aikani

 

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Weblog Commenting by HaloScan.com

31.12.05

 

Itsekritiikki, introitus osaan 2

(Osa 1)

Jos ei kerran kertoa juttuja jumankekkosista ja järvi-rasukaisista, niin miksi ei voisi tehdä blogista sitä Umpiota eli Umpioitumaa, joka se on, ja kirjoittajasta Untamoa?


(0) kommentoi

30.12.05

 

Joulurauhaan kuulumisesta 1

Äiti kuuntelee joulurauhanjulistuksen radiosta. Mietin, miten velvoittavaksi mielsin joulurauhan lapsena ja kuinka vakavasti vanhempanikin vaikuttivat suhtautuvan tuohon turkulaisten pönäkkään perinteeseen. Tästä, yhtä kaikki, alkaa joulunvietto.

"Mitä Timo tuumailoo?", kysyy äitini. Huomaan tuumailevani itä- ja länsimurteiden vaihettumavyöhykettä: sanotaanko äidin synnyinseudulla tosiaan noin? Miksi en ole kyennyt painamaan noiden kylien murteen erityispiirteitä mieleeni? Ei tarvitse kauas mennä, niin sanotaan notta tuumaaloo.

Suomen Turkua seuraa Sulo Saarits ja Taas kaikki kauniit muistot. Traditionaaliseen nostalgiaan eläytyminen ei tuota vaikeuksia.

Äitini menetti oman äitinsä varhain ja isänsäkin ennen murrosikää. Niinpä myös Konsta Jylhän Joululaulu liikuttaa häntä aina syvästi. Tuskin välittäisin mainita tätä asiaa, ellen hieman ensinnäkin hieman vaivautuisi hänen liikutuksestaan ja sitten hieman hämmästelisi tätä reaktiotani, vaikka vaivautuneisuus lienee suomalaisen perhe-elämän perinteisimpiä tunteita. Nyt kun mainitsin, niin kerron mielelläni urkuharmonista: se on Konstan sävelmän luja perusta, ja se on soinut meilläkin. Äitini kaunis loimukoivuinen "harmooni", joka oli polkimineen ja nuppeineen lapsuuteni suuria ilonaiheita, vaihdettiin 80-luvun alussa pianoon, jota en koskaan oppinut soittamaan ja josta siten tuli yksi epäonnistuneen porvarillistumisen symboli muiden joukkoon. Äitini sisarilla oli myös harmoninsa, mutta aika ajoin huomaan kaipaavani tuota kullanhohteista veisuunsäestintä polkimineen, nuppeineen ja punaisine huopadetaljeineen. Lapsuuteni olohuonejoulut ovat tallentuneet valokuviin, ja tuo rehti[, levollisen] matroonamainen soitin on läsnä niistä monissa.

Joulu on meillä herttaisesti hiipuva mikrotraditio, jossa muotomenoista kypsytään arvokkaasti eroon. Jospa tietäisin, saako äitini jotain lohtua siitä, että hän ikään kuin odottaa maallisten rituaalien lakkauttavan itsensä. Ehkä hän tarvitsee köyhyyden ja vaatimattomuuden mielikuvia säilyttääkseen yhteyden lapsuuteensa ja pitääkseen persoonansa koossa. Mutta minä vaadin, että kuusi pitää olla, ja veljeni, että kinkku, joka on tänä vuonna noin nelikiloinen. Kuusi muuttuu vuosi vuodelta vähin erin riisutummaksi. Haudoille vietävien kynttilöiden kokonaismäärä on äitini johdolla supistunut kahteen.

Joulukokemustani käytännössä lapsuudesta saakka on hallinnut tietty suomalaiskansalliseksi mieltyvä hartaanlämpöinen surumielisyys ja tarve välttää turhaa koreilua ja räikeyttä. Koetin tänä vuonna hieman pelotella itseäni, jottei jouluni luhistuisi silkaksi muistojen lämmittelyksi.

Tulee ajatelleeksi, että veljeni ja minun olisi kai jo aika uudistaa suhteemme elossa oleviin sukulaisiin. Ilman traditioiden tukea uusien sukupolvien on vaikea rakentaa maailmaansa uudelleen. Mutta mikä on se traditio, johon voimme uskoa: joulukorttien lähettelykö?


(0) kommentoi
 

Surutyöttömän asumus

Joulun jatkamisessa on meille jouluihmisille määrätyt vaikeutensa. Maalla äitimuorin hoteissa pääsin vireeseen, joka nyt uhkaa unohtua kivisen asunnon kylmyyteen ja sen maalarinvalkoisiin seiniin - etenkin jos en tee mitään. Jokin outo paniikki painaa minut helposti paikoilleni ja tuijottamaan parven kattoon, joka on viluisen valkoinen, epätasainen (osa siitä on sileämpää vesivahinkokorjauksen jäljiltä) ja lähellä. Olen asunut tässä tilassa yli seitsemän vuotta, suunnitellut ja kalustanut, mutta en ole vieläkään saanut ympäristöstäni tarpeeksi viihtyisää, sellaista, josta pitäisi ilomielin huolta [joulusiivous on tietenkin tekemättä, huomautus klo 19.04] ja jossa ei epäilisi sanojaan turhan päiten.

Jotkut taiteilijat sanovat tarvitsevansa ehdottomasti valkoiset seinät, jotta mikään ei häiritse mielikuvituksen vapaata liikettä, ja arkkitehdit nyökyttelevät. Olen yrittänyt aikani tulla arkkitehdiksi, enkä sentään kaipaa kukkatapetteja, mutta jokin positiivinen luonne voisi olla paikallaan vaikka työpöydän ylisen seinän pinnassa: markkinoillahan on yhä erikoisempia erikoisvaikutelmia tarjoavia maaleja. Vai peittäisikö seinän sittenkin kirjoilla? Kirjoilla on oltava paikkansa, ja aikansa: se oli joululomalla, ja nyt kirjain luku uhkaa tuntua taas epäilyttävältä paperiroskan penkomiselta.

Epätasaisesti sudittu harmaanvalkoinen lateksi epätasaisesti rapatulla tiiliseinällä ei edes näytä puhtaalta eikä neitseelliseltä; kuolleelta kyllä, elottomammalta kuin valkoiseksi kalkittu hauta. Äitini osti tämän pikku monumentin isäni kuoltua.

Kun muutin tähän urbaanin luolaan, oli mukavakaa aikeeni rauhoittua ja keskittyä intensiviseen opiskeluun - nyt huomaan vain rakentaneeni opinnoillenikin muistomerkkiä, ylläpitäneeni ikuisuusprojektia, joka valmistuessaan ilmeisesti edustaisi kuolemaa.

Vaikka asunnossani on vieraillut ja yöpynyt moni lajitoveri, olen jakanut sen ainoastaan sisäisen naiseni kanssa, oikukkaan, vaativan, saavuttamattoman ja manipuloivan. Nainen on miehen oire, sanoi Lacan.

[Stilis. 21.08]


(0) kommentoi

28.12.05

 

Lahjojen jakamisesta ja idealismista

OIisipa kyse vain konkreettisten asioiden vaihtamisesta toisiin! En puhu nyt niinkään joululahjoista kuin lahjakkuudesta, lapsuudesta ja leikistä, näiden vaihtamisesta pätevyyteen, aikuisuuteen ja työhön. Näemme tästä heti, että lapsi on vaihtosuhteessa heikoilla. Ei ole paljoa annettavaa.

Jos aikuistumisen pelko (Peter Pan -syndrooma) ilmenisi takertumisena konkreettiseen mielikuvaan itsestä lapsena, konkreettisiin kokemuksiin, konkreettisiin esineisiin ja kulttuuri-ilmiöihin, se muistuttaisi kahden heimon vastakkainasettelua, kapinaa, jonka liennyttämiseksi voitaisiin rakentaa monimutkainen lahjojenvaihtojärjestelmä. Mutta itseni varalle en koe osaavani konstruoida mitään tuollaista, en:

Lapsuuteni oli abstrakti.

En ollut lapsuudessani onneton enkä riistetty, mutta luullakseni jotenkin skeptinen ja vieraantunut, nostalginenkin, totta kai ikäni ja kykyni mukaisella hento-otteisella ja käsitteettömällä tavalla. Kukaties jotkin varhaiset turvallisuudentunteen vauriot yhdessä verrattain iäkkäistä ihmisistä koostuvan lähipiirin sekä muutoin ehkä häviävänkin pienten autististen piirteideni kanssa tekivät minusta aina aiempaan takertuvan ja jäykänlaisen lapsivanhuksen. Kerran pikkuvanha tenava, aina pikkuvanha tenava, ajattelin nuorempana: tuollainen pikkuvanhuuden tila tuntui kaikenkattavalta. Mistä tulikaan se ahdistus, joka piti sitä yllä?

Kun koetan tavoittaa varhaisen itseni, tunnen toistuvasti törmääväni johonkuhun äärimmäisen kriittiseen, johonkuhun monessa mielessä ylikypsään, yhtä vakavaan kuin avuttomaan - yksinäiseen, arvoitukselliseen ja jotenkin pelottavaan hahmoon, jonka elämää minun olisi jatkettava paremmin keinoin.

Miten vaativa lapsi. Muttei kovin toiminnallinen. Kumma poika.

Niin niukalti materiaalia, niin paljon vaikeasti tulkittavia, syvään uurtuneita vaatimuksia. Asialle on voitava tehdä jotain.

Kun olin lapsi, harrastelin maailmaa omissa oloissani pyrkien pysymään siitä perillä. Aikuisena tein yhä samaa, mutten enää yhtä luottavaisena. Alkoi epäilyttää, että olen Nowhere Man eli pohjalaisittain todeten en paljon mistään kotoisin. Viattomasta harrastuksesta, kuten talojen piirtelystä (tai vähemmän viattomasta, kuten sellaisesta naisten piirtelystä, johon tarrautuu ihmissuunnittelun hybris), pohdiskelusta tai hyönteisten tarkkailusta, ei tule itsestään oikeaa työtä, varsinkin jos harrastus koostuu lähinnä haaveilusta: tarvittaisiin suhteita eli valtaa eli pääomaa eli mustaa magiaa, siis kaikkea sitä, mikä sitoo, turmelee, banalisoi, jäävää ja kompromettoi eli on vastoin kulttuurimme kaikkia hiemankin ylevämpiä arvoja - ainakin sellaisina kuin ne sopivat pirtaani. Rahahan ei kasva kirjojen lehdillä, ei missään todellisuuden kuvassa, vaan yksinkertaisesti annetuissa tuotanto-oloissa. Kulttuuristen elämänmerkkien vaihtosuhde annettuihin oloihin on aikuisellekin mysteeri, sekava ja osin väkivaltainen tarina, joka täyttää kaikkien mahdollisten rivien välit. Kannattaako siis yrittääkään välien täyttämistä?

Mitä aikuiseksi aikova voi tehdä? Liittyä yhteen joidenkuiden vastaantulijoiden kanssa, mielellään ensimmäisten: "Tahdon tulla yhdeksi teistä, jotta voin taata leivän lapsilleni." Tällöin täytyy luottaa toisiin ja itseensä. Ryhtyä kiipijäksi, veijariksi ja komeljanttariksi, liikkeissään nopeaksi, aina valmiiksi mainostamaan itseään ja jokaista kohtaamaansa hyödykettä. Tällöin täytyy ainakin näytellä itseluottamusta. Ryhtyä hieman säälittäväksi cargo-kultistiksi eli bloggaajaksi tai muuksi sellaiseksi älyköksi. Tällöin voi keskittyä päähänpinttymiinsä. Voi lukittua ankaran monomaaniseksi spesialistiksi. Tai sittenkin vetäytyä jonnekin - vetäytyä kuin jouluna maalle tai kuin luostariin - mutta kun tätä koettaa suunnitella, huomaa, ettei harrastuneisuutta ja kultivoituneisuutta olekaan tarpeeksi, kun on koko ajan yrittänyt epätoivoisesti kaupitella niitä tai (kuten omassa tapauksessani) miettinyt masentuneena, miten voisi ikinä vaihtaa ne aikuisuuteen, jota enemmän tai vähemmän salaa inhoaa. Seissyt huutolaispoikana pörssisalissa, annetuissa oloissa, tumput suorina nyky-yhteiskunnassa.

En tänä jouluna yrittänyt ostaa hyvää mieltä tuhlaamalla vähiä varojani joululahjoihin. Niinpä sain enemmän lahjoja kuin annoin ja tunsin siitä lievää syyllisyyttä. Samalla tiedostin (maistellaanpa hieman tämän sanan poliittista latausta) entistäkin selvemmin, kuinka turhamaisista vaikuttimista olen lahjojani jakanut: lahjaideoilla olen voinut osoittaa kulttuurista pääomaani, besserwisseriyttäni sen suhteen, mikä lahjottavaa saattaisi miellyttää. Mutta henkilölle, jonka maku vaikuttaa varmemmalta ja sofistikoituneemmalta kuin omani, en enää keksikään mitään. Kantti ei kestä, vapautuneisuutta uupuu. Huomaan tarvitsevani aikaa, aikaa maailmani uudelleenjärjestämiseen.

Tänä jouluna sitä on aika hyvin.

Näin pääsenkin tämänkertaisten pohdintojeni ydinkysymykseen: miten heikoksi onkaan jäänyt käsitykseni siitä, mitä ihminen tarvitsee? Olen toistuvasti pelännyt ymmärtäväni toisten tarpeet väärin, samalla kun olen käsittänyt väärin omani! Jostain olen tämän oppinut, ja jonkinlainen perinteinen miehen kohtalo tässä toistuu, mutta sikäli kuin nuo tarpeet ovat periaatteessa samoja kuin muillakin, on myös ongelma suhteessa itseen ja suhteessa toiseen sama. Yhteisiä ihmisille ovat paitsi fyysiset perustarpeet myös juuri yhteisyyden tarpeet, vaikka korostamalla omaa erityisyyttään tai ihmisten korjaamatonta erilaisuutta voi aina oikeuttaa oman pelokkaan eristäytyneisyytensä. Toisaalta omien fyysisten tarpeidensakaan halveksiminen ei ole vaikeaa. Ei todellakaan.

Yksityisesti omistamiltamme tavaroiltakin toivomme, että ne yhdistäisivät meidät toiseen.

Olen lopultakin vakuuttunut, ettei karaistuminen ei ole mikään ratkaisu; ei minkäänlainen miehinen karkeus; ei mikään tyhjästä pystytetty itsevarmuus tai ulkoa opittu pölkkypäisyys: herkkävireisyys on ongelma vain tulkinnallisen väkivallan myötä, ja kuinka julmasti olenkaan tulkinnut itseäni? Entäpä toisia? Pökkelöitynyt, kun olisi ollut mahdollisuus jalostua. Olen ollut liian naiivi ja omanarvontunnoton tajutakseni, ettei älykkäimmässäkään ja ironisimmassakaan antisosiaalisuudessa (puhumattakaan sosiopaattien ehdoilla elämisestä) ole mitään erityisen hienoa, vaikka arvostankin yksinäisyyttä enemmän kuin epätervettä yhteisöllisyyttä.

Älykkyydestä puhuminen kannattaakin jossain vaiheessa vaihtaa älyjen yhteistyöhön. On hieman barbaarista jäädä laskemaan, mitä itsellä on annettavaa. Barbaari on vähän kuin lapsi.

Kaikki henkinen työ riippuu ensi sijassa ei-taloudellisista resursseista: älykkyydestä ja muista henkilökohtaisista kyvyistä kyllä toki, mutta myös totuudesta, hyvyydestä, kauneudesta, uskosta, toivosta ja rakkaudesta, sillä henkisen työn mielekkyys syntyy jaetusta merkityksestä, ei yksityisestä edusta. Valuuttakeinottelu esimerkiksi voi olla tietotyötä ja pääosin mentaalista työtä sekä lisäksi hyödyllistä kansainvälisen talouden dynamiikalle, mutten aivan nimittäisi sitä henkiseksi.

Tänä jouluna olen idealisti: Sivistys on vihkiytymistä yhteiseen hyvään ja barbaaristen reviirikiistojen ylittämistä niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. Koetan olla sivistysoptimisti, ja sanokaa minun sanoneen, ettei todellinen eliitti, alalla kuin alalla, ikinä tarvitse ylemmyydentunnetta eikä valtaa muiden ryhmien yli. (Ergo todellisen eliitin olemassaolo on aina kyseenalainen.)


(0) kommentoi
 

Sopulista ja tilasta

Sopuli ei ole mikään laumaeläin, mutta hyvinä sopulivuosina niitä tiedetään löydetyn joukoittain merestä kellumasta. Jokaisen sopulin aistit ovat samalla tavoin rajalliset, kuten Veloena muistutti eräässä keskustelussa, ja siksi niillä on taipumus tehdä samanlaisia virheitä, toisistaan riippumatta. Sopuli on siis kuin moderni ihminen!

Ihastuin tietenkin tähän omaan rinnastukseeni. Eikö se ole myös osavastaus Teemu Mannisen esittämään kysymykseen? Jokainen sopuli kulkee omia polkujaan, eteensä katsoen, omaan tahtoonsa ja kykyynsä parhaansa mukaan uskoen, vaan kerrankos sitä eteen sattuu jyrkänne, jolta massat syöksyvät alas kuin Disneyn elokuvassa.

Juhla-ajan myötä me blogiaddiktit olemme voineet nauttia painavoituneesta kulttuurikeskustelusta, ja toivoisin, ettei mikään pelko tai muu ennakkoasenne estäisi lukija- ja kirjoittajakuntaa osallistumasta siihen laajoin joukoin: Joulun alla Veloena keskusteli Svenin kanssa tilasta, yrittäen kuvata tällä sanalla poeettisten ja miksipä ei muunlaistenkin päämääriemme ja motiiviemme konkreettista mutta silti arvoituksellista olemistapaa ja muotoa. Vastaava kysymys mielekkään olemistavan, tilan, motiivien kokonaisuuden - tai sielun - mahdollisuudesta nousee esiin myös Teemun muistiinpanosarjan ensimmäisessä osassa (Toivon sarjalle jatkoa!) ja Saara Kesävuoren laatimassa Kiiltomadon pääkirjoituksessa (johon viittasi bloggaajista muistini mukaan Anita Konkka, mutta valitettavasti en löydä linkkiä, joten viittaaja saattoikin olla joku muu).

Eikö ajatus, että vain saavuttamaton onni ajaa meitä eteenpäin, muutu paljon uskottavammaksi kuin onnella tarkoitetaan yksinkertaista mielihyvän sijasta kokonaista jäsentynyttä ja jaettua tilaa? Mielihyvä ei välttämättä passivoi, kuten hedonisti-transhumanistit jaksavat muistuttaa. Sitä vastoin täydellinen tila, eikö se olisi paratiisi, kaikkien mahdollisten positiivisten päämäärien toteutuma. Voimmeko kuvitella sellaista? Osaammeko ylipäänsä kuvitella mielekästä tilaa? Jos emme, olemme onnettomia. Jonkinlainen tilasokeus meitä vaivaa, ja masennusta voi pitää sen siellä täällä esiin pilkistävänä oireena.

(Itseäni en pidä tässä suhteessa kovin onnellisena: lapsena mielikuvitukseni oli sairaalloinen ja raskautettu; murrosiässä koin menettäneeni sen kokonaan. Turha tätä on kai toistaa.)

Voidaanko tilasokeutta hoitaa? Niin luulisi, sillä:

Arkkitehtuuri on kamppailua masennusta vastaan. Arkkitehdin tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus rakennetuissa puitteissa.

Musiikki on kamppailua masennusta vastaan. Muusikon tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus musiikin puitteissa.

Kirjallisuus on kamppailua masennusta vastaan. Kirjailijan tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus kirjallisissa puitteissa.

Filosofia on kamppailua masennusta vastaan. Filosofin tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus filosofisissa puitteissa.

Politiikka on kamppailua masennusta vastaan. Poliitikon tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus yhteiskunnallisissa puitteissa.

Psykologia on kamppailua masennusta vastaan. Psykologin tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus psykologsen tietämyksen puitteissa.

Teologia on kamppailua masennusta vastaan. Jumaluusoppineen tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus teologisissa puitteissa.

Lääketiede on kamppailua masennusta vastaan. Lääkärin tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus ammattinsa puitteissa.

Matematiikka on kamppailua masennusta vastaan. Matemaatikon tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus matemaattisissa puitteissa.

Samaa voisi sanoa kaikista tieteenaloista, miksei myös teknologiasta (Ohjelmistosuunnittelu on kamppailua masennusta vastaan. Ohjelmistosuunnittelijan tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus ohjelmistolle asetettavien vaatimusten puitteissa.) ja jopa taloudesta, vaikka yleensä glorifioimmekin markkinamenoa yhtä halpamaisista ja raaistavista motiiveista kuin sotaa. Tietenkin tällainen tehtävä unohtuu helposti, ja vielä helpompaa on menettää uskonsa siihen. Sama jyrkänne kaikilla.

Kelataanpa taaksepäin: Mitä oikein tulin sanoneeksi?

Sopulit sinkoutuvat takaisin ylös lujalle kalliolle: tämä on uskonnollinen kuva.

Tila ei jää yksilölliseksi [eikä kollektiiviseksi] houreeksi vaan kuuluu kaikille, jotka osaavat orientoitua siinä: tätä, hyvä herrasväki, on kaikki kulttuuri.


Kun emme vain pidä hauskaa, yritämme saada palat sopimaan yhteen, rakentaa eettis-esteettisiä synteesejä, joissa väärentämätön mielihyvä yhdistyy väärentämättömään tosiasiain tuntemukseen.

Mutta kykenemmekö vakuuttamaan itseämmekään? Manifestien kirjoittaminen takaisin opetusohjelmiin!


(0) kommentoi

23.12.05

 

Joulukortin mahdollisuus 2

pipo

Monihaaraisesti iloista joulua kaikille!

Tunnisteet:


(0) kommentoi
 

Joulukortin mahdollisuus 1

Teillekö osoitan nämä joulurisut vai itselleni sen joulumelankolian tähden, jota olen oppinut pitämään kauniina ja sopivana?

Kun aikoo jakaa ilonsa ja yhtäkkiä säikähtää, miten paljon ilo muistuttaa Traagista Kohtaloa... Silloin on varmaan tapahtunut Hirvittävä Erehdys.

Tunnisteet:


(0) kommentoi

21.12.05

 

Suvaitsevaisen päiväuni

Jos aina voisi jakaa kaiken paitsi ennakkoluulonsa.

(0) kommentoi
 
IMG_4340
Jokseenkin tältä näyttää.

Tunnisteet:


(0) kommentoi

20.12.05

 

Kiven läpäisemisestä

Olen tullut osin uusiin ajatuksiin. Keskustelussamme Veloena on hieman mutkan kautta mutta kuitenkin onnistunut vakuuttamaan minut jostain: Toiminta ilman yhteisiä päämääriä on mieletöntä. Aitoja yhteisiä päämääriä ei ole ilman yhteisiä kysymyksiä, yhteisiä ongelmia, jotka on ratkaistava yhdessä. Yksinäiset sankarit elävät vain myyttisessä ajassaan: siksi on nähtävä, miten vaikuttaminen, niin rumalta kuin se kuulostaakin, tulee mielekkääksi ja vastuulliseksi. Vaikuttaminen on joko manipulointia tai vakuuuttamista. Manipulaattoreita emme tahdo olla; vakuuttaminen edellyttää, että on jotain yhteistä, jotain, niin toivomme, totisesti ja viimekätisesti yhteistä.

Tarvitsen ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa ideani, muutoin olen luuseri,tyhjäntoimittaja, Alemman Tason Mies, RUK:sta psykologisella testillä pudotettu. Mutta mitä enemmän voin jakaa, sitä lujemmaksi käy tahtoni, sitä painavammiksi aikeeni.

Kun yksinäinen suomalainen kadehtii autistia, toivoen voivansa rakentaa kaiken itse alusta loppuun, hän koettaa vastata ympäristön kivettyneisiin odotuksiin, hiihtosankareita, hävittäjä-ässiä ja huippuosaajia juhlivan ideologian ihanteisiin. Talonpoikaisen itsellisyyden päälle kasvaneessa suoritusindividualistisessa kilpailuyhteiskunnassa ei kiusaajilla ole luontaisia vihollisia. Kun ei ole järkeä, ei tahtoa, ei merkityksiä. Vain se harmaa kivi.

Älä pyydä elämällesi tarkoitusta. Vaadi mielekkyyttä.

Hylkää uhrialttari, nämä sanat. Osallistu.


(0) kommentoi

19.12.05

 

Suositus

Katsokaa sivupersoonaa. Lukekaa varman plastisia pikku kuvia. Ihastukaa. Miettikääpä hetki päiväkirjaa taidemuotona.

Täydentelen itsekritiikkiäni vielä vähän. Sitten sanon muuta.


(0) kommentoi

18.12.05

 

Lupailemani itsekritiikki ja retrospektiivi, osa 1

Kriitikko, joka tuntee kirjoittajan, muuttuu neuvonantajaksi.

Vain suuruudenhullu uskoo itsekritikkiin [sic].
Kirjoittaja aloittaa 21. maaliskuuta 2003 kertomalla, miten "ajat sitten" julisti pahimmaksi vihollisekseen ajan. Merkintä on kirjoitettu vanhan Carpe diem -neuvon kitkeräksi sivuhuomautukseksi: kirjoittaja selvästi kavahtaa ajatusta hetkeen tarttumisesta tulkiten sen latteudeksi ja ulkoa annetuksi velvoitteeksi. Kirjoittaja on mieluummin yksinkertaisesti laiska, mutta tuntee tästä syyllisyyttä.

Epämääräinen ahdistus tekee ajasta labyrintin, ja kirjoittaminen näyttäytyy keinona selviytyä siitä tai sopeutua tuollaiseen tilaan. Mutta sen sijaan, että kirjoittaja avautuisi ulkomaailmaan, hän irvistelee itselleen, kunnes kyllästyy ja lähtee ulos (tietääkseni hyvinkin usein nälän pakottamana). Kirjoittamisen täytyisi olla enemmän kuin pelkkää yksinäistä, hidastempoista ajanvietettä. Mutta millä tavalla enemmän? Mitä kirjoittaja odottaa sanoiltaan?

Itsekritiikkiteema toistuu yllättävän usein. Kirjoittaja on tietoinen itsekriittisyydestään, mutta ilmeisen avuton sen kanssa. Blogi lähenee tietynlaisen elämänasenteen karikatyyria. Alkuvaiheen ehdottomuus ja jäykkyys vaikuttaa jälkikäteen hieman koomiselta: abstrakti itsetutkistelu on selvästikin kaikki kaikessa.

Yhtä kaikki 27.4.2003 oli kirjoittajalle hyvä päivä:

Voi olla, että olen jo jossain varhaisessa vaiheessa oppinut aliarvioimaan mahdollisuuteni nähdä nenääni pidemmälle. Toisaalta ihmiset, jotka luulevat näkevänsä nenänsä tuolle puolen mutta joilla on joitain ilmeisiä harhakuvitelmia tai ainakin huonosti perusteltuja mielipiteitä, herättävät minussa ärtymystä ja levottomuutta.
Tämä aihe toistuu ja pohdituttaa edelleen. Useimmat meistä tuntevat asiantuntijoita, jotka ilmeisen pakonomaisesti yrittävät analogiapäättelyn keinoin laajentaa oman erikoisosaamisensa kokonaiseksi maailmankatsomukseksi, ikään kuin heidän hyvin hallitsemansa tiedonsuodattamistavan toimivuus todistaisi sen yleispätevyydestä. Vaihtaakseni ensimmäiseen persoonaan, olen selvästi tuntenut ylenmääräistä ja sairaalloistakin mielenkiintoa fanaatikkoja kohtaan, ikään kuin voisin saada heiltä itselleni turvalliset rajat, joskin ahdistuksen hinnalla.

Olisihan suurenmoista ja kätevää, jos joku osoittaisi, miten kaikki tarpeellinen tieto voidaan johtaa valikoiduista tiedonsirpaleista pelkkään koherenssin vaatimukseen nojaten. Kirjoittaja tuhlaa elämäänsä kadehtimalla Suuria Yksinäisiä, joiden usko (tai epätoivo) on suurempi kuin hänen omansa.

Nuo mielenkiinnon kohteeni eli rakkaat viholliseni (sellaiset kuin Kokkarinen) ovat älykkäitä eksentrikkoja, joita kohtaan olen tuntenut ja tunnen yhä varsin voimakasta ihailua. Sympaattisia näistä ihmisistä tekevät heidän heikkoutensa, varmasti pitkälti siksi, että ne muistuttavat omistani ja antavat samalla mahdollisuuden tuntea pientä ylemmyyttä: kaikenkattaviin henkilökohtaisiin ylemmyysfantasioihinhan minulla on päivä päivältä, sana sanalta vähemmän varaa ja intressejä. Kiinnostus toisten heikkouksiin on myös keino tuudittautua omiinsa - vaikka väitänkin, että kiinnostuksen lajeista sympatia on vähemmän vaikeasti läpäistävä puolustusmekanismi kuin antipatia. Sitä paitsi ärtymys ja levottomuus ovat huomattavasti parempia reaktioita kuin niillä osittain kätkemäni masennus: miksi todellakaan tahtoisin alistua toisten rajoittuneisuuteen! Entä mistä kummasta tulee tarve päästä osalliseksi toisten narsistisista fantasioista?

19.12. klo 13.19:

Jollain muotoahan juuri näistä asioista on kohdallani koko ajan kyse, myös itse siinä ekshibitionismissa, jota bloggaaminen edustaa: [se on] asettumista toisten väliin välittäjäksi, joka pelkurimaisesti [& masokistisesti] välittää lähinnä itsestään, viittaa lähinnä itseensä ja ilmaisee itseään hermeettisesti. Tällainen väliin jääminen on omiaan (a) supistamaan mieltä, (b) irrottamaan sen fyysisestä ja sosiaalisesta todellisuudesta ja (c) mädättämään selkärangan. Vaarallista.

Turhamaisuuttaan kirjoittaja saattaa pitää itseään jonkinlaisena sovittelijana.

omakuva 19.12. klo 16.40: kärjistetty kuva.

20.12. klo 2.13:

Myös itseään voi koettaa katsoa lapsen silmin.
[...]
Kuka käski mennä itseensä ja pysyä siellä?!

- 16.5.2003

Ratkaisu, jota ehdotan on kaksiosainen:
1. Aiheiden valinnassa tulee kaikin keinoin välttää blogimaailman sisälle jämähtämistä (vaikka pikkujouluissa oli mukavaa, kiitos kaikille!).
2. Oman persoonan tutkimisen sijasta kannattaa keskittyä oman tyylin ja poetiikan hiomiseen (en tällä kertaa paneudu aihepiiriin kovin perinpohjaisesti, vaan tyydyn toteamaan, että kysymys "omasta äänestä" on eettinen ja kuuluu retoriikan alaan).
Kurssimme tavoite on, että lokin pitäjä oppii hyväksymään itsensä itsensä häiritsevänä seuralaisena.

- 24.5.2003

Tämä tavoite lienee toteutunut. Luettuani kaiken tähänastisen olen varsin huojentunut, oloni levollinen.

Jatkuu osassa 2.

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 

Tuntevuudesta

Jos kokeilisi toisenlaista tunne-elämää. Käyttäisi sanoja väärin. Ottaisi vaarin ajatuksesta, että on muitakin vaihtoehtoja kuin menneisyys ja ulkoinen malli. On myös elinkelvottomia vaihtoehtoja, joiden on saatava vuoronsa. Epäonnistuminen on harvoin juhlallista - miksi tehdä siitä sellaista?

Tai [Eli] voisi ilmaista tunteita toisin. Itsesuggestio on lahja. Kun kirjoittaa värin, ymmärtää väärin, ja se on hauskaa ja päinvastoin. Toissuggestio on vielä suurempi lahja. Ihmisten tapaaminen on unennäköä toisinpäin.


(0) kommentoi

17.12.05

 
Näin viimeksi keskiviikkona sen alkuperäisen ulkovalon, jota ei korvaa taivaanlaen täysikuu.

Nyt olen yöeläin. Murisen.


(0) kommentoi

16.12.05

 

Ekspansiivista solipsismia

Leikki-, avo-[, vakava-] ja umpimielisen kulttuurisodankäynnin nimissä kehotan kaikkia tämän blogin lukijoita valtaamaan Bottan huomenna.

(0) kommentoi
 

Vuoden unisimpana päivänä

Merkityksellistäminen, se on kaksinkertaisesti kaksiteräinen miekka.

Ponnistan sikäli hyvästä maasta, että jo tajuissaan oleminen on minulle täyttä asiaa, jokainen havainto ja tila mitä merkillepantavin. Tätä nimitetään myös lapsenuskoksi. Osaan yhä elää pienimuotoisesti kontemplatiivisessa paratiisissa: mitä etsittävää tarkoitusta elämässä siis on, paitsi välttämättömän hengissä pysymisen ja vapauden säilyttämisen mielessä? Täytyykö meidän pitää universaalisena velvollisuutena sitä, että jokainen vuorollaan hylkää sisäisen maailmansa ja asettuu epävarmalle paikalleen kuolevaisten joukkoon?

Jo aika halkaisee paratiisin. Voimme etsiä merkityksellisiä kokemuksia tai vaalia kokemustemme merkitystä. Useimmat tekevät molempia, mutta jos yritämme molempia samaan aikaan, kävelemme unissamme ja kompastumme.


(0) kommentoi
 

Skyline

Miksei elämänsä voisi viettää valokuvaten lumen yllä kangastelevia kirkontorneja? Koetin saadat puiden ja pilvien kohoumat päällekkäin, mutta tilanne liukui ohi.

(0) kommentoi

15.12.05

 

Äh

Kaikki tuntuu kaikessa.

(0) kommentoi
 
Nousin sivistyksen huipulle
ja näin tuhansia muita.
Täällä päivysti ivallinen barbaari.

(0) kommentoi
 
Täytyisi ryhtyä oikeisiin töihin oikeassa tunnetilassa.

(0) kommentoi
 

Yökirjamerkintä

Yösijan tarjoajana odotan kanssabloggaajaa kaupungin humusta.

Kirjoittaminen ei ole oikein sujunut viime päiviänä. Pimeä vaivaa, supistaa mieltä. Muisti heikkenee. Ajatukset eivät löydä ilmaisuaan. Eivätkä toisiaan. Havainnot vajoavat pinon pohjalle, ennen kuin havaitsija ehtii merkityksellistää ne. Joudun heittämään hetkeksi haaveet älyllisestä elämästä ja keskittymään sosiaaliseen. Pian varmaan tukos purkautuu purskahtaen.

Kun vain en olisi niin kärsimätön.


(0) kommentoi

14.12.05

 

Romanisteille

Asturiankielinen Wikipedia.

(0) kommentoi
 

Löpsedel

Naiset kähmivät pahvi-Niinistöä. Kenelle menevät herkkäsieluisten misogyynien äänet?

(0) kommentoi

13.12.05

 
Lyijynaamojen maassa ulkokultaisuus on hurskautta.

Lyijynaamojen maassa ulkokultainen on pyhimys.

[Paranteluhalu iski klo 21.04.]


(0) kommentoi
 

Lucian päivä

Sanoin, että tänään on iloinen päivä. Jos se oli lupaus, petin. Vasta pimeän laskeuduttua palaa elinvoima. Pienen lahjan otan mukaani.

(0) kommentoi
 
Makaan palikan sisällä
keskellä kun ambulanssi
liikkuu.
En säntäämään vaan odottamaan opin,
kun punavalkea vilkkuu,
se itsekunnioitukseni koho ja paino
ilman kalaa, matoa, koukkua.

Nouse, ota vuoteesi ja käy hyvien pyydyksiin!


(0) kommentoi

12.12.05

 

Mitä tarvitsemme

Voiko kommunikoimalla elää? Saako kommunikoimalla elää? Voiko harkitsemalla elää? Saako harkitsemalla elää? Voiko "heittäytymällä" elää? Saako "heittäytymällä" elää? Voiko elämällä elää? Saako elämällä elää?

(0) kommentoi
 
Filosofia ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin kirjoittaminen.

Filosofia ei ole sen vaikeampaa kuin kirjoittaminen.

Filosofia ei ole vaikeampaa kuin kirjoittaminen.


(0) kommentoi

11.12.05

 

Menneisyyden hallinnasta

Otin tehtäväkseni muistaa. Muistaakseni. Sitähän yhteiskuntakin - eli koulu - edellytti. Muistamista. The truth, the whole truth and nothing but the truth. Keräsin tietoa ja merkityksiä. Niin, keskityin ajattomaan: tapahtumia en juuri muistellut, sillä elämässäni ei sattunut juuri mitään positiivisella tavalla mieleenjääpää. Muistini epäluotettavuus alkoi kiusata minua jo varhain. Oli selvää, että jos en itse muista elämääni oikein, kukaan ei sitä muista (paitsi Jumala). Vastuu painoi. Olisi kurjaa, jos toiset pääsisivät manipuloimaan hauraita muistojani.

(0) kommentoi
 

Niin

Pää painuksissa on vaikea välttää lyöntivirheitä.

(0) kommentoi
 

Niinpä

Mitä sisäänpäinkääntyneemmin kirjoittaa, sitä enemmän näyttäisi tulevan kirjoitusvirheitä.

(0) kommentoi

10.12.05

 

Old School

Synkkä en ole mutta yllättäen paikoilleni juuttunut, kuin joukkojensa hylkäämä sotapäällikkö: kaikki avuni, apuni, miten sanoisi, ovat luikkineet piiloon. Häpeä kangistaa nivelet. Pakko kai on kirjoittaa siitä, vaikka kaipailisin jotain hienompaa. Onneksi puhelin soi juuri kun olin kirjoittanut nämä lauseet! Sitä tarvitsin! Se, se, se, se, se sekopäisyys: keinotekoisesti pönkitetyn itseriittoisuuden herpaantuminen, tarvitsevuus, regressio, ihana naissukukunta, joka ei ole ole ollenkaan niin etäiseltä planeetalta kuin kuvittelin nuorena epäonnistuneeseen uskottavuuden tavoitteluuni kylmenneenä... Niin, olen naisten kasvattama, ja synti on, jos mies sitä häpeää!

Olen ollut hieman regressiivisessä tilassa viime päivinä: muistojen myötä myös lapsuusaikainen kompulsiivinen ajattelu on nostanut päätään: jos en saa takkiani napitetuksi, ennen kuin tietokone sammuu, tapahtuu sitä ja sitä pahaa. Tai jos syön vielä tuon keksin. Kas: en voinutkaan vastustaa kiusausta. Heh, masokisti!

En pidä lapsuusmuisteloista kirjallisuudessa, fiktiivisistä täi todellisista: alan kadehtia niitä ja kirota huonoa muistiani. Niin kuin minun pitäisi muistaa samat asiat, sillä muistanhan jotakin, paljonkin. Mutta aina jotenkin epäsovinnaisesti. Ei pitäisi hävetä, mutta onhan se kiusallista, jos lapsuus ei sovi kaavaan, jolla esimerkiksi toiset arkkitehtiopiskelijat uudelleendisainaavat lapsuuttaan arkkitehdille sopivaksi. Olen varmaan kertonut opiskeluaikani ensimmäisestä harjoitustyöstä: täytyi piirtää lapsuuden ensimmäinen arkkitehtikokemus. Sehän oli traumaattista ja noloa, kuten lapsuuden kaivelu minulle muutenkin, vaikka lapsuudessani ei periaatteessa ollut mitään vikaa, ainakaan mitään konkreettista kurjuutta, kamaluutta tai väkivaltaa. Lapsuuteni on vain arka. Paikka. Väärännäköinen paikka: kellot häkissä kaukaisessa kirkontornissa; kivenkolojen sokkelo, jossa asustaa sisiliskokolonna.

Oma ruumis oli kiusallinen ja minä sellainen freudilainen tapaus, että psykoanalyysiin hyvin kriittisestikin suhtautuvat (kuten minä itse ja Veloena) ovat arvelleet, että se saattaisi purra minuun. Vielä minuun. Vaikka lienee ennenaikaista kehuskella, että olen Yksi Viimeisistä Vanhan Koulun Neurootikoista. Olen kuitenkin varmasti joissain suhteissa vääräoppinen... Sivumennen sanoen en tiedä, kumpi on lohdullisempi idea: se, että omat ongelmat ovat sidottuja tiettyyn historialliseen ajanjaksoon, vai se, että ne ovat ikiaikaisia.

Kiusallinen, tempoileva ruumiini oli eilen kehnoa leffaseuraa, sillä rakkoani kouristi koko elokuvan ajan syistä, jotka tuskin olivat puhtaasti fysiologisia. Eräs syy, miksi en ole käytännössä ollut kovin kiinnostunut lemmikkieläimistä (paitsi kaloista), lienee se, että olen jotenkin mieltänyt ne tämän kiusallisen, häpeällisen ja epäluotettavan ruumiin raskauttaviksi jatkeiksi. Puhumattakaan toisista ihmisistä: suhteeni heihin oli pitkään kliininen, lämmötön, ylimielinen ja iljetyksen dominoima: lapsuudessa ei esimerkiksi tullut kysymykseenkään, että olisin juonut jotain samasta pullosta kuin joku toinen.

Lapsena samastuin tietysti ihmispelossani inhimillistettyihin eläimiin, kuten niin moni muukin. Kymmenen-kahdentoista iässä olin jossain määrin kiinnostunut hevosista, kuten samanikäiset tytöt, paitsi että en oikeasti hakeutunut hevosten lähettyville. Nehän olivat isoja ja pelottavia eläimiä, ja tietenkin samanlaisia paskalinkoja kuten kaikki muutkin reaalinisäkkäät, allekirjoittanut mukaan lukien. Mutta hevosen hahmosta saattoi löytää eroottisia vihjeitä silloin kuin noissa tytöissä niitä ei vielä näkynyt. Eikä pidä unohtaa piiskoja ja valjaita... Murrosikää edeltävä seksuaalisuuteni oli jotenkin viktoriaaninen sekoitus viattomia ihastuksia ja autoeroottis-uskonnollista sadomasokismia. Murrosikäni oli jokseenkin kamala ja hirtti kiinni...

[Otsikko vaihdettu klo 20.39.]


(0) kommentoi

8.12.05

 

Maalattu porstua

Suunnaton patetia huipentuu apatian ihannointiin.

Esiintyy stoalaisena, herättää sääliä.


(0) kommentoi
 

Mistä Suomen kansallistunne?

Äänestä!
  1. viha
  2. ilo
  3. pelko
  4. rakkaus
  5. häpeä
  6. raivo
  7. inho
  8. suru
  9. sääli
  10. kateus
  11. himo
  12. huoli
  13. sisu
  14. ylpeys
  15. alakulo
  16. katumus
  17. syyllisyys
  18. luottamus
  19. alemmuus
  20. kiitollisuus
  21. hämmästys
  22. tyytyväisyys
  23. hämmennys
  24. yksinäisyys
  25. tylsyys
  26. järkytys
  27. närkästys
  28. närästys
  29. ahdistus
  30. tuska
  31. riemu
  32. huimaus
  33. kauhu
  34. kaiho
  35. toivo
  36. epätoivo
Ehdota lisää ehdokkaita!

(0) kommentoi
 

Itsenä-isyys, osa 2 (1)

välihuomautus

Te urbaanit, liberaalit lukijani olette varmaan hieman kummissanne. Mutta olen kotoisin sydänmailta, ankarien sydäntautitilastojen mailta, ja ne maat ovat jotenkin menneet veriin, varmasti väärin, sillä en ole koskaan tuntenut omia juuriani kovin hyvin. Kun synnyin, isovanhempani olivat jo kuolleet, vuosia sitten. Itsenäisyyspäiväpuheestani piti tuleman jynkkä ja ankara saarna. Tunne oli mutta ei asiaa. Ei kuulu, ei ole asiaa. Pelottavaa.

Jatkuu osassa 3.

Tunnisteet:


(0) kommentoi

7.12.05

 

Tunnisteet:


(0) kommentoi
 

Keksitty repliikki

Olet väärässä, mutta varmasti hyvästä syystä.

Tunnisteet:


(0) kommentoi
 

(0) kommentoi
 

Jostain

Sillä, joka ilmaisee itseään kirjoittamalla, on aikaa kirjoittaa myös kirjoittamisesta. Tietenkin. Totta kai. Mutta mitä aioin seuraavaksi sanoa? Miellyin siihen, mitä aioin. Täällä, missä olen, ei voi keskittyä. Juuri sillä hetkellä, kun sormeni alkavat naputtaa tekstiä, äiti pyytää korjaamaan pyykkinarua. Tämä oli jo toinen samanlainen tilanne: onnistuuko kirjoittaminen vain juuri sillä hetkellä, kun huomaan, että keskittymiseni on uhattu. Seuraavassa hetkessä kirjoittaminen vaikeutuu: yritän ottaa ajatuksistani tukea, mikä aiheuttaa, etten kykene ilmaisemaan niitä samanaikaisesti. On kuin jonkun toisen täytyisi astua ilmaisijaksi. Oma pelkuruuteni on sietämätöntä. Objektiiviset asiat ovat pelottavia ja subjektiiviset hävettäviä. Toinen ei kuulu minulle eikä toinen asiaan. "Ei kuulu sulle!" on tuttu töksäytys lapsuudesta. en muista alkuperäisiä tilanteita, mutta siitä olen jokseenkin varma, että uskoin. Vähemmästäkin.

Iske, iske päätä seinään myytin. Joitain asioita on kai pakko ajatella verkon ja kirjaston ulkopuolella. Siellä aloitin itsenäisyyspäiväpuheeni, suhteellisen varmana oman epävarmuuteni estetiikasta. Verkko pehmentää, kirjan pehmentävät tosiympäristöä, lapsuudenkotia, jonka lastulevyseinät kaikuva estoja. "Kieleni rajat ovat maailmani rajat", sanoi Wittgenstein. Mikä idealisti (ja miten monessa mielessä) hän olikaan! Täällä huomaa, mitä realismi tarkoittaa: maailman rajat ovat kylän, kunnan, maa- ja valtakunnan rajoja, kukkaron rajoja, terveyden rajoja, sopivaisuuden, muistin, kunnon ja älykkyyden rajoja, maailmassa, joka ei kuulu minulle. Mutta Wittgensteinista kertonut tv-ohjelma sytytti minussa halun opiskella filosofiaa.

Fyysikko kirjoittajassa tahtoisi tutkia, millä tavoin pastillit lähtevät lattialle heitettäessä vierimään.


(0) kommentoi
 
Käsitykseni suomalaisesta kaipasi kiteytymistä:

Tuli suolta, häpesi suotta, taipui haikeasti suohon.

Eikä kiteytettävä lopu tähän, mutta nyt on aika juhlapuheen:


Itsenä-isyys, osa 1

myöhästynyt semisentimentaalinen itsenäisyyspäiväpuhe

"Käsitä vapaus!", sanoo äitini usein. Käsittääkö suomalainen vapauden? Lähtökohtien pitäisi olla kunnossa.

Käsitänkö minä vapauteni? Näin on kysymys väistämättä asetettava, ja itsenäisyyspäivä on sille otollinen aika: jos nyt käsittää, niin varmasti muulloinkin. Mutta vaatii rohkeutta puhua suomalaisen sijasta itsestään. Tarvitsen "suomalaista" eräiden ongelmieni nimeksi, kun ymmärrystä on riittävästi, voidaan sanat vaihtaa parempiin. Tässä yhteydessä voin pohtia oman kokemukseni yleistyvyyttä ja edustavuutta ainoastaan alustavasti. Joten jatkakaa, rakkaat lukijani!

Luontokuva

Itsenäisyyspäivän tapaiset kansalliset juhlapäivät on omistettu ensi sijassa nostalgiselle isänmaallisuudelle, jossa muistellaan käytyjä sotia ja joka täten edustaa nationalistis-pakanallista uudelleentulkintaa kristinuskosta, sen paatoksesta: siinä on pataljoonittain vapahtajia ja annettuja veriuhreja, mutta "armoa ei, kotimaata", ylösnousemuksesta puhumattakaan - onhan itse kotimaakin viime kädessä kunniavelan panttina. Näin uhri toistuu myös kansallistunteellisessa luontoestetiikassa: täällä eivät ainoastaan syntiset ole verellä lunastettuja vaan myös heidän mökkirantojensa ylle kaartuvat koivut. Harva varmaan myöntäisi ajattelevansa noin, vaikka analogia on niin vahva, että on vaikea keksiä, millä muullakaan tavalla vahva luontoside kohtaisi koti-uskonto-isänmaa-retoriikan siellä jossain ylevien arvojemme uhrilehdossa. Sentimentaalisuus, kuten tässä väitän, on toivottuja tunteita koskevaa päättelyä, jota tässä tapauksessa näyttäisi jatkavan sodanjälkeisen populaarin maisemakuvaston melankolia, jossa kuolevainen symbolisesti alistuu kallioille ja metsän puille: "Ei muuta kunniaa kuin kuulla kummultansa..." Tuossa Heikki Klemetin hymnitekstissä kiteytyvä uhriteema ilmentää alkuperäisen ulos ja länteen suuntautuneen herooisen kansallisromantiikan taipumista traagisempaan ja eristäytyneempään suuntaan.

Uhri olisi mieletön ilman pelastettavaa sielua. Isänmaa ilman sielua on vain pala maata ja uhri silkka kustannus. Sikäli kuin isänmaa on meille paljossa yhtä kuin sen luonto ja kuvamme luonnosta kansallistunteen leimaama, meidän on oltava animisteja vähintään metaforisella tasolla. Ja jos maasta tehdään kunniavelan pantti, sillä ei totisesti ole ikuista elämää vaan "sielua" pidettävä yllä keinotekoisesti. Samalla kun tietty ympyrä sulkeutuu ja muisteloisänmaallisuus syö romanttisen kansallistunteen ja ehkä lopulta itsensäkin (mikä on periaatteessa erinomainen asia), myös estetisoitu ja sielullistettu Luonto näivettyy yhä ontomman nostalgian kohteeksi, jolloin joudummekin kysymään, viekö romantiikka meiltä luonnon mennessään, viimeisenä uhrinaan. Kansallisromantikkojen vanha toive on, että rajan takana on vielä uhraamatonta luontoa... Toisaalta jälleenrakennuskauden jälkeisen ajan ja ympäristöliikkeiden nousun voi katsoa merkinneen paluuta raunioromantiikkaan, siten että luonto näyttäytyy nyt raunioina.

Miksi paasaan luonnosta? Siksi, että luontoa ja isänmaata yhdistävät ideologiset siteet tulisi setviä ja ratkoa perin pohjin. Sivuutan tässä konkreettiset tieteelliset, taiteelliset, ympäristönsuojelulliset ja poliittiset perustelut ja yritän ajatella suomalaisen puolesta: epäilen, että tavoissamme tukeutua ja samastua ei-inhimilliseen on monia arvaamattomia ja kärsimystä tuottavia piirteitä. Olen melkein, tosin vain melkein, valmis väittämään, että tavallinen suomalainen suhtautuu toisiin ihmisiin pohjimmiltaan samalla tavoin kuin luontoon. Miten siis? Mitä tämä tarkoittaa ja mitä tästä seuraa? Olenko suomalaisena romanttisten metaforien uhri?

Jatkuu osassa 2.


(0) kommentoi

4.12.05

 

Huomenta

Nostakaamme kunniaan tajuissaan olemisen riemu!

(0) kommentoi

3.12.05

 

SF 2

Suolta tuli, suotta häpesi.

Nekrologi: Luki muistokirjoituksia ja häpesi.

Taipui tarpeeksi ja sortui kauniisti suohon.


(0) kommentoi
 

SF

Että saa hävetä, mikä etuoikeus!

Syntyi Suomeen ja häpesi kuin lottovoittaja.


(0) kommentoi

2.12.05

 

Itsekritiikki

Mitäpäs jos meistä palstaviljelijöistä itse kukin koettaisi laatia seikkaperäisen arvostelun omasta blogituotannostaan? Siinä joutuisi lukemaan, mitä on kirjoittanut, ja varmasti oppisi yhtä ja toista.

Meeminä uinumaan.

Huomennapa ei tuijotetakaan omaa napaa. Kunhan lupaan.


(0) kommentoi
 
Huomasitteko, että iltapäivän pieni runo kertoi tytöistä?

(0) kommentoi
 

Kaksinkertainen elämänohje

Tunne tuntoelimesi.

(0) kommentoi
 

Saloja ja ehtoja 3

Täytyisi kertoa lisää. Ei liene epätavallista, että monet tilanteet ja objektit herättävät lapsessa pelonsekaista kunnioitusta tai outoa kaipuuta. Mutta jos tästä tulee kaiken merkityksellisen kokemuksen malli, voi olla syytä huoleen. Tällöin lapsi rakastaa pelkoaan ja suruaan. Etsii niistä totuutta ja turvaa, koska ei tunne mitään voimakkaampaa ja värikylläisempää.

(0) kommentoi

1.12.05

 

Saloja ja ehtoja 2

"Onko olemassa voittoisaa paluuta?", ajattelin herätessäni. Näin unta, jossa olin kai toisessa arkkitehtikoulussa, Tampereella olletikin, jonkinlaisessa seminaarissa. Pöydän toisella puolella istui muuan sympaattisella tavalla lapsenomainen kollegani Otaniemestä. Kehotin häntä katsomaan ylöspäin. Vanha tehdashalli, jossa istuimme ja joka oli muka Aallon käsialaa, oli huiman jylhä: jossain sen lapekaton korkeimmassa kohdassa loisti ylimaallinen valohämy kuin se ylevä ja tavoittamaton, joka sävytti koko unta tuttuine aineksineen, koulumatkoineen, laukkuineen, kompleksisine rakennuksineen ja epäluuloisine ihmisineen.

Tämä tapahtui tiistaina. Siitä asti tämän asetelman hahmo ja sille antamani nimi on pyörinyt mielessäni: Sama turvaton peruskokemus kaikissa unissa. Sama kiusallinen, mutta turvallisuutta tuottava tunne siitä, ettei kuulu siihen sosiaaliseen maailmaan, jonka kanssa yrittää kommunikoida. Sama suojasta tarkkailu. Sama arkisten käytäntöjen näyttäytyminen outoina riitteinä. Sama paikkojen pyhyys. Tätä kaikkea on esteettinen peruskokemukseni, mitä tulee niin sanottuun elämään! Todellisuus saa minut tuntemaan itseni pieneksi ja avuttomaksi, mutta sen keskellä olen minä piilossa ihoni tai jonkin minua ympäröivän rajapinnan sisällä. Valveillakin ollessani etsin usein ympäristöstäni peilaavaa pintaa, ikään kuin epäilisin, olenko todella läsnä ympäröivässä tilassa, edessäni näkemieni ihmisten seurassa. Tilanteet eivät niinkään epätodellisilta kuin rajan taakse jääviltä. Rajalla on se, mikä on minulle kaikkein todellisinta: oma kokemukseni, jolle ei ole nimeä, tai ei ollut, kunnes tuolloin tiistaiaamuna tajusin, että kyse on ylevästä eli subliimista, joka on tullut maailman eteen, ihmisten eteen, kielen eteen, tekojeni eteen, itseni eteen: nähdäkseni itseni minun on peilattava ei kuljettava rajan yli kaksi kertaa. Minut on ikään kuin tuomittu arjen subliimiin - tuomittu, sillä ylevä sivullisuuteni niveltyy ihmisyhteisöön ensisijaisesti häpeän tunteen kautta.

En koe eksistenssiäni merkityksettömäksi vaan jotenkin - noloa sanoa - pyhäksi. Kuin olisin jonkinlainen valittu lapsi, koskematon, tabujen suojelema. Luin lapsena stigmatisaatiosta ja aloin pelätä sitä: saatoin öisin tarkistaa ikkunasta tulevaa valoa vasten, ettei kämmeneeni vain ole ilmestynyt reikää. Ikkunan takan saattoi milloin tahansa odottaa taivaitten avautuminen ja viimeinen tuomio, jolla ajatukseni punnittaisiin. Ydinsota ei pelottanut yhtä lailla, pienemmistä globaaleista ongelmista puhumattakaan. Kammioni yllä lepäsi levottomuutta herättävä tähtitaivas.

Uskonnollisena elämänmuotona olen aina pohjimmiltani sisäistä kamppailua käyvä erakko. Varmasti on paljon sellaisia, joilla sama hengenlaatu on paljon syvemmin ja voimakkaammin kehittynyt. En ole juuri ajatellut heitä, mutta havahdun pelkoon, että nykymaailma on heidänkaltaisilleen varsin julma. Sisäisyys on kriisissä, ja mitä olen tehnyt asian hyväksi? Pitäisikö todella vakavasti harkita teologiseen tiedekuntaan hakeutumista? Se nimittäin on alkanut vaikuttaa älyllisen elämän ja akateemisen vapauden viimeiseltä linnakkeelta.


(0) kommentoi
 
Ihminen varttuu. Toiseen.

(0) kommentoi
 
kukin
kuin mantelipuu
luumuun tai

päärynään varttunut


(0) kommentoi
 
En oio. Ajattelen puhki.

(0) kommentoi
 
Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, joka käyttää sitä itseensä joka hetki.

(0) kommentoi
 
Mikä täällä ei olisi itsepetosta?

(0) kommentoi
 

Ekstrapolaatioita

Liike jatkuu. Matematiikka jatkuu täydellisyydentavoitteluna toisin kuin liiketoiminta.

Yleispätevyys on vallan yleinen muoto.

Ihminen surkastuu todelliseensa.

Mihin ihmeeseen ihmettely häviää?

Totinen silmänkääntötemppu ei kummastuta ketään.

Niin kuin Mona Lisa olisi arvoituksellinen; niin kuin sinä et.


(0) kommentoi