, jota kadun, murehdin ja vatvon ties mistä epäilyttävistäkin syistä, mutta selvästikään en voi käsitellä asiaa ilman toisen kohtaamista. Mikä lienee todistettu. Pakko mennä nukkumaan...]

[Lisäys klo 11.05:

Hetkinen, ehkei silloittamiseen riitäkään teot, saati "käyttäytyminen", vaan tarvitaan juuri uskoa. Ei ole moraalista statusta, joka ei murenisi. Siksi tarvitaan uskoa.]

2007-01-01T23:42:00.000+02:00

Pieni Sudan

Vihoviimeinen hirviö voitettavaksi on yksinäisyys. Se osaa kätkeytyä joka paikkaan; sankarin itsensä korskeassa hahmossa se irvistelee, kaikista saumoista. Ja meille viileille suomalaisille lienee helppo uskotella, että se on kuin lohikäärme, taruolento.

Ei se ole ajattelemattomuutta, pelottavaa tuntemattomuutta se on. Olen loukannut ja saanut tililleni sydänsuruja. En todellakaan halua tottua tämmöiseen. Minne voisin vetäytyä täältä teeskentelemästä?

Toivotan kaikille oikein hyvää ja kaunista alkanutta vuotta.

2006-12-30T23:28:00.000+02:00

Pieni hyödyllinen suunnitelma

Tarvitsen suuremman vihon. Otankin ensi tilassa käyttöön nipun, ison nipun, tavallista kopiopaperia (joka on parasta oikeastaan kaikkeen), rei'itän sen ja pujotan reikiin puuvillanauhat. Siinäpa suuri käsikirjoitus odottaa enää kättä, joka kirjoittaa.

Täytyy tunnustaa, että tänä digiaikanakin uskon paperiin ja kynään, ukonnaamoihin ja muihin raapusteluihin, joita orgaanisesti levittäytyvä teksti kietoo. Lapsena rakastin paperia, aluksi tiskipaperia, jota isäni rahtasi kotiin (mistä sitä saisi?), myöhemmin millimetripaperia (josta opiskeluvaiheessa kasvoin irti kuuliaisesti mutta liian hätäisesti: kunnon perusruudukko nimittäin tuo maailmaan järjestystä ja suojaa hermoja sideharson lailla), sittemmin myös kopiopaperia, eikä vanhoja rakkaita pitäisi hylätä kevein perustein.

2006-12-24T14:17:00.000+02:00

Korkeuksissa

Junani saapui Seinäjoen asemalle 23. 12. klo 9.19. Kaakossa eli tulosuunnassa loisti ain^mo parvi helmiäispilviä. Mikalta sain tiedon Hämeenlinnasta, että samat pilvet olivat sielläkin. Eittämättä samat pilvet, korkealla kun olivat. Mutta mahtoivatko hohtaa yhtä lailla kuin Pohjanmaan horisontissa? Kun sain vihdoin kamerani esiin, aamu oli ehtinyt kirkastua, ja kuvattavaa oli vähemmän. Kuva on näpsäisty kello 9.55, ja sen rakeisuutta on jälkikäteen siloiteltu.

2006-12-22T22:48:00.000+02:00

Miks'emme voisi
toivottaa paitsi hyvää
myös onnellista joulua?

& me toivotamm' & me toivotamm'!

Tahdon toivottaa...

(Joulutervehdyksiä en ole ehtinyt juoksentelultani ja köhimiseltäni lähettää, mutten en halua unohtaa teitä. En ketään. Palaan kohta. Raportoin. Sinipunainen on in.)

2006-12-20T11:52:00.000+02:00

Pieni tunneilmastomalli

Kirjoittajina Sven, Kirjoittaja, Matti, Tiedemies, Neliapina, Tris, Karri:

Kaikilla ihmisillä, jotka elävät rakenteellisen väkivallan koneistossa, on erittäin kehittynyt luuseritietoisuus. Toisin sanoen kulttuuriin ei voi edes päästä mukaan, jos ei koe viehtymystä prinsessaleikkeihin.
Tyypillinen tunne: häpeän ja huvittuneisuuden sekoitus. "Todellisuus", todellakin, "hajoaa kuin tuuli". Pelkään vahingoittavani sen ominaisuuksia lämmöllä.
Minua on miljoona kertaa käsketty esim. avaamaan silmäni ja heräämään ja keskittymään ja ties mitä. Olen haikea ja totta kai pahoillani, mutta joskus tunteet ovat vain tunteita.

Vanhaa hyvää meemiä on siis (ees) taas liikkeellä. Matkalla (Ulos itsestäänselvyyksistä) esitti haasteen, ja yllä oleva pieni pohdinta on vaataukseni.

(Toisaalta tämän harjoituksen toistaminen olisi tuskin haitaksi, joten koostan samoista lähdemateriaaleista myös hieman vapaamuotoisemman, proosarunomaisemman tekstin, jos vain ehdin ja jaksan hengitystietulehduksen ja joulun hönkiessä niskaan.)

Toivon siis, että siteeraamani blogistit laativat kukin oman sitaattikollaasinsa käyttäen vähintään kolmea blogilähdettä ja haastaen edelleen lähteensä.

2006-12-14T21:32:00.000+02:00

O Patetia!

Jostain mieleeni juolahtanut SchizoBlog on tehnyt käitteestä fiiliskuva käsitteen. Minulla on parhaillaan tunne, joten arvoin arkistoistani tällaisen:

Huomenna on taas suruttomampi olo: illalla on mm. blogipikkujoulut.

2006-12-14T21:07:00.000+02:00

Skizzenblock

Aina ei jaksa tavoitella erikoisuutta. Joskus on pakko puhua yksinkertaisemman puolensa suulla. Nämä ovat niitä harvoja iltoja, jolloin tunnen jotain, minkä haluaisi ilmaista mutta joka kuulostaa - kun kuulostelee omia alustavia ajatuksiaan - banaalilta ja avuttomalta.

Näitä iltoja ei ole ollut tarpeeksi. Kyse on torjutun paluusta (lukekaa "torjutun paluu" kauhtuneena metaforana mieluummin kuin oikeaoppiseksi aiottu freudilaisena tulkintana tilanteesta), ja kun torjuttu palaa, se on hylkiö, lapsekas ja kömpelö. Sitä on salaa kaivannut, mutta ei tahdo tunnistaa omakseen. On hirveän vaikeaa kirjoittaa juuri nyt, vaikka tahtoisin.

2006-12-09T13:07:00.000+02:00

Täytymys

Muut blogit aiheuttavat minulle kirjoituskammoa, estävät sanomasta asiaani. Asialle täytyy tehdä jotain, mutta kun alkaa täytyä, tekeminen vaikeutuu. Ylivertaiset ovat ne ajat ja paikat, joissa voi tehdä ilman täytymistä.

Klo 13.31:
Epäilen, että hyvin monet ns. asialliset blogimerkinnät on kirjoitettu siten, että ne vaativat lukijaltaan välitöntä kannanottoa. Reagoin välittömästi, onnettomuudekseni, koska en hallitse reaktioitani niin hyvin kuin netissä liikkujan olisi tarpeen.

Mitäkö voisin tästä opettaa? Älä ota kantaa, rakenna se kivi kiveltä.

2006-12-05T03:37:00.000+02:00

2006-12-05T03:21:00.000+02:00

Huokaus

Haavoittuvaisen puolen integroiminen persoonallisuuden luontevaksi osaksi on huikea sivistyshaaste, henkilökohtaisesti, yhteiskunnallisesti.

Maltti on vaurautta.

(Luulen muuten, että Pienistö-blogi on lakkautettava. Tämä kaikki on yhtä ja samaa, jakamatonta. Mielenkäyttöharjoitusta.)

2006-12-04T23:46:00.000+02:00

Kiusallinen kysymys

Miksi useinkin ainoastaan jonkinasteinen (katsokaa nyt!) regressio murtaa valkoisen paperin kammoni?

2006-12-04T23:11:00.000+02:00

Kummallinen havainto

Kykenen ajamaan itseni akuuttiin masennustilaan vain yrittämällä jotain. Muutoin olen toiveikas.

Riski liittyy vuorovaikutuksen katkeamiseen. Kaipaan vapautta ja itsenäisyyttä, mutta omistautuminen pelottaa, sillä romahdan sisäänpäin melko helposti. Täällä sisällä on yksinäistä ja kolkkoa, ei oikein sanojakaan. Romahdukseen tarvitaan vain jonkinlainen pettymys: kun vältän riskejä ja vastuuta, pysyn ärsyttävän itseriittoisena; kun asetan itseni alttiiksi, petyn äkkiä ja vajoan itsesääliin. Tyypillinen oja, tyypillinen allikko...

(On aivan liikaa asioita, joissa epäonnistuu väistämättä. Ja lisäksi on loputtomasti niitä, jotka tuottavat epäonnistumisen tunteen, vaikkei mitään hätää olisikaan. Ja sitten tietenkin tulevat kaikki itseään toteuttavat negatiiviset kehät, läpitunkemattomat ja -näkymättömät. Voisin käyttää kaiken aikani toimeliaaseen, keskittyneeseen epäonnistumiseen.)

2006-12-04T21:55:00.000+02:00

Joskus kun yritän kirjoittaa, tulos on hämärä ja lannistava. Mutta koetan kuvitella, että velvollisuuteni on julkaista myös umpikujat muistuttaakseni ainakin itseäni esteiden mahtavuudesta, torjumani voimasta.

Narkissos Intiassa I

Kokemus, kyllä, tunnen toki:
välitön, väitellyt lian metafysiikasta.

Jotkin totuudet ovat kirjaimellisia,
jotkin koskettavat
korvasi nipukkaa terävinä kuin pussilakanan
kulma.

Itse katson sivuuttaneeni
asiallisesti fatalistien kohtalot, sen sellaiset. Kysynkin:
Kuka laati sinusta minulle päivän horoskoopin?
Halveksinko minä sinua hellästi kuin mies,
kuin mies, jolle kaikki urheus on petosta,
kuin petosta, josta heimo kasvaa,
nousee niin kuin yhtenä miehenä
pilkkaamaan ihanteitasi? Armahdathan
järkiparkaani,se on vielä kehitteillä, se
ei tarkoita pahaa, ymmärrä hyvää...

2006-12-04T02:03:00.000+02:00

Asenteeksi!

2006-12-04T00:26:00.000+02:00

Harjoitusmallia etsitään

En ole hyvinkään kymmeneen vuoteen yrittänyt tosissani muotokuvan piirtämistä. Tahtoisin nyt puolitosissani kokeilla, vieläkö/joko osaan hahmottaa jonkin osan oikeasta ihmisestä.

Arvoisa lukijani, voisin piirtää sinusta kuvan! Istahda malliksi, niin koetan tavoittaa elävyytesi (tiedän, etten onnistu); lähetä kuvasi, niin yritän käsivaraluonnehdintaa. Et ehkä kaipaa kuvaa seinällesi, mutta kenties nettiin: blogiin, kotisivulle, irc-galleriaan, deitti-ilmoitukseen... En voi taata, että saan juuri sinusta (oikean) näköisen, joten toivon, että asenteesi on leikkimielinen ja odotuksesi vaatimattomat.

2006-11-28T23:52:00.000+02:00

Kanta

En usko monikulttuurisuuteen enkä assimilaatioon, uskon kyldyyriin.

2006-11-24T19:27:00.000+02:00

Laatudraaman kaidalla tiellä

En voi luvata, että että otan tehtäväkseni julkaista tällä palstalla muistiinpanoja katsomistani elokuvista. Mutta kokeilen:

Saksalaisen lähihistorian kipukohtia terapoiva Muiden elämä ei sisällä mitään suurta taiteellista avausta, vaan se on katsojaansa sekä teatterin, elokuvan ja kirjallisuuden relevantteja perinteitä likipitäen lakeijamaisen kurinalaisesti kunnioittava tutkielma saksalaisesta harmaudesta ja jäykkyydestä - ja siihen kerros kerrokselta kietoutuvasta pidätellystä, raskaasta sentimentaalisuudesta. Lopputulosta voisi vähätellen nimitellä stilisoiduksi tv-näytelmäksi, mutta valitun tyylin johdonmukaisuutta ja sopivuutta aiheeseen on vaikea kiistää. Teatterinomainen ilmaisu sallii myös pitkän ja perusteellisen epilogin. Erinomaisten näyttelijöiden ansaitsemat suosionosoitukset veisivät vielä kymmeniä minuutteja. Katsojana olen oikein tyytyväinen saamaani palveluun.

Elokuvakouluista tulee tuskin milloinkaan näin täysipainoisia lopputöitä, ja on aina jännittävää nähdä, mitä ikätoverit saavat aikaan.

2006-11-19T22:44:00.000+02:00

Pienistöainesta pituutensa puolesta

Alan taas uskoa siihen, mitä olen ammoinkin luullut osaavani. Ostan piirustusmuovia ja lyijykyniä. Otan piirustuspöytäni käyttöön.

2006-11-14T13:06:00.000+02:00

Jäänteitä hautaanvalmiudesta

Jos huomaan innostuvani jostain ja alkavani suunnitella tulevaa, uinuva kuolemanpelko herää heti, ja kuolleeksi luulemani taikauskoisuus.

Vanha kansa, niinkö se ajattelee, että pitää elää siten, että on varaa kuolla?

Että syntiä ei ole se, mikä estää elämästä, vaan se, mikä estää kuolemasta?

Meilläpäin on muka hurskaskin tapa huokaista: "Pääsispä jo pois!"

Olenko vahingossa perinyt tällaisen asenteen?

Luovuus on pelottavaa samasta syystä kuin rakkaus: että jokin riippuu omasta olemassaolosta. Ja toisen.

2006-11-12T11:35:00.000+02:00

Autenttinen valokuva

Epätriviaalit unet muistaa huonosti. Mutta jokin niissä jää vaikuttamaan jotain.
Luulen, luulin juuri ymmärtäväni jotain uutta taiteesta ja sen suhteesta taiteenulkoisiin asioihin. Tämä riittänee aamun ansioiksi.

2006-11-10T12:33:00.000+02:00

Luulankomiehen näköisiä unia

On turvallista eläytyä luurankoon, jota ammutaan haulikolla. Se vain hajoaa.

Haulikossa on jykevä valurautapiippu, jonka suussa on kuutisen pitkulaista reikää. Sitä pitelee vaalea nuori nainen. Istumme hämärässä betonilattialla, toinen luurangoista nojaa vieressäni seinään tai sitten olen itse se. Luumme on löytänyt lihava, virnistelevä ja oudosti elehtivä baseball-syöttäjä jostain kentän tuntumasta.

Pelaaja on osoittanut toisen pääkallon yhtenäistä kulmakaarta ja selittänyt sen todistavan, että kallo kuuluu yhdelle ja samalle henkilölle.

Sisällöltään käsittämättömissä, rytmisissä huudoissa on pelin ydin. Tunnelma on vähän niin kuin suomalaisessa pesäpallo-ottelussa, mutta intensiivisempi.

Luurankoani ammuttuaan haulikkotyttö uhkaa kauempana istuvaa. Aavistan haulikon hajoavan ja laukeavan pitelijänsä kasvoille. Ruuti leimahtaa. Onneksi nainen näyttää säästyvän pahoilta vammoilta.

Piti pahoittelemani, että muistan parhaiten uneni banaalit ja lapselliset horror-ainekset, mutta olen kovasti muistelevinani, että koetin nähdä siinä niin itään kuin länteenkin. Laulunkappaleita:

Siperian lakeus on suuri,
While the lonely mingle
With circumstance?

Lopussa esiintyy hiiriä ja ihmisiä laboratorion hämärissä. Aikomuksenani mahtaa olla risteytyä edellisten kanssa, enkä herää niin energisenä kuin oli määrä.

2006-11-09T14:30:00.000+02:00

Näkemiin, järki

Mieleni on fragmentteja taas. Pienistöstä lukekaa.

Kirjoittaminen on hullun hommaa niin kuin leikki on lapsen työtä. "Lapsi on terve kun se leikkii, sairas kun se ei lopeta." Sairausleimakirves odottaa nurkassa, jottei työ vie mukanaan ja muutu keinosta päämääräksi: kun homma lakkaa olemasta keino eli väline, siitä katoaa järki, samoin tekijältä. "Järki se pitää olla naidessakin." Tämä on suomalaista perusviisautta. Mutta miksi tavallinen kunnon työ ei suostu näyttäytymään meille alkuperäisessä, viattomassa järkiperäisyydessään, mutkattomana koneena, vaikka sitä kaikkialla mainostetaan sellaisena, ja miksi mitään, mikä herättää lieviäkään intohimoja, ei voi viedä loppuun menettämättä ainakin osaa järjestään?

2006-11-03T23:54:00.000+02:00

Sosiaalista tekstiä

eli pitkästä aikaa uusi osa sarjaan Näköisiä unia

Toissaöisessä unessani kohtasin kriitikon. Kriitikko saattoi olla läsnä nimellisesti tekstinä, kenties kommenttilaatikossa, mutta muistan tietäväisen äänen (olen valveillakin varsin herkkä tekstistä kuuluvalle äänelle - toimittamattomaan verkkotekstiin tämä pätee aivan erityisesti) ja jonkinlaisen hahmonkin: nuorehkon, miespuolisen, tummahiuksen, pyylevähkön, istumassa oikea kylki minuun päin, katsekontaktia hakematta.

Unikriitikko uskalsi kritisoida samaa mitä minä itsekin eli kirjoittamisyrityksiäni, joita blogini ilmentää.

Olin puoliunessa miettinyt, että kirjoittamiseni saattaisi olla luonnoltaan ja lähtökohdaltaltaan sijaistoiminto, korvike luontevalle sosiaaliselle yhdessäololle, jota vaille olen jäänyt etenkin elämäni varhemmissa vaiheissa. Hieman liikuttuneena koetin muodostaa mielikuvan onnellisista ihmisistä. jotka laulavat kuorossa. Olen ikään kuin aina halunnut kuoroon, mutten ole uskaltanut hakea mukaan... Saatoin herättyäni kirjoittaa muistivihkooni kiteytyksen: "Kirjoittaminen, kuorolaulun korvike?"

Juuri tässä vaiheessa tuli kriitikon vuoro astua uninäyttämölle. Hänen mielestään se, mitä teen, ei ansaitse kirjoittamisen nimeä, koska en sano mitään; koska en kommunikoi enkä puhu asiaa; koska en pääse kiinni mihinkään konkreettiseen; koska en ilmaise itseäni luontevasti enkä osaa etäännyttää itseäni tekstistä; koska käytän sanoja itsetarkoituksellisesti; koska en osaa rakentaa sujuvasti virtaavia narratiiveja enkä nähtävästi kykene enkä suostu hallitsemaan minkäänlaisia ammatillisia konventioita... Jotakuinkin tämänsuuntaisia mielipiteitä hän esitti, tai vastaavia - unimielipiteitähän on usein vaikea kääntää arkikielelle. Te, valveutuneet lukijani, saatatte pitää kuvailemani kaltaisia näkemyksiä aika sovinnaisina jollei suorastaan patakonservatiivisina, mutta uneksimani kriitikko toisaalta vaikutti juuri sellaiselta penseän snobistiselta intellektuellilta, jolle "kirjoittaminen" tai "kirjoitus" on jotain kirpeän hienostuneesti määriteltyä, abstraktia ja ranskankielistä, écriture, jotain, mikä on nyt ja vasta ohittava kurjan subjektiivisuuteni joka puolelta, jotain omalakista, suvereenia, miltei automaattista... Edustipa unikriitikko vaativuudessaan sitä tai tätä, hänen kannakseen jäi, että se, mitä teen, ei ole kirjoittamista vaan sanaripottelua.

Tunnen itseni lapseksi, joka leikkii aikuisten pöydältä tippuneilla irtosanoilla.

Haluaisin kovasti,

että osaisin kirjoittaa...

2006-11-03T19:40:00.000+02:00

Juuri kun olin oppimaisillani vetäytymään sivistyneesti tekstin taakse

Arvostelusta oppii, toivottavasti. Otin pyynnöstä käyttöön nämä tällaiset arviointikaavakkeet, enkä voi kai tehdä muuta kuin saattaa yleiseen jakeluun. Highlightatkaapa siis muutama valittu sana, jotka mielestänne kuvaavat henkilökohtaisia ominaisuuksiani, vahvuuksiani & heikkouksiani.

Johari & Nohari.

2006-11-03T11:24:00.000+02:00

Sanainen kirjo

Kirjattakoon, ennen kuin akku loppuu: Karrin esimerkin innoittamana riensin ostamaan kallista sanakirjaa. Osto onnistui, ja sain vielä pokkarin: emmin Kerteszin ja Kerouacin välillä ja valitsin, eräänlaista laiskuuttani, edellisen; jälkimmäisestä olisin joutunut maksamaan euron ja 90 senttiä, sillä kaupanpäällisen maksimihinta oli kahdeksan euroa.

Ja mitäkö tapahtui seuraavaksi? Intoilin kirjasta, halusin uppoutua siihen, ja miksi kertoisinkaan enempää, sillä prosessi on kesken. Sanojenomaksumisprosessi. Ensin suomen, myöhemmin toisten kielten.

Pidän aakkosjärjestyksestä. Olen lukenut hakuteoksia niin kauan kuin olen osannut.

Yksi sana ei riitä
tarvitsen kaikki ja vasta sitten

kun ne ovat selvittäneet välinsä niin selviksi
etten enää tajua pelätä

runo on valmis.

2006-11-01T09:16:00.000+02:00

Subjek- + objektiivisteitä

Kaikki on niin uutta mulle, kertakaikkiaan kaikki. Kaikki normaalit, yleisluontoiset taidot olen oppinut itseäni huijaten, kantapään kautta: tavoittelemalla erikoisuutta ja itseriittoisuutta - ja tavoittamatta sitä.

Varhaisissa muistoissa on erikoinen tunneväri, jota on vaikea yhdistää mielikuviin toisten lapsuudesta.

Kyvyttömyys surra ja kyvyttömyys puolustautua liittynevät yhteen: kovin auliisti olen antanut palojen sielustani jäädä toisten haltuun, kadota.

Miten pitäisi, miksi pitäisi, muotoilla kysymys turvallisesta etäisyydestä (psykologisesti) yleispätevällä tavalla?

2006-10-30T21:05:00.000+02:00

Muotojen ihailu vaatii kanttia. Naisessa, taiteessa.

2006-10-30T11:56:00.000+02:00

Sanoja pystyyn

Minulla on taipumus myöhästyä ystävieni häistä.

Pimeässä on mahdollista kirjoittaa viivoitetulle viholle. Ei, ei se ole mahdollista. Mutta vasen käsivarsi auttaa. Siirrän sitä vasemmalta oikealle aina kun rivi täyttyy. Olen keksinyt pimeäkirjoituslaitteen. Rivit ovat kaarevia. Tunnen paperin. Kirjoitan niin yksinkertaista kieltä, ettei käsialan ole väliksi. Kirjoitan sanoja pystyyn. Käsi tulee vasemmalta ja peittää jo kirjoitetun. Näkyvistä, pimeässä. Niin pitää olla - tämä on hyvä keksintö. Väitetään, että Faust eipäs kun Mann osasi ulkoa sen romaanin, joka oli työn alla, Faustus, muistaakseni. Minä en halua muistaa aiempia sanojani. Käsivarsi tulee vasemmalta ja peittää. Niin on ----. Sensuuri koskee aiempaa. Rivin siir---- Minä kirjoitan ----joitan enkä halua muistella. käsi on parempi kuin viivoitin sen varjoon. Näen hetki hetkeltä ----- vaikka haluan kirjoittaa pimeässä.

Tähän aikaan vuodesta. ---sin käden pois. En tarvitse enää varmistavaa sensuuria. Tarvitsisin muodon, jonka keksin ja unohdin. Sanat eivät enää peity. Ne näkyvät ---- ---- ohuina mutta utuisina juovina. ---- tummemman harmaana vyöhykkeenä käteni varjossa, sen, jolla kirjoitan. Vasenkätinen kirjoittaisi ylhäältä alas, oikealta vasemmalle. --- --- muistuttavat tapetin pystyjuovia. Vaakaan tapetointi on harvinaisempaa. Ammattimieheltä sen pitäisi sujua. Pystyyn kirjoittaminen - laulu-jää-pystyyn - on vastaavasti erikoisuuden tavoittelua, mutta tekstistä tulee tapetti, jos tulee, se on lohdullista. Rivit eivät ole suoria enää. Miksi tavoittelen sokeutta, keinoteoin konstein?

Valkoinen paperi, se ohjaa minua. Fluoresoidut viivat, taivaan ultraviolettisäteily. Alan kaivata lisälaitteita, yritin tänään miettiä, miksi tapetissa on juovia. Tutkimani malli kai jäljittelee panelointia, viilupintaa pikemminkin, painettu, ootrattu paperi seinässä: neuroottisen modernistin silmissä tuollainen on väistämättä epäilyttävää. Kynä rapisee. Neuroottinen modernisti kuulee. Mitä tapetti yrittää merkitä, miksi ---- sulautua. Aloin jo pelätä, ettei --- erota tapetista - --- --- veljelleni seinämateriaaleja. Olin toistuvasti keksivinäni ratkaisun. Veljeni otti idean vastaan hieman vastahakoisesti ja kyllästyneenä, "miksipä ei" - ei, ei hän niin sanonut, tuo on väärä fraasi, huonolta käännöskirjalliselta, naismaiselta kuulostava. Olen sulautunut tapettiin. Seinien värit ovat vaikea ongelma, jos koettaa ennakoida kaikkien mahdollisten osapuolten makua ja silti pitää kiinni kokonaisuuden laadusta, niin kuin siinä olisi jotain mistä pitää kiinni. Olen neuroottinen modernisti. Opin taiteilijaksi jäljittelemällä ennakkoluuloja.

Luulojen poistaminen vaatii neurokirurgin kättä.

Kyllä, halpa ruutuvihko ja pimeän turva. Alan uskoa niihin ja tekstiin, joka on tapettia, paitsi ihmeen kaupalla. Luen vanhan sanaleikin vanhatestamentillisena uhkauksena: "Kärpänen kun tapettiin, tuli tahra. Tapettiin." Pimeässä tahrat eivät näy. Jokainen häilähdys seinän, paperin pinnassa on öinen ajatus. Silmäsumussa, yökuvan rakeissa, soluryhmissä. Silmien tapittaessa aukkoa, jossa olen. Sauvasolut so--vat, onnellisina kohdatessaan fotonin silloin, toisen tällöin. Kirjoittaminen on vain julkista unennäköä, jos valot ovat päällä; kaikki julkinen ajattelu on unelmointia, tuota suomen kielessä kömpelönkuuloista touhua. Emmehän me edes tajua vaipuneemme haaveisiin. Aivomme vain toimivat, emmekä pidä sitä pahana asiana. Käytännöllisyytemme ei koske sisäistä elämää.

Näissä on kummia muodosteita. Ihmiset tulevat vastaan kuin punaiset. Kirjoituksen on tapahduttava pimeässä, kun vuodenaika on pimeä. Se on ainut vaihtoehto. Käsiala selkiytyy tai oppii kymmensormijärjestelmän, taottuaan tarpeeksi, apina pahkurasormi. Sängyssä on hyvä olla kaidepuu, johon tarttua.

Muutamia kiusallisimpia kirjoitusvirheitä korjattu.

Pimeä~~ssä~~[n läpi] on kirjoituksen käytävä toteen.

2006-10-29T22:15:00.000+02:00

Baabelin kirjamessuilla

En käynyt kirjamessuilla. Nytkään: koskaanhan en ole... Juutuin Pohjanmaalle, irti netistä ja televisiosta - en siis nähnyt pimeää ainetta ja energiaa käsitellyttä Prisma-dokkaria, vaikka olin suunnitellut näkeväni.

Siispä turinoin vielä mystisemmästä kosmologisesta aiheesta: Jos maailmankaikkeus (merkityksessä "koko todellisuus") ulottuu äärettömiin geometriansa laakeudessa tai aaltofunktionsa kvanttitiloissa (tällaiselle mahtikaikkeudelle on vakiintunut nimitys multiversumi [multiversumeita, joiden puitteissa myös fysiikan lait vaihtelisivat, ei oteta tässä huomioon]), niin jossain tuolla tietymättömissä tuonpuoleisissa maailmoissa vaikuttaa epälukuinen [toisin sanoen ääretön] määrä näkyvän maailmankaikkeuden klooneja, joissa olen kuin olenkin valinnut juuri tuolla kohtaa toisen tien ja nähnyt tuon tv-ohjelman - täällä Pohjantähden alla vain valintani ja kohtaloni oli tämä. Äärettömässä maailmankaikkeudessa on tietenkin lisäksi ~~eri~~[kaiken]laisia poikkeavia dokumenttiohjelmia ja kummallisia muunnelmia minusta ja kaikesta muusta hyvin varusteltuun maailmankaikkeuteen kuuluvasta. Muuntelun rajana ovat ainoastaan fysiikan lait (ja tietenkin logiikka), mikä tarkoittaa, että fiktio on joka tapauksessa joiltain osin vahvempi kuin fysiikan todellisuus: Mieli- ja kielikuvituksessa voi nimittäin tapahtua monenlaista mahdotonta. Ristiriitaisuudetkaan eivät pidättele tarinankertojaa.

Emmekä lopulta alkuunkaan tiedä, mikä on mahdotonta ja mikä ei: Onko esimerkiksi jossain äärettömän uni- tai multiversumin osassa maailma, jossa kaikki on ollut kaikissa relevanteissa suhteissa aivan kuten täälläkin, paitsi että minun nimeni (tai sinun, hyvä lukijani) on jostain syystä Adolf Hitler? Tällainen tarina [fyysikot sanoisivat historia kuten ruotsalaiset] ei kuulosta kovin uskottavalta (puhumattakaan siitä, että se on kovin epämääräisesti kerrottu), mutta vastaukseksi riittäisi tieto, onko tuollainen tapahtumain kulku fysikaalisesti mahdollinen. Intuitiivinen veikkaukseni on, ettei ole, vaikka kenties voidaan kuvitella jokin erikoistapaus... Täytyy vain muistaa, että multiversumissa jokainen aito mahdollisuus myös toteutuu. [Kvanttimekaniikassa käytännöllisesti katsoen kaikki ilmiöt saavat jonkin nollasta poikkeavan todennäköisyyden, mikä pakottaisi ne armotta toteutumaan äärettömässä maailmankaikkeudessa, mutta sen vähän perusteella, mitä kvanttimekaniikasta tiedän, uskallan epäillä, että asia ei ole matemaattisesti aivan triviaali. Aihe vaatii lisätutkimuksia.]

Voimme tietysti keksiä vielä hurjempia esimerkkejä, mutta on selvää, että hyvinkin viaton kysymys muotoa "onko asiantila p sellainen, että se vallitsee jossain osassa ääretöntä maailmankaikkeutta?" merkitsee välitöntä uppoamista kausaaliketjujen, kvanttitodennäköisyyksien, semantiikan ja ontologian - ei siis vain fysiikan vaan myös kaiken mahdollisen teoreettisen filosofian - suohon. Sanalla sanoen äärettömän maailmankaikkeuden hypoteesi sallii spekuloitsijansa, ainakin teoriassa, läpäistä kaikki metafysiikka alta aikayksikön ja tulla suoraan hulluksi. Äijä teki pikaniitset.

Kunnon porvareina voimme tietysti vain toivoa, ettei ihan jokaiselle kuviteltavissa olevalle säädyttömälle teolle tai tapahtumalle ole sijaa fysikaalisesti mahdollisten maailmojen joukossa.

[Lisäyksiä 30. 10. klo 10.21.]

2006-10-23T14:56:00.000+03:00

Interdum dormitat solus ipse

Yleinen heikkous vainoaa ketä lie näinä syksyisinä päivinä.
Blogi on rulla, jonka päällä en pysy.
Luulin pysyväni
tasapainossa, kun luon toisen,
jotta ei tarvitse keskittää kysymyksenasetteluita hämärään itseensä,
jotakuinkin siten kuin silloin kun
voin luoda
itseni jatkoksi kaikki "teidät",
jotta vastaus kysymykseen "kuka minä olen"
on triviaali:

kaikki tämä.

2006-10-22T12:39:00.000+03:00

Tarvitsevana tapaamisiin 2

On koittanut aika pirtsakoitua, kun blogitapaamisesta on vierähtänyt kohta puolitoista vuorokautta. Syysmasennus, tupakansavu ja yksi annos alkoholia veltostavat ruumistani ja mieltäni yllättävän reippaasti, joskin pienellä viipeellä. Kiitos Isännälle ja kaikille muille lähtölaukauksesta leppoisan raukeaan, stressittömään syysviikonloppuun!

(Meta)bloggaukseen palatakseni: tämä on mielettömän hieno harrastus. Oma blogi antaa pienelle ihmiselle mahdollisuuden itseilmaisuun ja luo edellytyksiä sivistyneelle, sopuisan moniääniselle sosiaaliselle kanssakäymiselle. Tästä näkökulmasta kirjoittaminen itse on pelkkää pohjatyötä - on tietysti mahdollista, että jokin blogiin kirjoitettu jää eloon, kun tekijästä aika ottaa ja jättää, mutta paljon konkreettisemmin oma verkkopalsta palvelee sellaisena osana elämää, jossa ei itsessään ole mitään häpeämistä.

Itse turhaudun tähän pohjatyöhön aika ajoin. En nimittain ole kirjoittajana kovin hyvä välittämään päivästä toiseen vaihtuvia sosiaalisia viestejä, vaikka niin suunnattomasti viihdynkin - ja junttinörttiluopiona voin vihdoin myös tunnustaa viihtyväni - monenlaisten lajitovereiden seurassa. Etelä-Pohjanmaalla tuo smalltalk on nähkääs aika karua. Sen huomaa vaikka kuuntelemalla teinityttöjä junassa: kikatuksensa ei ole kovin vapaasti virtaavaa, ja luontevin puheenaiheensa on haisevat sukat. Pojankloppeja ovat, pirulaiset.

Nykyään naiset hemmottelevat mua, täällä pääkaupungissa. Niin se vain näyttää olevan. Kuin kersana muinoin. Hemmottelun sivuvaikutuksena persoonallisuuteeni on tullut yhä enemmän feminiinejä piirteitä, samalla kun olen kuitenkin tullut päivä päivältä vakuuttuneemmaksi suvereenista heteroudestani ja parrankin kasvu on parantunut...

(Sallikaa minun menettää kasvoni ja tehdä lihasäkistäni pelle tällä kerskailullani, mutta katson, että julkinen kiitos on paikallaan: nykyinen uskoni vastakkaiseen sukupuoleen on vasta toissijaisesti oma päätös, eikä sen perustana toivoakseni ole mikään indoktrinaatio eikä viettely vaan luottamus.)

Miitingissäkin jäin lähinnä suloisemman sukupuolen seuraan: Trisukan, Hurinan, Viiveen, eegeen, Eufemian & parin vakoilijattaren... Raisa oli siinä, Pörrö myös (olisi varmaan pitänyt esittäytyä)... Marinadi todisti hassua baaritiskivälikohtausta, jonka seurauksena jouduin naisisen tuijotuksen kohteeksi, mutta 3*ikuisuus tarjosi suojelua ja Kriisi myöhemmin illalla yllättävää kriisiapua, minkä lisäksi jälkimmäinen kirjoitti lahjomatta ja vapaaehtoisesti asiantuntijasuosituksen eilisen ilmoitukseni tueksi! Uskokaa tai älkää.

(Kriisille on pakko ääni värähdellen tunnustaa, että jos yhdenkin ainoan lukijan luottamus säilyy vakaana yli kompurointien ja henkiseltä blogirullalta putoamisten, taakkaani keventyy huomattavasti ja se pelko, että oma rakas vienon lyyrinen ego olisi hukkumassa omaan virt[s]aansa, tuntuu astetta turhemmalta.)

Muista pojista ainakin pni, Mika, Sedis ja deittiseuraa hakeva PA viihtyivät tyttöjen lähettyvillä, kuten myös liikuttunut Junakohtaus, joka kansain kohtaloita huokaili laulaen, mistä tulikin sopivasti mieleeni, että juuston kommenttipalstalla on männä viikolla keskusteltu junakohkauksen metafyysillisisestä luonteesta sekä siitä, mihin ja miten kohdistuu narsismi, tämä kummitus, jonka pelkään nytkin lymyilevän takanani, kun kirjoitan tätä epäsuomalaista (ainakin pohjalaisnäkökulmasta), epäinsinörististä, monisanaista ja monin tavoin liikainhimillistä merkintääni. Tässä heikentyneessä päivän ja järjen valossa on nimittäin aika helppo tarttua pitkään virkkeeseen ja heittäytyä kaivelemaan omaa heikkouksiaan ja hölmöyksiään - etenkin, kun on onnistunut kerjäämään ja nauttimaan hyväksyntää ja huomiota niin paljon, että että väkisinkin nolottaa.

Takaisin Kallioon, Mainonta-Antti ja Rahina esittäytyivät. Lienen nyt maininnut kaikki, joille ehdin sanoa muutakin kuin hei. (Unohtuneet ilmoittautukaa kommenttipalstalla.) Muiden tuttujen ja tuntemattomien kanssa tahdon turista ensi kerralla!

2006-10-21T18:19:00.000+03:00

Tarvitsevana tapaamisiin 1

Kuten huomaatte, päivittäjyyteni on ollut viime viikot ollut kriisissä. Oma blogi ei ole viime aikoina tuntunut siltä ystävältä, joka sen piti olla. Miksikö? Hetkittäin olen näkevinäni, missä vika lymyää: kuvittelen sortuneeni ajattelussani jonkinlaiseen teeskentelyyn, en vain osaa hahmottaa, millaiseen, ja epäilen myös, että tämäkin kuvitelma on teeskentelyä. Ad infinitum tai ei vaineskaan. Tyhjiä eleitä, halpaa satunnaista matkiskelua, vaikka ilmeisen tyypillisenä kulttuuri-ihmisenä koen, niin, tosiaankin, "koen" (pitääkö poseerata vielä?), että minulla on paljon sanottavaa.

Kaikki kehnot kehityskulut juontuvat tolkuttoman kaukaa. Ja hyvät.

Miten tyypillistä (mikä ei olisi?): sanottavaa olisi hirveästi, mutta tunnen ahdistusta omasta sopeutumattomuudestani. Olen erittäin mukautuvainen, lähes kameleontti - miksi en sopeudu? Jos en olisi niin kaikkiin suuntiin harovalla tavalla altis reagoimaan milloin minkäkinlaisiin, enemmän tai vähemmän "porvarillisiin", rooliodotuksiin ja uskottavuusvaatimuksiin, olisinko täynnä elämän nestettä vai tyhjän huminaa?

Maailma on asennoiduttu. Vilpittömyys tuottaisi vilpitöntä tuskaa.

Blogissa on vaikea vapautua. Tavallinen kunnon lukija vieroksuu epämääräistä pohdiskelua; taiteellisuus on hänelle hulluutta ja äly elinkeino. Kun kirjoitan, samastun tavalliseen kunnon lukijaan. Tunnen olevani sen hänelle (ja itsellenikin, sikäli kuin olen sangen tavallinen ja kunnollinen - vanha neurootikko) velkaa. Mutta kun pääsen oikeanlaiseen seuraan, voin hetkittäin, turvallisin mielin, antautua sille hulluudelle, jolle epäröin omistautua omassa elämässäni. Pidän intraseptiivisistä, eksentrisistä ihmisistä; pidän ihmisistä, joiden edessä ei tarvitse huolehtia siitä, vaikuttaako terveeltä ja normaalilta; pidän ihmisistä, jotka ajattelevat paremmin tai toisin kuin itse kykenen. Haluan tuntea hulluuden paistavan silmistäni ja nähdä vastavalon, johon se voi upota.

Tämä on treffi-ilmoitus, laadittu Hurinan innoittamana. Kirjoita.

2006-10-17T11:02:00.000+03:00

Painia lehtikasoissa

Joku toinen kolistelee huoneessani, levittelee papereita.

Erehdyin tilaamaan Hesarin kuukaudeksi, kun puhelinmyyjä esitti tarjouksen. En tee sitä enää.

Aikaisemmin laskut kasautuivat, nyt ne hukkuvat kasaan. Olen muutenkin seonnut laskuissani: mitkä mahdan olla maksanut ja mitkä en.

Ainut tapa ratkaista ongelma on käydä lehtiin käsiksi, pelkäämättä pölyä ja kuraa, vaikka olen jonkin verran yliherkkä paperipölylle tai painomusteelle. En tosin voi olla lukematta, tarkistamatta, mitä niissä on. Onhan mieltä huojentavaa huomata, että paperisaasteläjään on kertynyt sisältöä, vaikkei sanomalehti onnistukaan synnyttämään nettiriippuvaiselle illuusiota maailmankirjojen järjestyksestä.

Haluan edelleenkin lukea sanomalehteni ulkona, kahvilassa tai kirjastossa, Heräilemättä yöllä väkivaltaisiin kolahduksiin, masentumatta, joutumatta kaiken päälle maksumieheksi.

2006-10-13T21:15:00.000+03:00

Samapa tuo, bloggaan siis

Voi siinä kieltämättä mieliala hieman laskea, jos ainut ravinto ennen iltayhdeksää, kahdentoista valveillaolotunnin aikana, on muutama pieni kourallinen kaurahiutaleita (suoraan kourasta siis) ja vitamiinipilleri. (No, ehkä jokunen pussin pohjalle jäänyt rusina lisäksi.) En juuri osta ruokaa varastoon, ja olen tottunut viime aikoina keittämään puuroni omenamehuun...

2006-10-13T20:50:00.000+03:00

Niille, jotka eivät seuraa Pienistöä

Elän lievää masennusvaihetta, mutta aforismien hiominen sujuu kohtalaisen hyvin. Tämä tiedoksi.

2006-10-13T11:36:00.000+03:00

Tavarataivaan merkit

2006-10-09T20:18:00.000+03:00

Hiljaa

2006-10-06T20:33:00.000+03:00

Syyyys

Kirjoittaminen on alkanut tuntua kummastuttavan raskaalta, rasittavalta. Olen väsynyt merkitsemään. Merkitykset, mahdolliset, eivät enää tahdo mahtua tekstiin, jonka vielä pystyn kuvittelemaan, enkä haluaisi nähdä itseäni sellaisessa tilanteessa, jossa merkitykset ovat karanneet - itseltäni - mutta kirjoittaminen jatkuu. Maailman täyttäminen turhalla informaatiolla ei lukeudu ambitioihini, niin paljon kuin pidänkin bloggaamisesta.

En välittäisi rakentaa sanoillani Baabelin tornia, saisinpa aikaan edes majoja puihin.

Harakanpesiä,

joita tuuli huuhtelee, kylmäkoura tuuli.

2006-10-03T05:03:00.000+03:00

Yöunien ollessa uhattuna

Edelliseen merkintään liittyen: mitä sanotte, hyvät lukijani? Keräänkö blogikerän taas, laitanko sen näkyville vasempaan marginaaliin, siistin ja sileän valittujen ja vaalittujen listan? Mutta miten, millä perusteella valitsisin nämä erityiset kontaktini, kun kerran olen periaatteessa kaikkiruokainen?

2006-10-03T03:41:00.001+03:00

Keräilyharvinaisuuksia

Mahtoikohan pieni tauko tehdä hyvää tälle palstalle? Päätin nimittäin kantaa korteni blogomemeettiseen kekoon ja luetella blogilista.fi:n ilmoittamassa päivittymisjärjestyksessä kaikki sellaiset listalta tilaamani blogit, joilla tällä hetkellä (sikäli kuin tieto on saatavissa) on alle 25 (korkeintaan 24) tilaajaa. Luettelo on pitkä. Joudun tähdentämään, etten seuraa näitä kaikkia säännöllisesti enkä välttämättä epäsäännöllisestikään - lienen tälläkin elämänalueella jonkin sortin pack rat. Silti maahamme jää monilukuisia vähälukuisia blogeja, joita en ole huomannut, muistanut tai tajunnut tilata, vaikka aihetta olisi (ollut). Jotkin lukemisen väärtit olen saattanut epähuomiossa rastittaa pois listaltani. (Eikä pidä unohtaa, että Blogilistan ulkopuolellakin on elämää.)

Markus Jääskeläinen (Haamupäivittyy säännöllisesti, muuttanut.)
Coping with The World (Tommi Laitio)
Arjentola (Rita Dahl)
Finnsanity (Arhi Kuittinen)
Pienistö (Timo Salo - siis oma blogi, jota muuten päivitän useammin kuin Aikaani. Tilatkaa!)
Ulos itsestäänselvyyksistä
Savienkeli
Ollin linkkivarasto (ei varsinaisesti blogi)
Mane Kinnunen
Susi rajoilla (Sutinen)
Taidettako?
Androgyynihullumies
Okapiru
Kapinallisen politiikka
G-Punkt
Alternative Arboretum
J. P. Sipilä
Nettipäiväkirja
Universal Rule
Purpose and Scope (Löytyy listalta vanhalla nimellä Rakentumistyömaa.)
Poikakuoro
Kumarrun teatraalisesti... (haamupäivittynyt teatraalisesti)
perikatoblogi
Aristoteleen kantapää
Design Finland
Vatsarintaliike
Planet Procrastination
Aletheia (Tämän tilasin viimeksi, poimin vinkin Diogeneelta.)
Hilla
Postmoderni / Päiväkirja
Oli sitten pakko koskea...
Glofton-blogia ei enää ole ja allekirjoittanut on ainut tilaaja.
Laurin päiväkirja
Introspektio
Finland Diary (haamuja liki vuoden takaa)
Qtea
Puoli grammaa
Lokitahra
Valta
Ajassa irrallaan
Nurotus
Jaakobin uusi testamentti
Aivomassaa
Oliverjazz
Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua
Kuin sateenkaari vailla syytä
Merkistö
Naisen käyttöopas miehille (Yks haamu oli...)
Nuoren vasemmistolaisen naisen...
Tomorrow Elephant
J P Roos
Cacoethes Scribendi
theokratie
Sanojen reunoilla saranat
Klasari
Ihmiskurjan merkinnät
Marianne Z (haamujen haamua, sano)
Silkkaa yksinkertaisuutta
Olo ja muoto
Kikkiviaroolla
Vapaamatkustaja (Tääkin on mun! Mun! Ja juuri päivittynyt, ihan oikeasti.)
Ab Esse Ad Posse
Muoviromu
Unohdus
Herra A
Lapis philosophorum - Siluetin blogi (Kas kummaa, olen ainoa tilaaja.)
Naiivia sosiaalipsykologiaa
Ylioppilas Larvanto

Viimeksi mainittu on muuten erinomainen blogi. Aikamatka taaksepäin kiihtyy tästä eteenpäin...:

Vaasalaisia (osoite vaihtunut)
PAX
Multiple Interpretations (Tyhjää täynnä - tulkinnalle tilaa?)
Pseudomorfoosiblogi
Tuomas Peronvuo on laittanut bloginsa jäihin.
Mielipide
Mietteitä mettästä ei kuulu enää.
Exquisite Poetry
Miljöömonitori
Work in Progress (completed)
Sammutetut lyhdyt (hamana vuonna 2004)
Plokkaa
Muru&Moai
Pintaa & Välkettä
Elämisen taitoa tyhmille
inhimillinen kehitys
Silloin.net (poissa käytöstä)
Filosofin Yöelämää
Varjofinlandia (klassikko)
Jussi Sinnemaa
Kati Pellinen
Iirin nettikurssi
SvenskaBlog (Anteckningsblocket)
S'pore uncovered
Neitsytelämää
Tatun sankariteot
Realistin Maailma
Naiskansalaisen Diary
Illuusioita ja pilvilinnoja
Illuusioiden tutkimuskeskus
Incoherent ramblings of a disturbed young man (muuttanut)
Afroditen vapaa maailma
Hunnuh's Dry~~ing~~ Well of Deep Thought
Ööö - tuota (2003)

2006-09-22T15:02:00.000+03:00

Ajatuspoliisi iski

Nähdäkseni viikon merkittävin blogiuutinen on, että Kanadassa vaikuttava tekn. tri Ilkka Kokkarinen on yliopistotyönantajansa taholta tulleen painostuksen vuoksi sulkenut bloginsa Sixteen Volts per Minute. Uskoni pohjoisamerikkalaiseen akateemiseen kulttuuriin ei ole kovin vahva, eikä tämä tapaus vahvista sitä.

Vaikka arvelen, että olen toisinaan onnistunut masennuksissani tuottamaan itselleni vahinkoa Kokkarisen kirjoituksilla, se on omastakin mielestäni melko pieni ongelma tämänlaatuisen sananvapauden häirinnän rinnalla. (En aio tässä toistaa Voltairen sanomaksi väitettyä kuuluisaa lausetta.)

Sixteen Voltsin viimeiseksi sisällöksi jäänyt itsekritiikki ja anteeksipyyntö on karun kaunopuheinen ja sen alistuvaisuus maistuu hieman liioitellulta. Mutta sikäli kuin Ilkkaa tunnen (olen onnistunut tapaamaan hänet ehkä kolmeen otteeseen, enkä muista miehen puhuneen juuri mitään...), hän ei ole mikään riidanhaastaja, paitsi omissa oloissaan ja huvikseen. Arkkinörtti-tyylilleen uskollisena hän on sosiaalisesti vetäytyvä yksityisajattelija, harrastajapamfletisti, jonka kirjoituksissa taajaan vilisseet vihollishahmot ja karikatyyrit ovat tekijän itsensä vapaasti valitsemia ja abstrahoimia.

Ilkan tyyliä voi luonnehtia älylliseksi väkivaltaviihteeksi. Nuoremmille ja herkemmille se voi olla aika rankkaa. Niinpä sensuurinarusta näyttäisivät olleen innokkaimmin vetämässä nuoret ja ylitouhukkaat opiskelijat(ytöt), kuten paikallisen tiedotusopin laitoksen verkkolehden artikkelissa mainittu 22-vuotias "women's centre orientation co-ordinator". Opinahjon päättävät elimet putosivat paternalismin sudenkuoppaan, jos niillä oli (kuten äkkiarvaamalta helposti on) suurempi valmius suojella loukkaantuneisuuttaan valittavien opiskelijoiden mieliä kuin työntekijänsä yksityistä sananvapautta. Akateeminen yhteisö on epäonnistunut tehtävässään, jos eri tavoin ajattelevat eivät kykene kohtaamaan sen sisällä elävän, rehdin ja intellektuaalisesti kunnianhimoisen keskustelun merkeissä. On vaikea sanoa, kuinka paljon tämän tapauksen surkuhupaisuus auttaa asiaa. Mukana taitaa olla hieman liikaa molemminpuolista myötähäpeää.

Oma mielipiteeni Kokkarisesta verkkokirjoittajana on seuraavanlainen:

1. Ilkka kirjoittaa poikkeuksellisen taitavasti, runsaasti, älykkäästi, informatiivisesti ja omaperäisesti.
2. Tekstien ilmentämä ihmiskuva ja asenne on yli- ja vihamielinen, fanaattinen, provokatiivinen ja moraalisesti arveluttava.
3. Ilkan blogit ovat olleet kirjallisesti ainutlaatuinen ovenavaus sellaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntapaan, jonka ääni ei juuri pääse kuuluviin tiedotusvälineissä ja painetussa proosassa.
4. Ilkka on paremmin kuin ehkä kukaan tietämäni kirjoittaja onnistunut luomaan kokonaisen blogipersoonan, joka seikkailujen säröistä voi arvella kirjoittajan omien vahvuuksien ja heikkouksien vilkkuvan.

Lähtemättömintä vaikutusta allekirjoittaneeseen eivät ole tehneet Ilkan kynän terävät sivallukset vaan niitä säestävät inhimilliset ja tragikoomiset välähdykset. Tämä johtunee alemmuudentunteestani. On ollut varsin nautinnollista tyrmistyä kirjoittajan epäempaattisesta tökeröydestä, ajattelemattomuudesta ja omahyväisyydestä, johon tämä saattaa sortua (tai rohkenee alentua) sarkasmin ja amerikkalaistyylisen "satiirin" nimissä. Vahingonilo vahingonilosta. Ilkan kohtaaman nöyryytyksen myötä joudun täten häpeäkseni tunnustamaan, etten ole nauranut niinkään kirjoittajan kanssa kuin kirjoittajalle (ikään kuin toisen pahansuopa huumori oikeuttaisi pahansuovan huumorin).

Lopuksi on todettava, että Ilkka on poistanut tekstejään verkosta aiemminkin ja tulee varmasti takaisin jossain muodossa.

Lisäys klo 17.40: Ilkka on kirjoittanut anteeksipyyntöönsä jatkon, joka on vakuuttava, hämmästyttävä. Luulen, että Ilkka on varsin helpottunut voidessaan näin sanoa hyvästit uhkaavasti kasvaneelle oikeistopopulistiselle hännystelijälaumalleen.

Meillä ei enää liene mitään syytä suhtautua Ilkan kääntymykseen mitekään muutoin kuin vakavasti.

[Täsmennys 23.9 klo 11.25: Ilkka siis kiistää painostuksen. Markku selventää.]

2006-09-22T13:00:00.000+03:00

Mainos

Olen laatimassa merkintöjä yhteiskuntarauhasta ja ajatuspoliisista, mutta ennen niitä:

MEGAPOLIS 2021

2006-09-20T14:18:00.000+03:00

[Siirsin tämän Pienistöstä:]

Internet on hyvä vertaiskontrollin väline. Ei ole hyvä, että kirjoituskone mieltyy päätteeksi. Paperi on vähemmän yhteisöllinen mediumi, ja se on hyvä.

Matkassa: kookas luonnosvihko ja Novaliksen Fragmentteja (+ pari muutakin kirjaa - miksiköhän otin). Näillä pitäisi pärjätä.

Se lapsellinen ilo, että saa täyttää paperin omilla jäljillään.

2006-09-19T02:30:00.000+03:00

Runoilija Teemu Mannisen muotokuva

2006-09-16T13:37:00.000+03:00

Otin tämän tunnelmallisen kuvan
25. heinäkuuta, joten ajankohtainen se ei ole:
puista ja taivaasta näkee ajankohdan
ja hetken muttei vuosilukua.
Onko muistoilla viimeinen käyttöpäivä?

Ihan nyt
viimeksi mökillä
olisin kuvannut ukonkorentoja varjoineen
ja pikkuahvenia ranta-aallokossa.

Muistin katsoa, kameratta. Aikaa on tästäkin.

Muistin nyt:

Muistivihkoni reunat
ovat ne rajat, niin luulen,
joita ei pidäkään tavoittaa
aivan vaivatta.

Sketch Pad
Skizzenblock
120 Sheets - 120 Blatt
29,7 X 42 cm - 11_3/4" X 16_1/2"
90 g/m² - 44 lb

Suuri sen on oltava - ja auki
tässä laiskurin vuoteen vieressä
muistutan vielä itseäni:

(i) Muistuta
aiheesi,
eittäenkin hyvät aikeesi
hyvään maahan, kauniille paperille.
(Tämä on hieman karkeaa.)

(ii) Siitä,
minkä nuorena taitaa,
vanhana oppii,
mikä on muistamisen arvoista.

2006-09-15T17:25:00.000+03:00

Puhuin joskus puhdassydämisyydestä, viimeksi jostain syystä - jotenkin vanhasta muistista - "pyyteettömyydestä". Sorruin epätarkkuuteen, se on myönnettävä. Mutta ihminen voi tavoitella pyyteettömyyttä siinä mielessä, että hänen pyyteenään on vaihtaa henkilökohtainen pyyde universaaliin, omistautua tieteen, taiteen jne. yleisille ja autonomisille laeille.

On se muuten kumma, että idealistille toteuttamiskelpoisuus ja johdonmukaisuus ovat toisarvoisia asioita.

Ideologia on kategorisen imperatiivin perverssi toteutuma.

Sivupalkissa on nyt linkki molempiin sivublogeihini.

2006-09-09T20:35:00.000+03:00

Kohti idealismin alkeita

Tästä tulee ~~pisin tähänastisista blogimerkinnöistä~~ aika pitkä merkintä. Olo on hieman apea, mutta yritän saada ajatukseni alustavasti kokoon. Lopulliseen kasaan ne eivät asetu ikinä, ja sen vuoksi koetan välttää liiallista valmistelua ja varmistelua.

Eilen päivällä koin lievän valaistumisen. Tämä tapahtui Kallion kirjastossa tai läheisessä kahvilassa. Egolla on taipumus patsastella maisemassa, maailman edessä, aivan turhaan, tyhjän panttina. Ei, asioiden ja toisten ihmisten olisi voitava ilmetä sellaisina, kuin ne suinkin voivat näyttäytyä omille aisteille ja omalle ymmärrykselle, ilman kolhiintuneen minäkuvan tarpeettomia ja ahdistavia kehyksiä.

Yksinäisyys vahingoittaa, koska yksinäinen joutuu tekemään itsestäänkin toisen tai toisia. Minäkäsityksen virka paisuu ja todellinen vuorovaikutus ympäristön kanssa tyrehtyy. Ihanne ei erotu todellisesta todellisella tavalla. Todellinen korvautuu "todellisella"; jäljelle jää ehkä perverssi "realistinen" yliminä, jossa avoin ja rakentava suhde maailmaan on luhistunut sisäänpäinkääntyneeksi aggressioksi. Luulen, että ihmisen (ainakin miehen) on opittava kohtaamaan toisen katse välittömästi ja suoraan, ennen kuin hän voi oppia (uudestaan) katsomaan omilla silmillään.

Jollain tavoin yksinäinen olen edelleen, koska huomaan kysyväni itseltäni, olenko yksinäinen, enkä kykene vastaamaan siihen vilpittömän kieltävästi. Avoimuus maailmalle on aika yksinäinen ajatus: siinä on sellaista kolhon koleaa, herooista yksinäisyyttä, johon kolhii ja palelluttaa itsensä helposti silloinkin, kun on vaivoin onnistunut rajaamaan sen yksinäisen itsen ulos maisemasta. Omistautuminen, itsensä unohtaminen työhön, oppimiseen ja kokemuksen virtaan on pragmaattista solipsismia & järjestään järjettömän hullu haave sosiaaliselta kannalta, vaikka asioiden itsensä kannalta siinä ei ole mitään hullua. Fenomenologinen dilemma.

Illalla huomasin jo masennuksen kolkuttelevan. Jouduin tunnustamaan, että ajatukseni ovat toisaalla mutten aivan tiedä missä. Tunsin olevani ulkona itsestänikin - taas kerran tuo tunne, joka ei lupaa hyvää kokemukseni järjestyksen kannalta.

Aamu oli parempi. Mutta olin unohtanut muistivihkoni. Se ei ole hyvä - vihko on, unohdus ei. Ainakin herätessä pitäisi olla vihko käsillä. Aamulla mieleen tulee asioita, jotka ennakoivat tosiasioita, mutta jotka todellisuus eli päivätajunta tappaa. Voisin kai kerskailla realismillani, jos sanoisin: "Hyvä niin!" Mutta en sano.

Unen ja valveen rajamailla tajunnan läpi ehti virrata muun muassa kokonainen runo täynnä sujuvalla, irtonaisella tavalla sekoittuneita kuvia ja fraaseja: "ja härkä, joka kulkee kuin olisi taottu" on ainut säe, jonka onnistuin painamaan mieleeni.

Ehdin myös puoliuneksia base-hyppääjästä, joka pelastaa itsemurhakandidaatin ilmasta. Kieltämättä heräämisessä on puolensa, sillä se antoi mahdollisuuden kuvitella tilanne toisinpäin: Jylhässä vuonomaisemassa räpistelee hyppääjä, jonka varjo ei tahdo laueta, ja vuorenseinämä lähestyy uhkaavasti: Silloin yläviistosta syöksähtää paikalle varjoton, joka auttaa varjon auki. Mitä tapahtuu seuraavaksi?

En tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Voin vain kirjoittaa. Kun en tiedä, mitä kirjoitan, tulee kirjoittamisesta kokemuksen muoto. (Tamän kirjoittaminen tuntuu juuri nyt varsin raskaalta, sillä olin ehtinyt ajatella valmiiksi ja unohtaa liian monta näkökohtaa.) "Katsotaan, mitä tulee" -asenteelle on helppo nauraa, ainakin jos kyse on suomalaisesta urheilijasta, mutta paljon vaarallisempaa on jättää katsomatta, mitä voisi tulla, ja sen sijaan (a) jäädä pelkäksi avoimuuden ja kokeellisuuden periaatteiden sympatisoijaksi, (b) keskittyä omien ennakkoluulojensa viljelyyn tai (c) takertua menneisyydessä koettuun innoitukseen (kuten tämän kirjoittaja yrittäessään rämpiä tämä kappaleen läpi.).

Olen kauan ihannoinut esseististä, kokeilevaa asennetta, mutta valmiin esseistiikan edessä olen toistuvasti tuntenut alemmuutta kykenemättä kunnolla tajuamaan, että eheältä ja pohjattoman oppineelta vaikuttava kokonaisuus on saattanut vähin erin kehkeytyä hyvin epämääräisistä aavistuksista ja silkasta hapuilusta. Julkinen hapuilu ja epämääräinen pohdiskelu on tietenkin on ollut kaikissa paperipohjaisen julkisuuden vaiheissa (ehkä aivan erityisesti myöhemmissä) aristokraattista ylellisyyttä, niiden etuoikeus, joiden ei ole mikään pakko sanoa mitään tai todistaa aktiivisuuttaan. Netissä on tilaa mitä epämääräisemmille ja epävarmemmille mietteille, mutta sellaisten julkaiseminen vaatii sellaiselta henkilöltä, joka ei elä täysin omissa maailmoissaan, melkoista röyhkeyttä ja päättäväisyyttä.

Totuus, hyvyys ja kauneus eivät vaadi röyhkeyttä, päinvastoin. Jokainen sosiaaliseen valtapeliin uhrattu psyykkisen energian (leikitään hetki, että jotain sellaista kuin "psyykkinen energia" on olemassa, vaikka fiksu lapsikin tietää, että energian käsite on määritelty ainoastaan fysiikassa) hitu on pois kulttuurilta, mutta tätä ongelmaa ei tahdota tunnustaa - ei ole yleistä tarvetta, sillä äänekkäät öykkärit ja opportunistit ovat pesiytyneet kaikille aloille. Nykyajan jumalaton meno tarkoittaa sotä, että ideaalien kunnioitus on vähäistä kaikilla rintamilla. Ihanteista on aika vähän iloa, ellei yhteisö jaa niitä. Mutta ilman ihanteellisuutta ei ole ole kulttuuria, ei tiedettä, ei taidetta. Hämmästyttävän moni kykenee yhdistämään barbaarisen maailmankuvan korkeakouluopintoihin - ilmeisesti se on jopa helpompaa kuin vilpitön sivistyksen rakastaminen. Me idealistit petymme niin helposti - ehkä juuri siksi, että keskeiset ideat ja ideaalit tieteessä ja taiteessa ovat kerta kaikkiaan niin ilmeisiä, niin selkeitä, niin kiistämättömiä per se. Kaipaan pyyteettömyyttä, tarvitsen pyyteettömyyttä; se on epärealista, mutta silti. Tuollainen tarve on persoonallisuuteni kannalta aivan keskeinen, ja siihen näyttää väistämättä liittyvän voimakas taipumus turhautua ja hätääntyäkin kaikenlaisista matalamielisyyden ja halpamaisuuden merkeistä muutoin älykkäissä ja mielenkiintoisissa henkilöissä. Tässä vaiheessa en halua mennä mukaan minkäänlaiseen sormellaosoitteluleikkiin, sillä (1) myönnän itsekin, että ihanteeni ja periaatteeni ovat ehdottoman epärealistiset (2), en usko saavuttavani mitään haastamalla riitaa (3) (tämä ja edellinen saattavat liittyä toisiinsa) enkä ole myöskään välittänyt muodostaa selkeää käsitystä siitä, mitä tai keitä itse edustan yhteiskunnan pelikentällä. Näiillä eväillä olisi ylen typerää ja ennenaikaista syytellä ketään. Tämä kirjoitus on tosin jonkinlainen yritys käsittää se, mitä edustan - yksi monien yritysten sarjassa. Jonkinlaisia tuloksia on varmasti luvassa, eihän kukaan puhu vain omasta puolestaan.

(Nähdäkseni käymälöitsijä puhuu juuri näistä asioista, tosin tapansa mukaan värikkäin termein.)

Mutta en tarkkaan tiedä, mikä ideaaleissa pelottaa; miksi en uskalla rakastaa niitä? Tämä on jonkinlainen uskonnollinen kysymys. On vaikea ihailla helmiä, kun siat tonkivat ympärillä. Maailma kuitenkin tarvitsee ehdotonta, kompromissitonta kirkasotsaisuutta; tästä olen varma.

Montakohan ennalta-arvaamatonta sanaa tarvitsen, ennen kuin voin sanoa hahmottavani, mistä tulen ja minne menen?

2006-09-08T20:27:00.000+03:00

Nyt pelkkä linkki

Finnsanity: Stressikapitalismi.

2006-09-08T09:41:00.000+03:00

Revittyä

En tiedä, miten kieltä pitäisi käyttää. Tulisiko jokaisen sanan seistä omillaan,varoittavana esimerkkinä, vai lauseen, kirjan, puhujan, kirjoittajan. En tiedä, miten kieltä tulee käyttää. Joku käskee käyttää kieltä, näin, toinen ehdottaa, kolmas esittää mallin, minä haaveilen neljännestä tiestä. Olen hidas kirjoittaja, sillä ristiriidat repivät - se on niiden tehtävä. Samasta syystä olen vuolas puhuja: esitän näytteitä sisäisestä psykodraamasta. Ne tuntuvat harvoin muistiinmerkitsemisen arvoisilta.

2006-09-06T21:27:00.000+03:00

Hämäräinen opintie

Syyskuun alku tuo aivan määrätyn ahdistuksen ja haikeuden: koulut ovat käynnissä taas. Tiedotusvälineet ovat virittyneet pedagogisiin tunnelmiin, postituslistat kertovat tapahtumista. En tahtoisi jäädä paitsi mistään tärkeästä. Olisi siis aika jatkaa opintoja, ja olenkin ainakin periaatteessa valmis tekemään ja teettämään itsestäni arkkitehdin: tuo käytännön ammatti ei ole sen huonompi kuin muutkaan ja sitä paitsi tutumpi. Suurimmat oppirahat olen maksanut jo, ja katson tässä iässä jo kykeneväni suhtautumaan opintoihin reippaasti ja käytännöllisesti. Mystiikka on karissut, enkä ole aikeissa mennä nöyryyttämään itseäni... Täytyisi kuitenkin varmistua yhdestä asiasta: siitä, etten sittenkin vain ole myymässä sieluani...

Yliopisto-opintojen aika tulee myöhemmin, koska niiden jatkaminen vaatisi kirkkaan ennakkosuunnitelman.

Pulma, johon jämähdän, on tämä: useimmilla aloilla ei ole tarpeeksi aikaa ajatteluun. Miten voin pitää huolen siitä, että opiskelu vahvistaa ajattelunvapauttani (oppimisen vapaus mukaan lukien) eikä vähennä sitä?

2006-09-01T22:19:00.000+03:00

Jotain sekavaa

On hyvä, ettei sosiaalisesta vaihdannasta tarvitse pitää kirjaa. Tarvitsen tekosyitä, jotta voin hoitaa omat asiani. Muutoin ilmoittaudun kuitenkin tyhjän pantiksi. On sivumennen sanoen parempi olla tyhjän kuin jonkin suunnattoman epävarman pantti. Ja on hienoa, jos voi hetkittäin koettaa merkitä jotain jollekulle, joka on siinä itsenään läsnä.

Olen ollut koko päivän likimain ja jotakuinkin tilassa, jossa saatan puhua vain pehmoisia. En kykene fokusoimaan mihinkään erityiseen. Maailma on täynnä tosiasioita. Totta on liikaa. Eikä minulla ole asiaa. Voin kuitenkin koettaa hurskastella, että tällainen on ihmisen osa - toteutua aina vain osaksi... Se hyöty tämänlaatuisesta keskittymiskyvyttömyyden sumuverhosta on, että sen takaa kykenen tekemään joitain sellaisia esteettisiä erotteluja, jotka eivät onnistu silloin, kun kulloinenkin asia itse näkyy liian selvästi - selvästi omassa enemmän tai vähemmän tympeässä itsestäänselvyydessään.

Kuuntelenpa siis musiikkia, mitä en tee joka päivä, sillä suhteeni musiikkiin on edelleen hieman samanlainen kuin suhteeni alkoholiin, seuraelämään tai yhteiskuntaan. Hämmentynyt. Samalla tutkailen käsikirjoitustani ja koetan nähdä siinä syntymäisillään olevia hahmoja.

2006-08-24T12:49:00.000+03:00

Hoo, pössöö oon

Outoa askeettisuutta, masokismia vaiko silkkaa laiskuutta: uhmaan itseäni (uhma on jotenkin olennainen tässä) unohtamalla syödä, kun yritän ajatella. Ei ihme, ettei synny kuin pientä; muu putoaa mielestä.

Koetan vastedes saada tämän blogin merkinnät pidemmiksi. Ennen sitä syön ja leikkautan hiukseni.

2006-08-23T10:07:00.000+03:00

Hypnopolitiikan arkipäivää

Näin unta, jossa hilauduin kauppakeskuksen liukuportaissa ja kailotin jonossa edemmäksi ehtineille (jotka eivät olleet tuttuja unen ulkopuolelta, kuten yhä harvemmat unteni seikkailijat) näkemyksiäni demokratiasta. Ensiksi selitin, kuinka yksipuoluejärjestelmä on epälooginen käsite (kun ajattelee sanan "puolue" etymologiaa ja käyttöä useimmissa kielissä): jos nimittäin kaikki ovat samalla puolella, kukaan ei ole millään puolella. Jos unessa innostuu omista ideoistaan, mahdollisuudet kriittiseen reflektioon ovat varsin rajalliset, ja itse innostuksessa on tietty uhkarohkea, kyseenalainen sävy, jonka saattaa tuntea. Unessa. Onhan selvää, että yhdellä puolueella on aina vastapuoli, vihollinen, joka on vain suljettu ulos.

Sen sijaan, että olisin alkanut kritisoida jo esittämääni väittämää, siirryin unessa toiseen, pitkälti analogiseen, ongelmaan. Poliittinen moninapaisuus on demokratian välttämätön ehto: niin kuin emme voi ajatella demokratiaa ilman oppositiopuolue(i)ta, voimme tuskin ajatella demokratiaa ilman jonkinasteista ajan tendensseihin reagoivaa oikeisto-vasemmisto -jakoa. Paradoksaalisesti kuitenkin se, joka demokratian ja moninapaisuuden nimissä kannattaa samanaikaisesti sekä oikeistoa että vasemmistoa, luopuu mahdollisuudesta ylläpitää sitä mitä kannattaa, sitä demokratiaa ja sulkee itsensä totalitaarista ajattelua muistuttavalla tavalla politiikan ulkopuolelle, puolueettomuuteen. Mutta se, joka haluaa, että poliittisen kahtiajaon toinen osapuoli lakkaisi olemasta, on tietenkin antidemokraatti jos kukaan.

2006-08-21T17:58:00.000+03:00

Epätodellinen, josta saa astman

Idän suitsuun laaksot verhouu. Helsinki on juuri nyt erikoislaatuinen ulkoilmasauna, hämmentävä mutta jotenkin pyhäksi mieltyvä paikka, Euroopan rajatila, jonka huuru verhonamme ja väliaineenamme me ajaudumme meditoimaan sekoamista ja seksuaalista hurmosta.

2006-08-21T12:59:00.000+03:00

Uusi lyhytblogi

Mitä vähäsanaisempi merkintä, sitä tarkemmin sanat ja sävyt on syytä valita. On vaikea viestiä täsmällisesti vähillä sanoilla, ja on vaikea viestiä täsmällisesti monilla sanoilla - ainakin jos on omaksunut sellaiset aateskelu- ja kirjoittelukuviot kuin olen. Turhauttavankin monet viimeaikaisista merkinnöistäni ovat olleet hyvin suppeita, vaikka olenkin koettanut nähdä vaivaa, etteivät nekään olisi aivan hätäisiä muistiinpanoja. Tarvitsisin erillisen blogin satunnaisille pikkuhuomioille ja nopeille avauksille, sillä sellaisiahan kertyisi... Näin ollen päätin perustaa Pienistön. Tuollainen blogi saattaisi toimia myös usean kirjoittajan yhteisenä - mitä mieltä olette?

2006-08-20T21:04:00.000+03:00

Kummallista, miten juuri tosiasioista tulee totuudenrakkauden este.

Todellisuus jakaantuu tosiasioihin. Tosiasiat ovat määritelmällisesti epämiellyttäviä.

Todellisuus torjuu totuudellisuuden.

2006-08-19T01:14:00.000+03:00

Tutkiskelun paikka

Ilmaisenko asiani liian laiskasti? Sanonko liian vähän?

2006-08-19T01:12:00.000+03:00

Mielenkiintoisia sanoja

ilotulituskisa, ilotulitusskaba,
itseskepsis, autoskepsis

2006-08-19T00:13:00.000+03:00

Ehdin nähdä ilotulituskisan viimeiset paukut.

Kun viettää liikaa aikaa väkimassojen keskellä, alkaa kaivata lihaksia.

2006-08-18T18:42:00.000+03:00

Mielikuvitus itseskepsiksen puristuksessa

Ei ole musta Päätaloksi Päätalon paikalle. Mutta kun piipahdin Trisin kanssa teellä, opin jotain kiinnostavaa: ehkä vielä joskus oppisin kirjoittamaan fiktiota, jos lakkaisin tavoittelemasta epätoivoisesti uskottavuutta. Ehkei yksittäisen kirjailijan tehtävä olekaan edustaa elämän asiantuntemusta eikä huolehtia tekstin välittämän ihmiskuvan tiedollisesta kohdallisuudesta. Ehkei ole edes kuviteltavissa mitään sellaista, mikä ei liittyisi tosielämään jollain - kiinnostavalla tai ei-kiinnostavalla - tavalla. Tämä idea on sukua rationaalisuusoletukselle, hyväntahtoisuusprinsiipille ja transsendentaaliselle idealismille. Ja romantiikalle.

En tosiaankaan raaski (ainakaan enää tässä iässä) epäillä Trisin esilletuomaa Gogolin Mielipuolen päiväkirjaa huonoksi teokseksi tai tuntea myötähäpeää kirjoittajaa kohtaan sillä perusteella, ettei Gogol voinut tuntea riittävän hyvin riittävän monia potilaskertomuksia, tämän päivän hulluusteorioista puhumattakaan, enkä myöskään sillä perusteella, että kirjoittajan oma mielenterveys oli eittämättä parempi kuin kirjan päähenkilön...

En teininä kehdannut valittaa, että kukaan ei ymmärrä mua. Sen sijaan olin melko varma siitä, etten itse ymmärrä ketään tai ylipäänsä tiedä elämästä mitään. Koetan edelleen soveltaa tätä alemmuudentuntoa metodisesti sellaisiin yhteyksiin, joihin se sopii. Kaikkiin se ei sovi. Tietäkääkin se, realistit.

Uskaltaisinko kuvitella paremmin, jos käyttäisin pseudonyymia?