aikani

30.4.05

 

Filosofiaa vapuksi

Filosofian opiskelu on ihan kivaa. Filosofi sietää kritiikkiä aika hyvin. Filosofilta voi odottaa, että se on vähän hassu. Akateemisuus on filosofille välttämätön paha.

Timo 20:09 (0) kommentoi

 

Mä lähden Tsadiin

Arkistolinkki: Todella satunnaista matkailua.

Timo 18:52 (0) kommentoi

 

Nythän jo on markkinat

Ihmisillä on haluja ja tarpeita. Markkinataloudessa halut ovat tarpeentyydytyksen vetojuhtia - kaikki vaihto on elinkeinolämää. Rakennelman pohjalla häämöttää niukkuus ja puute.

Rahataloudessa utiliteetteja ei ole mitenkään korvamerkitty. Niinpä useimmat taloustieteelliset mallitkaan eivät erikseen erottele intressejä laadun mukaan. Tarpeen subjektiivinen tärkeys ei itsessään merkitse mitään, i. e. ei auta itku markkinoilla. Tämä pätee myös "seksuaaliseen markkina-arvoteoriaan". Sellainen on ilman muuta mahdollista rakentaa sillä sukupuolisuus sisältää haluja ja tarpeita, resursseja, vaihtoa, kulutustakin. Se, ettei utiliteetteja erotella laadullisesti, on peräisin rahatalouden malleista. Tämä piirre "markkina-arvoteoriassa" on mahdollistanut sen valjastamisen emansipatorisiin päämääriin eli vaie(nne)tuksi koetun "alemman tason miesten tunne-elämän" puolustamiseen. Teoria on siis ollut keino tematisoida ja tuoda näkyväksi se seikka, että monet, etenkin nuoret miehet, jäävät vaille vastakkaisen sukupuolen suosiota. Lisäksi on keskusteltu tämän seikan sosiaalisista seurauksista.

Toisaalta tätä erilaisten tarpeiden ja halujen niputtamista yhteen voidaan käyttää myös hyvin loukkaavalla ja provokatiivisella tavalla, "ylempitasoisten" yleisinhimillisten tunteiden halventamiseen. Kyse on yksinkertaistetun abstraktin mallin käyttämisestä toisten ihmisten ahdisteluun bolshevikkien, markkinasatanistien ja muiden vastaavien öyhöttäjien tyyliin.

Hypoteettinen oikein muodostettu "markkina-arvoteoria" on varmasti tilastollisesti validi, sillä kaikissa kuviteltavissa maailmoissa, joissa esiintyy edes jonkinlaista niukkuutta sen suhteen, mitä yksilöt haluavat toisiltaan, voidaan muodostaa jonkinlainen "MAT". Tämän ei pitäisi antaa yhdellekään "MAT:n kannattajalle" syytä voitonriemuun. Markkina-arvon käsitteeseen ei liity erityistä teoriaa: se ennustaa aina vain itseään. Kaikki "teorian" ennusteiksi esitetyt väittämät ovat luonteeltaan psykologisia tai sosiologisia - ja tällaisina aika karkeita, kuten taloustieteelliseen näkökulmaan sopii. Ainakin näistä syistä "markkina-arvoteoria" on huono sana. Voisimme sen sijaan puhua vaikka ihmissuhde- ja seksuaaliekonomiasta, jossa "seksuaalinen markkina-arvo" (SMA) on yksi keskeinen käsite.

Toinen tapa ajatella on, ettei markkina-arvoteorian ydin olekaan jokin kvasitaloustieteellinen malli vaan erilaisten ensinäkemältä yllättävienkin psykososiaalisten lainalaisuuksien selittäminen henkilön suosiolla eli markkina-arvolla. Ehkä kiinnostavin on tämänkin kirjoitelman rivien välissä kummitellut Tommin teesi, jonka mukaan ATM:illä ei ole tunteita. (En löydä alkuperäistä merkintää - voisiko joku auttaa?) Tällaisen "tunteiden markkina-arvoteorian" mukaan tunne on olemassa vain, jos sillä on vaihtoarvoa. Joistain tunteista voidaan varmaankin sanoa näin. [Kappaleen loppua paranneltu 20:17]

Huomautus: kaikki tämän merkinnän taustatiedot ovat muistinvaraisia, kapea-alaisia ja subjektiivisesti värittyneitä.

---

Menen etsimään vappua jostain. Harmi, että parhaat bileet peruuntuivat. [Enpäs mennyt. Viilailin tätä edelleen aika hiomatonta tekstiryöpsäytystä parista kohdasta kello 20:55]

Timo 18:00 (0) kommentoi

29.4.05

 

Hillitty, jotenkin kansainvälinen tunnelma

On opittava kirjoittamaan ilman vihaa. Guru sanoo näin, eikö niin. Ei köniin, eikö niin.

Ei näin. Väärä aloitus.

Takana on hieman ylivirittynyt viikko. Voin tunnistaa edellisestä lauseesta eleen, eleen jota en tunnista omakseni. En ole tottunut olemaan tyylikkäästi väsynyt. Kaikki nämä mielikuvat kuitenkin tulevat esiin jostain, jostain tekstistä ja tekstit verkoista.

Ylivirittynyt viikko. Katson kattoon. Ei kovin kiireinen, mutta nukuin vähemmän kuin yleensä. En sanonut mitään kovin vakavaa. En varonut antamasta pinnallista vaikutelmaa.

Huomenna kerron, mistä MAT:ssa on kyse.

Timo 23:13 (0) kommentoi

 

Kansalaiset puuttuvat lehdistöterminologiaan

1. Sedis viiittasi kommentissaan Online Etymology Dictionaryn artikkeliin, joka kertoo journaliin alun pitäen kirjatun kirkollisia toimituksia!

2. Ettei vain olisi niin, että erikoislehtien kolumnit ovat useinkin toimittajan pitämiä ja lähestyvät sisällöltään uutismakasiinia (eli linkkiblogia)?

Timo 19:10 (0) kommentoi

 

Kansalainen puuttuu lehdistöterminologiaan

Journal tarkottaa alunpitäen yksinkertaisesti päiväkirjaa.

Kolumni (palsta) ilmestyy yleensä määräajoin ja määrämittaisena. Bloggaaja, joka hallitsee omaa palstatilaansa, voi asettaa tai olla asettamatta itselleen tällaisia rajoitteita. Kolumnit ovat useimpien lehtien parasta antia. Otapa kouraan vaikka sunnuntain Ilkka (minkä sunnuntain tahansa) ja lue pääkirjoitussivulta erityisopettaja Jarmo Lintalan kuulumiset. Eipä kuulu lakeuksilta komiampaa kirjoittajanääntä.

Kolumneja kirjoittavat yleensä muut kuin toimittajat eivätkä ne yleensä sisällä uutisjournalismia. Kolumneihin voidaan lukea myös kirjeenvaihtajien palstat ja miksei pakinatkin, vaikka tietosanakirjani määritteleekin kolumnistin omalla nimellään säännöllisiä kannanottoja kirjoittavaksi henkilöksi. Käytännössä kolumneja on jos jonkinlaisia, ja ne ovat voivat olla varsin subjektiivisia ja kirjallisia. Ne siis ikään kuin edustavat blogiavaruutta lehdistömaailmassa. Lienee siis ymmärrettävää, että murretuntemuksellaan aina säväyttävänKari Haakanan palkitsemista Paras kolumni -kuukkelilla perusteltiin sillä, että kirjoittaja edustaa toimittajan ammattitaitoa blogimaailmassa.

Timo 10:10 (0) kommentoi

28.4.05

 

Kallonkutistajaksi pääkallonpaikalle

Haussa: bloggaava psykologi tai mieluummin psykiatri, mahdollisimman kokenut, asiantunteva, puolueeton ja vastuuntuntoinen.

Tehtävä: vapaamuotoisten ja kannustavien lausuntojen antaminen blogipersoonista näiden kirjoitusten perusteella. Kaikkien lausuntojen oltava vapaasti kommentoitavissa.

Haussa: toinen bloggaava psykologi...

Timo 23:09 (0) kommentoi

 

Linkkipolitiikka uhkaa elää

Nyt ovat listalla myös kuukkeliehdokkaat Matkalla ja Kalamuki sekä palkittu Taivasalla eli Kuukauden kuvat.

Mitähän tästä tulee? Olen vaikutuksille altis ja utelias. Sallin assosiaatioiden viedä. Kivaa, mennään!

Otan usein melkoisia riskejä puheenvuoroissani. Olen oivaltavinani jotain tärkeää. Uskon, että minulla on ajatus, ja koetan ilmaista sen. Ja jos olen väsynyt tai ilmenee muita ongelmia, kaikki hajoaa: alan ajatella ja puhua sekavasti, en tahdo löytää edes oikeita sanoja. Toiset saavat hikoilla. Konstikkainta tässä käyttäytymistaipumuksessani lienee se, että avaan suuni juuri silloin kun huomaan tarvitsevani apua ajatuksen kehittelyssä. Väsyneenä ja heikkona alan kohdella kanssaihmisiä itseni jatkeina. Tämä tarkoittaa myös sitä, etten selittele asioita pelkästään omasta vaan toistenkin puolesta: myötähäpeä sotkeutuu häpeään ja vene keikkuu yhä uhkaavammin.

Timo 22:13 (0) kommentoi

 

Outoja feminiinejä tyylipiirteitä tässä merkinnässä

Taas joutuu ihmettelemään, miten surkea seikka konekirjoitustaidon puute onkaan. Pikakirjoituksenkin joutuu joku kirjoittamaan puhtaaksi. Se, mistä todella olisi hyötyä tänä läppäriaikakautena, on nopea konekirjoitustekniikka. Kömpelökin kärrynpyörä paljastaa temppuilijan aikomuksen, mutta melkein osattu kymmensormijärjestelmä tuottaa jokseenkin luku- ja korjauskelvotonta kirjainsoppaa. Hei, mutta tätähän täytyy kokeilla! Haaveet sulan hunajan lailla virtaavasta sanavuosta on kai unohdettava lopullisesti. Yhtä hyvin voisin esittää teille bel cantoa suoraan nuoteista. Eivät tule intervallit todellakaan tällä musikaalisella osaamistasolla suoraan selkäytimestä. hei,miuu TÖöötöjöökn täutuu kokeuikllaa! Hei, muirr TÖTÖHÖN TÖYTYY... - Nyt riitti: lataan ohjelman, joka panee CapsLockin viralta.

Kuitenkin kokeilen aina uusia melkein-kymmensormijärjestelmiä. Joudun tietysti tuijottamaan näppäimistöä. Toisaalta kun en ajattele kirjoittamistointa itseään, kykenen toisinaan tuottamaan tekstiä yllättävän nopeasti ja virheettömästi. En tosin tiedä, miten se tapahtuu. Hei,mutra räräkäm tairii kokeilla.

Täytyisi pystyä kirjoittamaan suunsa puhtaaksi, jottei iske tekstiummetus. Ei ole mukavaa turhautua näppäimistön ääressä. Se on kuin nääntyisi nuoruudenlähteen viereen.

Haluaisin tehdä verkosta ajatteluni alustan ja välineen. Aivan oikeasti. Ajatella.

Timo 20:50 (0) kommentoi

 

Tilaisuus

Koetinpa kokea guukkeliskaalan. Olin ensimmäistä kertaa, saavuin myöhässä. Ohjelma oli ehtinyt jo yli puolenvälin. Lavalla ja baaritiskillä häälyi vieraita ihmisiä. Blogimaailman valtiaat esittäytyivät salonkijulkisuudessa kevyen arvokkaasti. En sentään kuollut alemmuudentunteeseen, kuten matkasta jäänyt vanha kettu arveli itselleen voineen käydä, ja vaikka toisten ilo oli saapuessani jo kohtalaisen korkealla, osasin minäkin pian olla iloinen voittajien ja heidän edusmiestensä puolesta. - Kukapa nyt surullinen, vaikka Sediksen varmaotteisesti sensur... tulkitsema "Rakastan elämää" onkin aika haikea sävelmä.

Myönnettäköön, ettei pitkällä marginaalilistallani ole tätä kirjoitettaessa kuin neljä viisi ehdokkaana ollutta (kun Paras merkintä -kategoriaa ei lasketa); voittajia edustavat vain jo aiemmin mainitsemani Kasa sekä koko monimielisen blogikansan yhdyslinkki, sen kaikkein puhdasverisimmän keskeislyriikan antologia Mitt i vitt.

Ohjelman päätyttyä oli yhtäkkiä hyvää seuraa tarjolla yllin kyllin. Sädehtivien naisten keskellä miehessä yhdistyvät Bileamin ja Buridanin aasit. Harhailin, höpötin, jaarittelin. Monia uusia tuttavuuksia jäi vielä solmimatta, vanhoja virkistämättä. Siispä uusiin koitoksiin!

---

Tyly teiniklassikko.

Timo 16:51 (0) kommentoi

27.4.05

 

Seli

Tällä sivulla on nyt myös linkkejä muihin kotimaisiin blogeihin. Linkkien järjestys perustuu lähinnä Prokrusteen runousoppiin. Ensimmäisenä on Tommi, varhainen viitepisteeni, ja viimeisenä Kasa, mottoaan myöten Suomen hienoin blogi.

Valituille yhteistä nimittäjää on vaikea nimetä, mutta koetan tehdä joitain havaintoja blogeista, jotka olen sivuuttanut. Lista painottuu kulttuuriblogeihin ja syrjii vastaavasti teknoblogeja ja uutisblogeja. Blogoslavian ulkomaankirjeenvaihtajia en ole viime aikoina erityisemmin seurannut. Samaten poliittisia mielipideblogeja olen karsinut melko kovalla kädellä mutta toisaalta suosinut tuttavia. Edelleen olen jättänyt listalta pois sellaiset hupiblogit, joissa mielestäni itsetarkoituksellinen humoristisuus, nokkeluus tai parodia kukkii persoonallisen otteen kustannuksella. Tämän verran ruumistinen on makuni. Toisaalta olen päättänyt "jättää rauhaan" myös koko joukon sympaattisia henkilökohtaisia päiväkirjoja. Joudun sitä paitsi myöntämään, etten ole kauhean kiinnostunut kaupunkilaisarjen, etenkään helsinkiläisen, kuvauksista: näin ollen esimerkiksi äijähenkisiksi kotistadiblogeiksi väljästi luonnehdittavia laatujulkaisuja ei listallani näy. Perinteikäs suomalainen arkirealismi enimmäkseen ikävystyttää minua, sikäli kuin se ei ahdista turhauttavasti.

Tänään on kuitenkin juhlan aika: Kuukkeli-gaalaan vie tie.

Timo 18:18 (0) kommentoi

 

Koeraportti

Kehuskelin helmikuussa toiveikkailla hämäräpuuhillani. Katson velvollisuudekseni kertoa, että kyseinen koe epäonnistui eikä sitä kannata toistaa.

Vein kaksi kimpaletta jäädytettyä jämäpiimää (tyyppiä Gefilus®) talvella puutarhaan siinä toivossa, että lumen sulaessa se levittäytyisi kauniisti alustalleen antamaan sammalelle tahmeaa kasvualustaa. Näin ei käynyt, vaan huuhtoutumatta jäänyt osa piimästä saostui kellanvaaleiksi vaahtomuovia mustuttaviksi kokkareiksi, jotka tosin saivat pian pintaansa vihreää väriä.

Timo 01:23 (0) kommentoi

25.4.05

 

Huomautus kommenteista

Haloscanin sivu opastaa, että ilmaispalvelu näyttää vain neljän viimeksi kuluneen kuukauden aikana esitetyt kommentit. Kaikki palaisivat näkyviin, jos käyttäjä päivittäisi premium-versioon. Kiristystä, sanon minä. Päivitys ei sinällään ole kovin kallis, mutta minulla ei ole luottokorttia.

Timo 18:00 (0) kommentoi

 

Zettel 2

...rastapää festarirannekkeineen. Näin palasin kaupunkiin.

Otin tänään ensimmäistä kertaa kannettavan tietokoneen mukaan luennolle. Pröystäilyltähän se vaikuttaa, kun aiheena on Wittgensteinin filosofiakäsitys ja kaikilla muilla seminaarihuoneeseen ahtautuneilla on nöyrä paperilehtiö. Yhdellä on Moleskine. Niin minullakin, mutta se alkaa olla täynnä - olen ehtinyt käyttämään sitä luonnosvihkonakin. Tietokone ei taida olla ainut hankkimistani hyödykkeistä, joka on jäänyt vajaakäyttöön kainostelun vuoksi.

Muistan, kuinka kerran vaihdoin muutaman sähköpostiviestin nuoren naisen kanssa, joka oli sosiaalialan opiskelijana hävennyt kuollakseen vuokra-asuntonsa ullanlinnalaisosoitetta. Surullista oikeastaan.

Mietin, mietin miten kone mahtaisi ohjata aivotoimintaani luennon aikana. Jospa kaikki näyttää liian valmiilta - niinhän usein sanotaan - ja jos vieressä oleva näkee tekstini, hän saattaa erehtyä pitämään tekstiä painokelpoisuudessaan arvovaltaisempana kuin yksilöllistä käsialaa. Pystyssä olevasta näytöstä teksti sitä paitsi näkyy kauemmaksi kuin pöydältä.

Toinenkin sylimikroilija saapuu paikalle. Sillä on pienempi. Huomaan, että näytön himmentäminen olisi fiksua. Väritoistolla ei nyt ole väliä, ja akunkin täytyisi kestää.

Näin selkeitä ja järjestyneitä muistiinpanoja en ole koskaan kirjoittanutkaan. Omat luennon aiheeseen suoraan liittymättömät ajatukseni, joilla leikittelen aina, kirjaan erilliseen tiedostoon. Hetken epäilen mieleni kangistuneen, kun en keksi mitään kysyttävää.

Pian kysyttävää on liikaakin.

Tietokonemuistiinpanoissa on se mainio puoli, että niitä on luontevaa ja kätevää muokata myöhemmin. Paperimuistiinpanot jäävät dokumenteiksi, luennon monumenteiksi, enkä ole oppinut edes arkistoimaan niitä. eipä ihme, että opintoni ovat kesken.

Ainakaan en hairahdu piirtelemään luentovihkoon ukonpäitä. Ehkä haluan muistuttaa itselleni, että tätä kaikkea käydään päiden sisällä. Päät ovat hämmentävästi eri näköisiä, kuten käsialatkin. Ihmettelen taas, miten joku kirjoittaa tällaisesta asiasta tuollaisinkin kirjaimin. Pitäisipä harrastaa leikkimielisiä tutkimuksia käänteisen grafologian alalla ja kokeilla, miten käsialan perusmuuttujien variointi vaikuttaa aivotoimintoihini kirjoittamistilanteessa.

Yleensä muistan juuri luennolla tai vastaavassa tilaisuudessa osaavani ja haluavani piirtää. Kun taas vaaditaan visuaalista ilmaisua, haluankin turvautua sanoihin.

Opiskelumotivaationi muuten kasvaa hurjasti, kun voin yhdistää luennoilla istumisen blogg... vapaaseen kansalaisjournalismiin.

Timo 17:31 (0) kommentoi

 

Zettel

[Kirjoitettu sunnuntaina 24.4.]

Takana takatalvea. Istuskelen junassa matkalla Helsinkiin. Paikkani on vaunun nurkassa - sopivan rauhallista kirjoittamiseen. Vinosti vastapäätä istuu sirkeäsilmäinen nainen, kaiketi toimittaja. Jouduin lainaamaan käytävän toiselta puolelta tarjottimen, jonka päällä kone lepää mukavasti. Vieruspaikan varasin hiirelle.

Kulottuneen ruohon hento kullansävy hohtaa yhä voimakkaampana. Yöpakkaset ovat purreet. Omakin kevääni on myöhässä. Poskionteloni ovat oirehtineet, mutta palaan kaupunkiin toiveikkaana. Loma Blogistanista on tehnyt hyvää, luulisin. Yritän nyt puolittain epätoivoisesti järjestellä ajatuksiani ennen kuin annan uusien virikkeiden tulvia päälleni verkosta.

En ole taaskaan saanut puretuksi päässäni pyörinytta materiaalia tekstiksi ajallaan. Luonnospino on niin paksu, että pidän Macin uuden käyttöjärjestelmäversion tehokkaaksi luvattua hakutoimintoa jo nyt korvaamattomana. Olen nimennyt tiedostoni liian taiteellisesti. Niitä on pakko yhdistellä toisiinsa. Arkistoin vanhat pätkät "Sälästö"-kansioon, kun en raaski heittää niitä roskakoriin.

Junassa on helppo kokea olevansa tehokas. Suunta on selvä, ajat löytyvät taulusta. Ei mitään ylimääräistä mukana. Kirjoittamismotivaatio on kerkea. Ideat riittävät jos ovat riittääkseen.

Onkohan Sven jo käsitellyt muutaman päivän takaisen puhelinkeskustelumme aiheita palstallaan? Oli miten oli, tulen taas, tosiaankin, jälkijunassa iäti etenemättömine pohjustuksineni. Olen viime viikkoina koettanut kirjoittaa kirjoista, joista en tiedä riittävästi pystyäkseni puhumaan niiden puolesta - miksi sanani olisivat tarpeenkaan? Tietämättömyyden haittojen minimoimiseksi tarvitsen löysän, kunnioittavan ironisen otteen, mutta ote ei irtoa aina. Uuden edessä olen kieltämättä naiivi - hyvä niin sikäli kuin niin on, sillä muutoinhan kyse on ennakkoluulosta ja ideologiasta. Tämä naiivius tuntuu vapauttavalta, ja on mainio tekosyy opiskella uutta - kunpa vain en häpeilisi niin herkästi. Utelussa asuu viattomuus, jonka säilyttäminen muilla keinoin on osoittautunut tragikoomiseksi haaveeksi. Äitini voi vielä vanhoilla päivillään olla niin puhdasmielinen, niin varjeltu, että käyttää sanaa "sukurutsaus" merkityksessä "sukuvika, sukurasitus". Itse olen sen verran kulttuurin rutsaama, että tuskin voin. Olen yksi teistä.

Mistä puheen ollen, kuuntelin eilen radiosta Wagnerin Valkyyrian melkein kokonaan. Ach, Wahnsinn! Hojotohoo-i!! Umpihulluja nuo teutoonit.

Sirkeäsilmä jää Tampereelle. Ehdimme vaihtaa muutaman sanan, kehua Tamperetta. Kas, Näsijärvestä jäät lähteneet. Lämpimiä läikähdyksiä. Jokin osa minusta taisi taas jäädä junasta. Enkä ole nähnyt tuollaista kirkasta pohjalaiskatsetta miesmuistiini. Paikalle istahtaa sulkeutuneempi tyttönen, rastapää.

Timo 07:48 (0) kommentoi

15.4.05

 

Myöhäinen lintu

Hietalahden altaan kylmä vesipeili läikähtelee laiskasti, heijastaen taloja, aluksia, telakkaa ilta-auringon täyteläisissä väreissä. Puissa on jo ääni. Västäräkit, nuo riiviömäiset pikkupedot, säntäilevät muurien ja räystäiden yli. Kolme peräkanaa: Hidastakaa, tai tulee vielä äitiä ikävä! Millä ne oikein luulevat elävänsä?

Korvissani soi Judy Dyblen herkänkuulas folk-ääni. Laulu on Joni Mitchellin Chelsea Morning. Hiukseni kasvavat edelleen. Ennen niin ryhdikäs palttooni muistuttaa jo aavistuksen verran aamutakkia. Tunnen itseni jonkinlaiseksi myöhäisheränneeksi hipiksi. Riittävän myöhäiseksi. Kiltiksi kapinalliseksi, juuri sopivalla tavalla naurettavaksi. Mietin elämänasenteita, joita kaduilla näkemäni teini-ikäiset oppivat toisiltaan. Minkä he kykenevät pukemaan sanoiksi; minkä eivät? Minkä minä, minkä en?

Ostin akvaariokaloilleni ruokaa, pakastettuja sääskentoukkia. Kalat ovat niin helppoja huollettavia, että melkein hävettää. Ketä tässäkin huijaa?

Timo 21:49 (0) kommentoi

 

Kansanterveydestä

Kierre jatkuu, flunssa on palannut taas. Olen nukkunut melkein koko päivän. Koetan keskittyä kirjoittelun sijasta kevätsiivoukseen, voimieni mukaan.

Ajattelepa itseäsi, läheisiäsi, kiistakumppaneitasi. Millaisia olisitte tavallisina saksalaisina natsi-Saksassa? Miten mielipiteesi muodostuisivat? Entä näiden toisten mielipiteet? Saisiko kavereistasi niin sanoakseni hyviä natseja? Tästä aiheesta joku voisi tehdä jopa raflaavan nettitestin.

Timo 00:00 (0) kommentoi

14.4.05

 

Ainakin tätä kirjoitettaessa edellisessä merkinnässä näkyvät värisävyt ovat seuraavat:

a: #cfd3d2
b: #e7e4dc
c: #d5e2da
d: #e1e1c9
e: #deeaca
f: #ffd190
g: #c2c1cb
h: #f3f3d1
i: #dadada

Kaksi viimeistä näyttävät kelvollisilta. Ehkä myös b. Pidän hillitystä väriskaalasta, mutta pari korostusväriä voisi myös olla paikallaan, sillä saatan kirjoittaa vielä omituisempia juttuja kuin tällä hetkellä: kirkas väri sekä varoittaisi lukijaa epämääräisestä sisällöstä että peittäisi tätä epämääräisyyttä leimaavan latteuden ja kuivuuden.

Timo 01:00 (0) kommentoi

 

Koe

Radiossa

luetaan

potilaskertomuksia

kuulijoista,

huudetaan

kokemusten

nimiä

lämpökuoleman

kohinaan.

Timo 00:09 (0) kommentoi

13.4.05

 

Virittelyä

Tämä teksti ei ole blogimerkintä vaan tarkoitettu osaksi blogin kuvausta. Valkoinen tausta osoittaa, että teksti on irrotettu ajan jatkumosta ja rakentuu ajan kanssa.

En päivitä tätä tekstiä, ellen samaan aikaan kykene julkaisemaan uutta merkintää tai "lastua" - mitä nimeä haluammekaan käyttää.

Timo 19:47 (0) kommentoi

 

Ajate ja juliste

Testi, ethän välitä.

Suunnittelen uutta taustavärijärjestelmää kirjoittamisen tueksi.

Timo 19:24 (0) kommentoi

 

Toistan, rakennuksessa on supersankar

Kirjoittelen kuulemma irti maasta. Voisiko tätä mitenkään konkretisoida?

Timo 12:25 (0) kommentoi

12.4.05

 

Blogiikan aivan alkeita

Miksi koen voivani esittää tällä palstalla suhteellisen huoletta kaikenlaisia lapsellisia huomioita? Siksi, että odotan kuvan täydentyvän ajan myötä, tekstien laskeutuessa toistensa päälle ja lomaan kuin lumihiutaleet tai Tetriksen palikat. Koetan käyttää blogiani tavalla, joka pakottaa viisastumaan, ja otan mielelläni vastaan näkemyksiä siitä, millainen tämä tapa olisi.

Yhtä kaikki tällainen perusblogi ei ole mikään teknisesti ihanteellinen keskeneräisyyksien arkistointisysteemi. Marginaalissa hyödynnetty WordPressin luokittelujärjestelmä herättää kateutta, kun itse värjöttelee keskellä katua nälkävuoden mittaisessa leipätekstijonossa.

Timo 17:55 (0) kommentoi

 

Must

Täytyy ajatella kaikki itse - miten minä tällaiseen hulluuteen sitouduin?

Täytyy juoda kahvia ja ostaa uusi suihku. Jos veden vähimmäispaine olisi pienempi, voisi ruiskuttaa pelkällä letkullakin ja puhdasta tulisi. Nyt vesi roiskuu liaaksi. [Liiaksi, tarkoitan.]

Timo 13:31 (0) kommentoi

 

Opi näkemään toiset lapsina

Suomen Kuvalehden välissä on Kustannusosakeyhtiö Otavan mainoslehtinen, jossa näyttelijä Mikko Reitala mainostaa kirjaansa:

- Kirjani kolkyt ja risat -ikäiset henkilöt edustavat pitkittynyttä nuoruutta elävää porukkaa. Terho, Milena ja heidän ystävänsä eivät halua kasvaa aikuisiksi, vaan haluavat elää vapaina ilman sitoumuksia ja ikäviä velvollisuuksia.

Kerrankin ymmärrettävä viesti kirjoja kuluttavalle yleisölle!

Minulle ei. Odotan vielä vihkimystä aikuisuuspuheeseen. Arvelen kuitenkin, että ihminen on sitä aikuisempi, mitä rakentavammin ja kunnioittavammin hän kykenee kohtelemaan lasta. Lisäksi osaan siteerata Stevie Wonderia:

When you believe in things that you don't understand, then you suffer. Superstition ain't the way.

Timo 10:33 (0) kommentoi

 

Ettei sentään tuhannetta kertaa pappia kyydissä

Voisin kirjoittaa täysin naiivisti, antaa prosessien paljastua harkitsevuuden hauraan kuoren alta. Toiset prosessit ovat edenneet pidemmälle kuin toiset, mutta innokkaimmin tartun minulle uusiin asioihin, kuten viimeksi Wagneriin. Vielä en ole niin vanha, etteikö minulla olisi aikaa viisastua.

Kun mieleen tule jotain uutta ja yllättävää, se huvittaa. Sitä odotellessa pääsee alakulo vallalle.

Timo 09:18 (0) kommentoi

 

Sitten

Nämä öiset merkinnät on kirjoitettu saksalaisen unen lomassa. Kaikki sujuu hitaasti, mutta silti joutuu kelailemaan taaksepäin.

Timo 01:17 (0) kommentoi

 

Nyt

Kun kullekin tilalleen antaa sanat, jotka luovat tilan salliman muodon, itseilmaisu on hoidettu, ja jos tätä kautta oppisi tuntemaan tilansa, suunnittelemaan, ennustamaan, järjestämään...

Timo 00:59 (0) kommentoi

11.4.05

 

Koska muutkin ovat nähneet paatoksen aihetta

Blogilista kävi kaupaksi. Vilpittömät onnitteluni tekijöille. Tunnen ylpeyttä myös kanssabloggaajien puolesta.

Kaunaisia ja huolestuneita kommentteja sitä vastoin on vaikea ymmärtää. Jos ajattelen asiaa omalta kannaltani, minulla ei ole mitään vaatimuksia Blogilistan suhteen, eivätkä listanpitäjien taloudelliset intressit voi rajoittaa sananvapauttani. Blogilistalla, jos se toimii hyvin kuten tähän asti, on minulle kirjoittajana ja lukijana selvästi positiivinen utiliteetti, ja ehkä se voisi osoittautua suoranaisen lisäarvonkin lähteeksi siinä epätodennäköisessa tapauksessa, että tämän maholta näyttävän kirjoitteluhankkeen kautta allekirjoittaneelle vähitellen tai yllättäen urkenisikin uusi sosioekonomisesti relevantti ura.

Noinko kiinnostavia ovat toisten rahat? Vaan minkä muukaan meitä kuuluu kiinnostaa? Kansalaisinahan velvollisuutemme on olla lahjottavissa, juosta euron perässä silmät pullottaen ja kieli ulkona, oppia reagoimaan Pavlovin koirina kaikkiin tarjouksiin ja insentiiveihin, joita meille väläytellään. Tämä on tehokkuutta. Valtionhallintoa koulutetaan näyttämään esimerkkiä. Ei kai siis mikään ihme, jos bloggaajastakin paljastu pieni kauppamies, ei pelkkä teoreettinen konstruktio vaan ihka aito Homo economicus, joka elää ja tuntee - tuntee itsensä tyhmäksi, huijatuksi, häviäjäksi, vaikka juuri äsken kirjoitti mitä kirjoitti kuin taivaan lintu tai niin kuin kulttuurinisäkäs?

Timo 23:52 (0) kommentoi

10.4.05

 

Mielikuvituselämää juoksuhaudoissa

Humanisteina ja vielä välittömämmin bloggaajina, narsisteina, joudumme huomaamaan peläten ja turhautuen yhä uudelleen, miten hukassa olemme, kun etsimme tiedollisesti oikeutettua ja tiedollisesti siunattua, neutraalia positiota. Etäällä ja yläpuolella on yksinäistä, avutontakin.

Nokkeluutemme ja näsäviisautemme, joka on peliä lainatuilla ennakkoluuloilla, johtaa siihen, että kyynistymme ja muutumme kärttyisiksi, kun ilmenee, ettemme kuitenkaan kykene myymään työvoimaamme, siis eettistä voimaamme, ostamaan itseämme pois vastuusta. Olisi mukava luopua minuudesta.

Tiedemies puhuu filosofiasta kuin kyse olisi henkilöstä, moittien ja moralisoiden. Oikein! Aivan oikein! Kaikenlaisten periaatteiden, jotta niihin voi mielekkäästi vedota arkisen keskustelun lomassa tai omassa elämässä, on oltava ankaran antropomorfisia.

Näistä asioista aion puhua vielä useasti.

Timo 19:08 (0) kommentoi

 

Se tuttu oikeusjuttu

- Kuten helposti unohdamme, Suurella Neuvostolla on valta langettaa ainoastaan kuolemantuomioita, ei vapauttavia tuomioita.
- Minut siis on on siis oikeastaan jo tuomittu.
- Tuomio on juridinen käsite...
- Mutta lopputulos on tiedossa! Suuren Neuvoston kädet ovat sidotut, de facto ja de jure!
- Teitä ei ole tuomittu. Oikeuskäsittely on vasta valmisteluvaiheessa, mutta prosessin viivyttäminen kannattaa aloittaa välittömästi. Suurta Neuvostoa ei voi huijata, mutta oikeustieteen kehityksen myötä käsittelyajat ovat pidentyneet jatkuvasti. Meidän kauttamme Teillä on käytössänne alan paras asiantuntemus.

Timo 17:17 (0) kommentoi

 

Alkaen väristä

Emotsionaalinen epävakaus on tämän kevääni teema. Upea, tunteva, heikko, apea - koko väriskaala nyt esillä. Miksipäs ei. Jos häpeää yhtä väriä, toinenkin vääristyy.

Entä jos kirjoittaisin tapahtumat usealla tavalla. Merkitykselliset voisi. Näkökulmaa vaihtaen, mutta ei systemaattisesti. Joutuisin jakamaan mieleni väkisin. Se olisi keinotekoista.

Tyyliharjoituksia? Kenties. Mutta tyylin ymppääminen ei ratkaise mitään, ei paranna epäselvää.

Päivällä tunsin kuuluvani joukkoon. Yllättäen, armeliaasti. Minut muistettiin. Jouduin pidättelemään iloani. Olin nuori taas. Illemmalla menin toisaalle, pyynnöstä. Kukaan ei vastannut kysymyksiini. Ei mitään asiaa. Lähdin myrtyneenä pois.

Menin kotiin ja palasin täten itseensä kiertyvään yksinäisyyteeni, johon tämän palstan nimikin viittaa. Menetin hyvän kirjoituspuhteen. Päivällä olin ollut täysin varma, että jätän vanhan nimen ja annan vastedes tekstin virrata vapaasti joka suuntaan.

Timo 15:14 (0) kommentoi

8.4.05

 

Traumaooppera, omstart

Kävin kuin kävinkin katsomassa Syberbergin Parsifalin toiseenkin kertaan. Taisin olla ainut, joka teki näin. Toisella katsomiskerralla ohjaajan ratkaisut alkoivat vaikuttaa turhan neuroottisilta, mutta Wagnerin libreton (my)temaattinen supertiheys kiehtoi yhä kaikessa purkautumisvoimassaan. Teos paljastaa auliisti hauraimman, haavoittuvimman kohtansa, arasti, jopa epävarmasti kehitellyn* ja kevyt-buddhalaiselta haiskahtavan myötätuntoteeman, jonka durch Mitleid wissend -johtoaihe merkitsee ja erottaa selkeästi teoksen muusta kudoksesta toimien nähdäkseni näin eräänlaisena vieraannuttamiskeinona.

Jos mietimme historian uhreja, Wagnerin monumentaalista oopperaa ei voi lukea niihin, Syberbergin postmodernistis-romanttisen opetuselokuvan kylläkin.

Musiikista en ole sanonut juuri mitään. Se ei toistunut järin hyvin. Wagnerin kuuluisa kromatiikka jäi haaleaksi. Halvoistakin kotistereoista kuuluisi paremmin.

Oikeista oopperaesityksistä en ole sanonut yhtään mitään, mutta minulle alkaa ehkä vähitellen valjeta, miksi kalliita oopperataloja yhä pystytetään.

---

*Alkuperäisessä Parzival-legendassa [Eipäs kun sen tunnetuimmassa toisinnossa, Wolfram von Essenbachin eepoksessa: yhtä alkuperää tuskin onkaan. 26.4.] pelkkä kysymys "Miksi kärsit?" riitti parantamaan Amfortasin; Wagnerin kehitelmässä Parsifal jää ihmettelemään outoa seremoniaa silmät ymmyrkäisinä, kykenemättä kysymään mitään, osoittamaan myötätuntoa tai mitään muutakaan, ja tästä tarina vasta lähtee käyntiin.

Timo 16:10 (0) kommentoi

7.4.05

 

Pessimistinen huomio taiteesta ja subjektiivisuudesta

Tämä on jatkoa edelliseen merkintään. Zizek (via Jussi [Osa-alue?]) toteaa Parsifalista:

[I]n Parsifal, Amfortas and Parsifal himself stick out as forceful individuals - are the two "complaints" by Amfortas not the strongest passages of Parsifal, implicitly undermining the message of the renunciation to subjectivity?

Tekisi mieli naljailla jotain. Että kieltäymys siis jääkin subjektiivisuuden jäytämäksi? Kaipa, kenties, kuten Schopenhauerilla (josta minulla on äärimmäisen pintapuolinen käsitys). Minusta Parsifalista saa jotain irti vasta, kun yksilöllisten pyyteiden uhraaminen ymmärretään symboliseksi eikä suinkaan reaaliseksi ratkaisumalliksi - ainakaan sellaiseksi, jota oopperassa kollektivistis-propagandistisesti ja salaseurojen hengessä muka markkinoitaisiin. Voimakkaita yksilöitä? Miksipä ei, niissä suhteissa kuin Wagnerin myyttinen rakennelma sallii.

Kun Zizek huomaa Parsifalissa sisäisen jännitteen, hän yrittää tarjota ongelmaan ratkaisua. Ratkaisua!

What, then, can follow this breakdown? It is here that one is tempted to return to our starting point, to Rossinian comedy. After the complete breakdown of expressive subjectivity, comedy reemerges - but a weird, uncanny one.[...] The comedy enters when the situation is too horrifying to be rendered as tragedy - which is why the only proper way to do a film about concentration camps is a comedy: there is something fake in doing a concentration camp tragedy.

Ei hassumpia huomioita, mutta ikään kuin Zizek valittaisi, ettei Parsifalille voi tehdä jatko-osaa kuten rehdeille Hollywood-tuotteille. Jospa ei kannattaisikaan hypätä ihan kaikkien ääliöiden kelkkaan? Vaan mitäpä minä tiedän, mitäpä kukaan, näistä makuasioista.

Zizekin huomautus Parsifalin myötätunnon kylmästä laadusta on varsin varteenotettava: Parsifal on symbolinen ideaalihahmo eikä voi siten tulla täysin lihaksi, mikä lienee juuri Wagnerin schopenhauerilaista pessimismiä, mutta huomautus tavoittaa kyllä jotenkin myös Parsifalin suurimman heikkouden, eli sen, että näytelmän hahmot ovat selvästikin yhden henkilön päänsisäisiä demoneita (minkä Syberberg oivaltavasti näyttää) ja siten fataalisti toisiinsa kytkeytyneitä. Kundry on erillisin, ymmärrettävästi. Asetelmansa liki solipsistisessa oidipaalisuudessa (Wagner on, jos mahdollista, Freudiakin freudilaisempi, ennen Freudia; Syberberg lisää mukaan vielä yhden jungilaisen splitin) Parsifal on siis oikeastaan äärimmäisen, lohduttoman narsistinen runoelma.

Wagnerin joutsenlaulu.

Timo 12:33 (0) kommentoi

 

Iso iloinen psykoanalyytikko keskuudessamme

Zizek Wagnerista. Zizek Matrix-elokuvasta. Slavoj-sedän tyyli kelpaa eräänlaiseksi vastalauseeksi kaikenlaiselle pikkusieluisuudelle. Jollain jännittävällä tavalla hänen käsissään ajatteluprosessi (kirjoittajan ja lukijan) muuttuu tärkeämmäksi kuin argumentit ja argumentaatio. Jotain tällaista kai tarkoitin henkevyydellä. Ruumis ei puhu, eikä nimi. Asiasisältö ei puhu. Teoreettinen viitekehys ei puhu. Se on henki, joka puhuu ja hengittää. Huhuu.

Kestävästä eetoksesta Zizek on kuitenkin kaukana. Laiskoja retorisia kysymyksiä ("eikö vain olekin...?") on aivan liikaa. Mies pysyttelee pinnalla, ja tietenkin hajottaa täysin huolettomasti Parsifalin osiin, tajuamatta koota, minkä hajotti, tajuamatta juuri mitään siitä, minkä juuri tuhosi nenäkkäillä kysymyksillään.

Timo 00:55 (0) kommentoi

6.4.05

 

Pieni alustus jatkolle

Ei minulla ole juuri sanottavaa Bellowsta. Kuten ei paavistakaan.

On keskityttävä siihen, mistä on sanottavaa. Naiivi periaate, jolla ei ole juuri mitään tekemistä oppineisuuden kanssa (journalismista puhumattakaan). Esseistiikkaan se kyllä kuuluu, varmaan runouteenkin ja viisaustieteeseen, kun kyse on kestävimmistä klassikoista tai viattomasta filosofeeraamisesta ystävien seurassa.

Timo 21:25 (0) kommentoi

 

Katafalkilleen kukin kenotafiinsa

Saul Bellow ei enää kuulu eniten ihailemiini eläviin kirjailijoihin.

''A man without a city is either a beast or a god," says the weary academic protagonist of ''The Dean's December" (1982), invoking Aristotle. ''Well, Chicago was the city." Certainly it was Mr. Bellow's city, although, like Faulkner and his mythic Yoknapatawpha, he made the crush and signature of place into universal song.

- Gail Caldwell, The Boston Globe.

Timo 20:30 (0) kommentoi

 

Liikutu ja houkistu

Olen yhä hieman huumaannuksissa sunnuntaisesta mysteerinäytelmästä, joka ei ollut "mystinen" ja hämärä, vaan kirkas, häikäisevä - en tarkoita teknisesti - teos eli ooppera.

Saippuaton puhdistautuminen.

Kuntosalille olisi taas aika mennä, mutta en haluaisi pilata tunnelmaani moisella totaalisen triviaalilla rituaalilla. Banaali ajanviete näyttää kyllä yhä kelpaavan: seuraan mm. Ihmissuhteet-blogin keskusteluita.

Hiuksenikin ovat yhä leikkaamatta.

Timo 19:00 (0) kommentoi

5.4.05

 

Satiaisaa eloa

Kännykkäni ns. ennakoivassa tekstinsyotössä tarvittavan sanaston on kerännyt joku bunkkeripää. Sanavarastoon kuuluu yhdyssanojakin, kuten rynnäkkökivääri, mutta "syntymäpäivää" ei kone tunne: sen ainut ehdotus on syntymäsaita.

"Pyyhe" on syyhe.

Timo 21:57 (0) kommentoi

 

Wagner, se sikako?

Näin sunnuntaina Hans Jürgen Syberbergin elokuvatulkinnan Richard Wagnerin oopperasta Parsifal. Vaikutuin, ja tämän seikan paljastaminen nolottaa hieman.

Kun tein web-haun, ensimmäisenä koukkuun tarttui potentiaalisesti kiinnostava esimerkki siitä, miten Wagner-tabu ilmenee. Koska minusta on mukavaa olla sunnuntaiesseisti, ryhdyn saman tien kritisoimaan löydöstäni, vaikka voisin tutkia ilmiötä systemaattisemminkin, etenkin kun kyse on ensimmäisestä askeleestani Wagnerin ja oikeastaan yleisemminkin oopperan maailmaan:

Alphonse van Worden edustaa kunnialla älykköblogien kansainvälistä valtavirtaa. Wagneria hän näyttää pitävän tosi pitkän kepin nenässä, pyykkipoikaa omassaan. Slavoj Zizekin (kummankin z-kirjaimen päällä täytyisi olla "hattu") esseeseen kohdistuvan kritiikin pontimena on lähinnä kysymys siitä, millä tavoin teorioita, faktoja ja ennakkoluuloja ketjuttamalla saataisiin aikaan pisin keppi: Hei se oli antisemiitti! Hei siis tajuuks miten natsit tykkäs! Hei siis se omisti itse koko oopperan! Hei siis täähän on ihan sama juttu kuin Alien tai Batman tai Teräsmies! (No, eikös tämä Syberbergin filmi ole ennemminkin Tähtien sodan näyttämöversio?)

Valitettavasti joudumme lähtemään tästä, siitä, että poliittiselle, "tiedostavalle", katsojalle on sanomattakin selvää, että näkemänsä on taitavaa ideologista manipulaatiota, joka jo silkalla muodollaan vastasi kaikkiin natsien tarpeisiin (Parsifalin esittäminen tosin kiellettiin Saksassa vuonna 1939). Vastaavasti romanttiselle, "naiiville", katsojalle on vähintään yhtä itsestäänselvää, että Parsifal on suurenmoinen taideteos, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä Hitlerin kanssa ja jota tulisi arvioida ylihistoriallisessa kontekstissa.

Onneksi ei sentään tarvitse sotkeutua teologisiin kiistoihin.

Syberberg tekee ikään kuin kokeen: Näyttämöllepanossaan hän ottaa kourallisen symbolista historiaa, syöttää sen takaisin oopperaan, ja Parsifal, jossa "tilaksi muuttuu aika" ja pelastus edellyttää tietämättömyyttä pahasta, [hyvästä ja pyhästä - siis koko historian unohtamista syntiinlankeemuksesta alkaen, silkkaa vastuuttomuutta, oman nimenkin unohtamista -,] näyttäisi minusta kirkkaasti kestävän tämän ja edelleen vahvistuvan. Onko teos siis lähinnä hirviö? Vai onko Syberberg pahantahtoinen, jonkinlainen meta-Klingsor? Tuhoaako allegoria kaiken tielleen osuvan?

Viittaukset ja vieraannuttamiskeinot toimivat eräänlaisina mykkinä todistajina, joiden avulla kiltti tuomari Syberberg käy poeettista oikeutta Wagnerin arvosta. Lopullinen päätösvalta on katsojalla - tällä manipulaation uhrilla! Reilu asetelma, vai mitä? Zizek antaa Syberbergille luvan tulkita uudelleen Parsifalia, edistää näyttämösovitusta. Mutta tätähän van Worden ei hyväksy: ei ehtoollista Wagnerille!

Kun van Worden arvostelee Zizekiä freudilaisesta oikeaoppisuudesta, hänen syytöksensä kohdistuu lopulta siihen, että Zizekin tulkinta on liian suopea Wagneria kohtaan.

Kauneus pelastaa maailman, uskoi Dostojevskin Idiootti. Romantikot toivoivat, että taide voi astua traditionaalisen uskonnollisuuden sijaan. Julkeasti Wagner näyttää ehdottavan (en ole lukenut hänen omia tekstejään), että taiteen olisikin lopulta oltava tietoista manipulaatiota, naiivia totuudentuottamista, korvikeriittejäkin, siis kaikkea sitä, mistä (post)moderni taideajattelu yhä pyrkii liki hysteerisesti eroon - ikään kuin soveltaen ennaltaehkäisevää poltetun maan taktiikkaa totalitarismia vastaan. Kokonaistaideteoksessa nimeltä Parsifal kielletään Graalin pyhän keihään käyttäminen taistelussa. Mutta natsitpa eivät tehneet eroa taiteen ja taistelun välillä.

Tuntuisi jotenkin sekopäiseltä ajatella, että Wagneria pelätään, ja kuitenkin hirvittää, miten paljon harhoja ja turhaa taistelua maailma on nähnyt Wagneriin liittyen. Wagnerin huono poliittinen maine ylittää tänä päivänä todellakin täysin turvallisesti hänen kulttuurisen vaikutusvaltansa.

Nykykulttuurin tuottama taide tarjoaa kliinisiä, korkeintaan provokatiivisia, alluusioita, joita voi ihmetellä turvallisesti museoissa tai vastaavissa (Hei, olihan Wagnerillakin Festspielhaus!); viihde puolestaan tarjoaa kliinisiä, korkeintaan provokatiivisia, illuusioita...

Zizekin teksteistä pidän kyllä: hän valitsee itsekin eräänlaisen naiiviuden ja viljelee kevyttä tyyliä ja mauttomia sanaleikkejä. Näin hän jotenkin onnistuu suojelemaan sitä, mistä puhuu ja salakuljettamaan annoksen henkevyyttä nykypäivän kulttuurikeskusteluun, joka uhkaa jatkuvasti tukahtua ammattimaisuuteensa. Ironian oikeutus on siinä, että sen avulla voi koettaa pelastaa ilmiöt, estää sormea peittämästä kuuta. Tämä tiedettiin vanhassa Wienissä, ja myös Syberberg tietää tämän. Sikäli kuin tiedän.

Käykääpä torstaina itse katsomassa oopperaesitys, jossa kapellimestari saa riutua tuntikaupalla tuskissaan.

Timo 21:28 (0) kommentoi

4.4.05

 

Synnyin-päivä

Olen tulossa ominaisuudettoman ikään. Tunti enää, suunnilleen.

Opin tänään, kiitos Sediksen, että edesmennyt WTC oli ikätoverini.

Kummitätini syntyi kai tasan 51 vuotta aiemmin. Siitä on vuosia, kun viimeksi tapasin hänet, mutta uskon, että hän toivoo minusta ja minulle hyvää. Kastekuvissa hän on musta, pappi mustavalkoinen, minä valkoinen. Ja kun pappi lukee, pienet tummat silmät porautuvat katosta läpi.

Timo 18:03 (0) kommentoi

2.4.05

 

Raportti

Osallistuin siis arkkitehtifuksien pippaloihin. Paikalla oli paljon väkeä, ehkä kolmisen sataa, muttei yhtään tuttua naamaa. Yhden tytön olin jossain nähnyt joskus, A-osastolla varmaan. Tytöt vaikuttivat enemmän teinibimboilta kuin tiukoilta ja itsetietoisilta arkkitehdin aluilta. Pojat olivat joitain hippejä ja hiphoppareita. Musiikki tältä väliltä.

Humalainen nuoriso on kurjaa karjaa. Olisipa paikalla edes joku urhea proffa tai assari, kuten aikoinaan. Lippujen jo loputtua itsensä onnistuu puhumaan sisään yksi (1) vanhempi eli viime vuosisadalla (tarkalleen ottaen vuonna -99) opintonsa aloittanut ammatinharjoittaja, jonka kasvot saatan tunnistaa. Miksi hän on ainut, jää arvoitukseksi. Vaihdan hänen kanssaan muutaman sanan, jotka ehkä eivät erityisesti vahvista arkkitehti-identiteettiäni.

Olen muinaismuisto, QED.

Olin houkutellut paikalle myös kanssabloggaajan, joka - onneksi varmaankin - kohtasi bileissä erään kaverinsa ja tämän kaverin. Kahden kaiman välille syntyi tämän jälkeen kiivas väittely Syberbergin elokuvien taiteellisesta arvosta. Se, joka näistä oli aloittanut arkkitehtuuriopinnot, piti tiukasti kiinni murska-arviostaan, eikä sallinut vaihtoehtoisten näkökulmien sotkea näkemystään, mikä lupaa miehen ammattiuraa ajatellen ilmeisen hyvää.

Timo 03:47 (0) kommentoi

1.4.05

 

Kevät toi arkkarin

Kävin tänään Otaniemessä, pitkästä aikaa. Bussia odotellessani tutkailin valmisteilla olevaa Kampin keskusta. Kun kokonainen kortteli rakennetaan kerralla, mahdollisuuksia on paljon, ja jotain hienovireisellä tavalla jännittävää on kokonaishahmoon tällä kertaa saatu. Olen toiveikas.

Uusi ostoskeskus, vaikka onkin melkoinen möykky, näyttää kauniisti detaljoidulta: sen perusteella, mitä lopputuloksesta on jo nähtävissä, julkisivun värit, materiaalit ja jäsentelyt ovat kohdallaan. Arkkitehtuurissa on tiettyä pehmeyttä ja romanttisuutta, kuten saattoi odottaakin: pääsuunnittelija on vanha proffamme Juhani Pallasmaa, hieno, tunteellinen mies.

Seisoin McDonald'sin edessä ja surkuttelin sitä. ettei Helsingin kirjastolautakunta aikanaan kelpuuttanut Tennispalatsia pääkirjastoksi. Ei, uusi kirjasto piti rakentaa Pasilaan, ja Tennispalatsista väännettiin sittemmin raivostuttavan teennäinen museokompleksi-elokuvamultipleksi. Kampin keskukseen littyvän puiston laidalla se näyttää aika hölmöltä. Keskustakirjaston paikka olisi siinä, kaartuvan katon alla.

Kaupungin kehittäminen on tuskallinen ja turhauttava prosessi. Kontingentit omistus- ja valtasuhteet suppeine ja lyhytnäköisine intresseineen tuottavat väkivaltaisia ratkaisuja ja kömpelöitä kompromisseja. Tässä prosessissa kaikki positiiviset visiot menettävät uskottavuutensa. Ajatellaanpa vaikka Makkarataloa: jo toisen vuosikurssin arkkitehtiopiskelijat tietäisivät varsin hyvin, mitä siitä saisi, esimerkiksi keskustakirjaston tai musiikkitalon tai yksinkertaisesti nykyistä paljon valoisamman ja vehreämmän liikekorttelin, joka toimisi koko kaupungin porttina. Rampeista voisi kehkeytyä monumentaalinen jalankulkureitti.

Arkkitehtiosaston seinille ripustettuja harjoitustöitä mietiskeltyäni päätin ostaa lipun ensimmäisen vuosikurssin järjestämiin Kevätkiima-bileisiin, jotka järjestetään tänä iltana Kaapelitehtaalla.

Lopuksi muistinvarainen sitaatti arkkitehtiopiskelijoiden voitokkaasta Romeo ja Julia -fuksispeksistä vapulta -93 (sanat kai H. Leikolan):

Kevät toi, kevät toi insinöörin,
kevät toi, kevät toi insinöörin,
kevät toi kevät toi insinöörin
ja rannoille insinöörin.

Oi miksi minä insinööri oo-len,
on kassini ka-asvanut.
Niin monelta minä vongannut olen,
vaan ykskään ei antanut.

Esitys jäi minulta aikanaan näkemättä, koska meikäfuksi, joka ei ollut mukana speksiryhmässä, istui kirjastossa lueskelemassa onnellisena en-tietenkään-muista-mitä.

[Ramppilinkki lisätty 14.4.]

Timo 18:52 (0) kommentoi

 

Epätosissani?

Toissaöisessä unessani säveltyi uusi Eppu Normaali -kappale, joka alkaa sanoin "Yksinäisyyttä näyttelin". Viime yö tutustutti minut sanontaan "kivekset olalla", joka liittyy heittoverkolla kalastamiseen. Aprillinäytelmässä jouduin aisankannattajan rooliin. Ja kommentaattori Tommi epäilee, että otan itseni liian tosissani. Harmillista.

Aion ottaa itseni vakavammin kuin ajan ja saattaa valmiiksi joitain vanhoja juttujani. Ajan ei pidä antaa määrätä. Minä määrään nyt.

Timo 16:14 (0) kommentoi