Lupailemani itsekritiikki ja retrospektiivi, osa 1
Kriitikko, joka tuntee kirjoittajan, muuttuu neuvonantajaksi.
Vain suuruudenhullu uskoo itsekritikkiin [sic].
Kirjoittaja aloittaa 21. maaliskuuta 2003 kertomalla, miten "ajat sitten" julisti pahimmaksi vihollisekseen ajan. Merkintä on kirjoitettu vanhan Carpe diem -neuvon kitkeräksi sivuhuomautukseksi: kirjoittaja selvästi kavahtaa ajatusta hetkeen tarttumisesta tulkiten sen latteudeksi ja ulkoa annetuksi velvoitteeksi. Kirjoittaja on mieluummin yksinkertaisesti laiska, mutta tuntee tästä syyllisyyttä.
Epämääräinen ahdistus tekee ajasta labyrintin, ja kirjoittaminen näyttäytyy keinona selviytyä siitä tai sopeutua tuollaiseen tilaan. Mutta sen sijaan, että kirjoittaja avautuisi ulkomaailmaan, hän irvistelee itselleen, kunnes kyllästyy ja lähtee ulos (tietääkseni hyvinkin usein nälän pakottamana). Kirjoittamisen täytyisi olla enemmän kuin pelkkää yksinäistä, hidastempoista ajanvietettä. Mutta millä tavalla enemmän? Mitä kirjoittaja odottaa sanoiltaan?
Itsekritiikkiteema toistuu yllättävän usein. Kirjoittaja on tietoinen itsekriittisyydestään, mutta ilmeisen avuton sen kanssa. Blogi lähenee tietynlaisen elämänasenteen karikatyyria. Alkuvaiheen ehdottomuus ja jäykkyys vaikuttaa jälkikäteen hieman koomiselta: abstrakti itsetutkistelu on selvästikin kaikki kaikessa.
Yhtä kaikki 27.4.2003 oli kirjoittajalle hyvä päivä:
Voi olla, että olen jo jossain varhaisessa vaiheessa oppinut aliarvioimaan mahdollisuuteni nähdä nenääni pidemmälle. Toisaalta ihmiset, jotka luulevat näkevänsä nenänsä tuolle puolen mutta joilla on joitain ilmeisiä harhakuvitelmia tai ainakin huonosti perusteltuja mielipiteitä, herättävät minussa ärtymystä ja levottomuutta.
Tämä aihe toistuu ja pohdituttaa edelleen. Useimmat meistä tuntevat asiantuntijoita, jotka ilmeisen pakonomaisesti yrittävät analogiapäättelyn keinoin laajentaa oman erikoisosaamisensa kokonaiseksi maailmankatsomukseksi, ikään kuin heidän hyvin hallitsemansa tiedonsuodattamistavan toimivuus todistaisi sen yleispätevyydestä. Vaihtaakseni ensimmäiseen persoonaan, olen selvästi tuntenut ylenmääräistä ja sairaalloistakin mielenkiintoa fanaatikkoja kohtaan, ikään kuin voisin saada heiltä itselleni turvalliset rajat, joskin ahdistuksen hinnalla.
Olisihan suurenmoista ja kätevää, jos joku osoittaisi, miten kaikki tarpeellinen tieto voidaan johtaa valikoiduista tiedonsirpaleista pelkkään koherenssin vaatimukseen nojaten. Kirjoittaja tuhlaa elämäänsä kadehtimalla Suuria Yksinäisiä, joiden usko (tai epätoivo) on suurempi kuin hänen omansa.
Nuo mielenkiinnon kohteeni eli rakkaat viholliseni (sellaiset kuin Kokkarinen) ovat älykkäitä eksentrikkoja, joita kohtaan olen tuntenut ja tunnen yhä varsin voimakasta ihailua. Sympaattisia näistä ihmisistä tekevät heidän heikkoutensa, varmasti pitkälti siksi, että ne muistuttavat omistani ja antavat samalla mahdollisuuden tuntea pientä ylemmyyttä: kaikenkattaviin henkilökohtaisiin ylemmyysfantasioihinhan minulla on päivä päivältä, sana sanalta vähemmän varaa ja intressejä. Kiinnostus toisten heikkouksiin on myös keino tuudittautua omiinsa - vaikka väitänkin, että kiinnostuksen lajeista sympatia on vähemmän vaikeasti läpäistävä puolustusmekanismi kuin antipatia. Sitä paitsi ärtymys ja levottomuus ovat huomattavasti parempia reaktioita kuin niillä osittain kätkemäni masennus: miksi todellakaan tahtoisin alistua toisten rajoittuneisuuteen! Entä mistä kummasta tulee tarve päästä osalliseksi toisten narsistisista fantasioista?
19.12. klo 13.19:
Jollain muotoahan juuri näistä asioista on kohdallani koko ajan kyse, myös itse siinä ekshibitionismissa, jota bloggaaminen edustaa: [se on] asettumista toisten väliin välittäjäksi, joka pelkurimaisesti [& masokistisesti] välittää lähinnä itsestään, viittaa lähinnä itseensä ja ilmaisee itseään hermeettisesti. Tällainen väliin jääminen on omiaan (a) supistamaan mieltä, (b) irrottamaan sen fyysisestä ja sosiaalisesta todellisuudesta ja (c) mädättämään selkärangan. Vaarallista.
Turhamaisuuttaan kirjoittaja saattaa pitää itseään jonkinlaisena sovittelijana.
19.12. klo 16.40: kärjistetty kuva.
20.12. klo 2.13:
Myös itseään voi koettaa katsoa lapsen silmin.
[...]
Kuka käski mennä itseensä ja pysyä siellä?!
- 16.5.2003
Ratkaisu, jota ehdotan on kaksiosainen:
1. Aiheiden valinnassa tulee kaikin keinoin välttää blogimaailman sisälle jämähtämistä (vaikka pikkujouluissa oli mukavaa, kiitos kaikille!).
2. Oman persoonan tutkimisen sijasta kannattaa keskittyä oman tyylin ja poetiikan hiomiseen (en tällä kertaa paneudu aihepiiriin kovin perinpohjaisesti, vaan tyydyn toteamaan, että kysymys "omasta äänestä" on eettinen ja kuuluu retoriikan alaan).
Kurssimme tavoite on, että lokin pitäjä oppii hyväksymään itsensä itsensä häiritsevänä seuralaisena.- 24.5.2003
Tämä tavoite lienee toteutunut. Luettuani kaiken tähänastisen olen varsin huojentunut, oloni levollinen.
Jatkuu osassa 2.
Tunnisteet: itsekritiikki, kuva
Timo 14:10
