Old School
Synkkä en ole mutta yllättäen paikoilleni juuttunut, kuin joukkojensa hylkäämä sotapäällikkö: kaikki avuni, apuni, miten sanoisi, ovat luikkineet piiloon. Häpeä kangistaa nivelet. Pakko kai on kirjoittaa siitä, vaikka kaipailisin jotain hienompaa. Onneksi puhelin soi juuri kun olin kirjoittanut nämä lauseet! Sitä tarvitsin! Se, se, se, se, se sekopäisyys: keinotekoisesti pönkitetyn itseriittoisuuden herpaantuminen, tarvitsevuus, regressio, ihana naissukukunta, joka ei ole ole ollenkaan niin etäiseltä planeetalta kuin kuvittelin nuorena epäonnistuneeseen uskottavuuden tavoitteluuni kylmenneenä... Niin, olen naisten kasvattama, ja synti on, jos mies sitä häpeää!
Olen ollut hieman regressiivisessä tilassa viime päivinä: muistojen myötä myös lapsuusaikainen kompulsiivinen ajattelu on nostanut päätään: jos en saa takkiani napitetuksi, ennen kuin tietokone sammuu, tapahtuu sitä ja sitä pahaa. Tai jos syön vielä tuon keksin. Kas: en voinutkaan vastustaa kiusausta. Heh, masokisti!
En pidä lapsuusmuisteloista kirjallisuudessa, fiktiivisistä täi todellisista: alan kadehtia niitä ja kirota huonoa muistiani. Niin kuin minun pitäisi muistaa samat asiat, sillä muistanhan jotakin, paljonkin. Mutta aina jotenkin epäsovinnaisesti. Ei pitäisi hävetä, mutta onhan se kiusallista, jos lapsuus ei sovi kaavaan, jolla esimerkiksi toiset arkkitehtiopiskelijat uudelleendisainaavat lapsuuttaan arkkitehdille sopivaksi. Olen varmaan kertonut opiskeluaikani ensimmäisestä harjoitustyöstä: täytyi piirtää lapsuuden ensimmäinen arkkitehtikokemus. Sehän oli traumaattista ja noloa, kuten lapsuuden kaivelu minulle muutenkin, vaikka lapsuudessani ei periaatteessa ollut mitään vikaa, ainakaan mitään konkreettista kurjuutta, kamaluutta tai väkivaltaa. Lapsuuteni on vain arka. Paikka. Väärännäköinen paikka: kellot häkissä kaukaisessa kirkontornissa; kivenkolojen sokkelo, jossa asustaa sisiliskokolonna.
Oma ruumis oli kiusallinen ja minä sellainen freudilainen tapaus, että psykoanalyysiin hyvin kriittisestikin suhtautuvat (kuten minä itse ja Veloena) ovat arvelleet, että se saattaisi purra minuun. Vielä minuun. Vaikka lienee ennenaikaista kehuskella, että olen Yksi Viimeisistä Vanhan Koulun Neurootikoista. Olen kuitenkin varmasti joissain suhteissa vääräoppinen... Sivumennen sanoen en tiedä, kumpi on lohdullisempi idea: se, että omat ongelmat ovat sidottuja tiettyyn historialliseen ajanjaksoon, vai se, että ne ovat ikiaikaisia.
Kiusallinen, tempoileva ruumiini oli eilen kehnoa leffaseuraa, sillä rakkoani kouristi koko elokuvan ajan syistä, jotka tuskin olivat puhtaasti fysiologisia. Eräs syy, miksi en ole käytännössä ollut kovin kiinnostunut lemmikkieläimistä (paitsi kaloista), lienee se, että olen jotenkin mieltänyt ne tämän kiusallisen, häpeällisen ja epäluotettavan ruumiin raskauttaviksi jatkeiksi. Puhumattakaan toisista ihmisistä: suhteeni heihin oli pitkään kliininen, lämmötön, ylimielinen ja iljetyksen dominoima: lapsuudessa ei esimerkiksi tullut kysymykseenkään, että olisin juonut jotain samasta pullosta kuin joku toinen.
Lapsena samastuin tietysti ihmispelossani inhimillistettyihin eläimiin, kuten niin moni muukin. Kymmenen-kahdentoista iässä olin jossain määrin kiinnostunut hevosista, kuten samanikäiset tytöt, paitsi että en oikeasti hakeutunut hevosten lähettyville. Nehän olivat isoja ja pelottavia eläimiä, ja tietenkin samanlaisia paskalinkoja kuten kaikki muutkin reaalinisäkkäät, allekirjoittanut mukaan lukien. Mutta hevosen hahmosta saattoi löytää eroottisia vihjeitä silloin kuin noissa tytöissä niitä ei vielä näkynyt. Eikä pidä unohtaa piiskoja ja valjaita... Murrosikää edeltävä seksuaalisuuteni oli jotenkin viktoriaaninen sekoitus viattomia ihastuksia ja autoeroottis-uskonnollista sadomasokismia. Murrosikäni oli jokseenkin kamala ja hirtti kiinni...
[Otsikko vaihdettu klo 20.39.]
Timo 19:58
