12.4.03
Ahdistus. Sitä vastaan olen koettanut taistella kirjoittamalla, mutta kieroine konsteineen se on tahtonut toistuvasti päästä voitolle, kun teksti, jota luonnostelen ensisijaisesti päähäni (lähinnä kävellessäni kaupungilla) ja toissijaisesti kovalevylle, on kasvanut sekavaksi häkkyräksi ja romahtanut oman painonsa alla. Romahdus alkaa kipupisteistä, kuten siitä terävästä havainnosta, että olen lopultakin hyväosainen tyhjäntoimittaja, jolla ei ole mitään valittamista eikä puolustelemista. Lopulta en voi muuta kuin toimittaa entistä tyhjempää tyhjää, sillä vaatteet tekevät keisaria vähäisemmänkin miehen.
No, mä voin olla luuseri, mutta mun superego on takuulla vahvempi kuin sun. Olen itseäni täynnä, mutta - freudilaisessa kuvastossa & sanastossa pysytellen - ego taitaa olla jotenkin surkastunut, ja sitäpä sitä etsin tällä tripillä.
Koen olevani jäänne osin kuvitteelliselta ajalta, jolloin ihmiset olivat jotenkin sympaattisella tavalla ahdistuneita ja vieraantuneita. Silloin henkisen emansipaation mahdollisuuteen uskottiin yleisesti ja vilpittömästi. Maailma ei ollut vielä täydellinen, eikä neuroosi häiriö. Kaltaisteni kohtaloksi on tullut jääminen postmodernin itseivan kiirastuleen.
Tunnisteet: ahdistus
Timo 01:09
