aikani

3.2.06

 

Dances with Fishes

Lifestyle-intiaani teekuppeineen.

Pahoittelen tämänpäiväisten postausteni mauttomuutta.

Tunnisteet: itsekritiikki, juoma, kuva

Timo 21:43 (0) kommentoi

18.12.05

 

Lupailemani itsekritiikki ja retrospektiivi, osa 1

Kriitikko, joka tuntee kirjoittajan, muuttuu neuvonantajaksi.

Vain suuruudenhullu uskoo itsekritikkiin [sic].

Kirjoittaja aloittaa 21. maaliskuuta 2003 kertomalla, miten "ajat sitten" julisti pahimmaksi vihollisekseen ajan. Merkintä on kirjoitettu vanhan Carpe diem -neuvon kitkeräksi sivuhuomautukseksi: kirjoittaja selvästi kavahtaa ajatusta hetkeen tarttumisesta tulkiten sen latteudeksi ja ulkoa annetuksi velvoitteeksi. Kirjoittaja on mieluummin yksinkertaisesti laiska, mutta tuntee tästä syyllisyyttä.

Epämääräinen ahdistus tekee ajasta labyrintin, ja kirjoittaminen näyttäytyy keinona selviytyä siitä tai sopeutua tuollaiseen tilaan. Mutta sen sijaan, että kirjoittaja avautuisi ulkomaailmaan, hän irvistelee itselleen, kunnes kyllästyy ja lähtee ulos (tietääkseni hyvinkin usein nälän pakottamana). Kirjoittamisen täytyisi olla enemmän kuin pelkkää yksinäistä, hidastempoista ajanvietettä. Mutta millä tavalla enemmän? Mitä kirjoittaja odottaa sanoiltaan?

Itsekritiikkiteema toistuu yllättävän usein. Kirjoittaja on tietoinen itsekriittisyydestään, mutta ilmeisen avuton sen kanssa. Blogi lähenee tietynlaisen elämänasenteen karikatyyria. Alkuvaiheen ehdottomuus ja jäykkyys vaikuttaa jälkikäteen hieman koomiselta: abstrakti itsetutkistelu on selvästikin kaikki kaikessa.

Yhtä kaikki 27.4.2003 oli kirjoittajalle hyvä päivä:

Voi olla, että olen jo jossain varhaisessa vaiheessa oppinut aliarvioimaan mahdollisuuteni nähdä nenääni pidemmälle. Toisaalta ihmiset, jotka luulevat näkevänsä nenänsä tuolle puolen mutta joilla on joitain ilmeisiä harhakuvitelmia tai ainakin huonosti perusteltuja mielipiteitä, herättävät minussa ärtymystä ja levottomuutta.

Tämä aihe toistuu ja pohdituttaa edelleen. Useimmat meistä tuntevat asiantuntijoita, jotka ilmeisen pakonomaisesti yrittävät analogiapäättelyn keinoin laajentaa oman erikoisosaamisensa kokonaiseksi maailmankatsomukseksi, ikään kuin heidän hyvin hallitsemansa tiedonsuodattamistavan toimivuus todistaisi sen yleispätevyydestä. Vaihtaakseni ensimmäiseen persoonaan, olen selvästi tuntenut ylenmääräistä ja sairaalloistakin mielenkiintoa fanaatikkoja kohtaan, ikään kuin voisin saada heiltä itselleni turvalliset rajat, joskin ahdistuksen hinnalla.

Olisihan suurenmoista ja kätevää, jos joku osoittaisi, miten kaikki tarpeellinen tieto voidaan johtaa valikoiduista tiedonsirpaleista pelkkään koherenssin vaatimukseen nojaten. Kirjoittaja tuhlaa elämäänsä kadehtimalla Suuria Yksinäisiä, joiden usko (tai epätoivo) on suurempi kuin hänen omansa.

Nuo mielenkiinnon kohteeni eli rakkaat viholliseni (sellaiset kuin Kokkarinen) ovat älykkäitä eksentrikkoja, joita kohtaan olen tuntenut ja tunnen yhä varsin voimakasta ihailua. Sympaattisia näistä ihmisistä tekevät heidän heikkoutensa, varmasti pitkälti siksi, että ne muistuttavat omistani ja antavat samalla mahdollisuuden tuntea pientä ylemmyyttä: kaikenkattaviin henkilökohtaisiin ylemmyysfantasioihinhan minulla on päivä päivältä, sana sanalta vähemmän varaa ja intressejä. Kiinnostus toisten heikkouksiin on myös keino tuudittautua omiinsa - vaikka väitänkin, että kiinnostuksen lajeista sympatia on vähemmän vaikeasti läpäistävä puolustusmekanismi kuin antipatia. Sitä paitsi ärtymys ja levottomuus ovat huomattavasti parempia reaktioita kuin niillä osittain kätkemäni masennus: miksi todellakaan tahtoisin alistua toisten rajoittuneisuuteen! Entä mistä kummasta tulee tarve päästä osalliseksi toisten narsistisista fantasioista?

19.12. klo 13.19:

Jollain muotoahan juuri näistä asioista on kohdallani koko ajan kyse, myös itse siinä ekshibitionismissa, jota bloggaaminen edustaa: [se on] asettumista toisten väliin välittäjäksi, joka pelkurimaisesti [& masokistisesti] välittää lähinnä itsestään, viittaa lähinnä itseensä ja ilmaisee itseään hermeettisesti. Tällainen väliin jääminen on omiaan (a) supistamaan mieltä, (b) irrottamaan sen fyysisestä ja sosiaalisesta todellisuudesta ja (c) mädättämään selkärangan. Vaarallista.

Turhamaisuuttaan kirjoittaja saattaa pitää itseään jonkinlaisena sovittelijana.

19.12. klo 16.40: kärjistetty kuva.

20.12. klo 2.13:

Myös itseään voi koettaa katsoa lapsen silmin.
[...]
Kuka käski mennä itseensä ja pysyä siellä?!

- 16.5.2003

Ratkaisu, jota ehdotan on kaksiosainen:
1. Aiheiden valinnassa tulee kaikin keinoin välttää blogimaailman sisälle jämähtämistä (vaikka pikkujouluissa oli mukavaa, kiitos kaikille!).
2. Oman persoonan tutkimisen sijasta kannattaa keskittyä oman tyylin ja poetiikan hiomiseen (en tällä kertaa paneudu aihepiiriin kovin perinpohjaisesti, vaan tyydyn toteamaan, että kysymys "omasta äänestä" on eettinen ja kuuluu retoriikan alaan).

Kurssimme tavoite on, että lokin pitäjä oppii hyväksymään itsensä itsensä häiritsevänä seuralaisena.

- 24.5.2003

Tämä tavoite lienee toteutunut. Luettuani kaiken tähänastisen olen varsin huojentunut, oloni levollinen.

Jatkuu osassa 2.

Tunnisteet: itsekritiikki, kuva

Timo 14:10 (0) kommentoi

29.11.05

 

Saloja ja ehtoja 1

Hei, moniko? Koko heimoniko?

Moni saattaa pitää itsekritiikkiäni mielivaltaisena. En aina itsekään usko siihen. Kritisoinnin sijastahan pitäisi huoltaa, ei tuottaa huolta vaan iloa. Olisi syötävä, juotava, liikuttava, rakastettava. Ei pitäisi aivan sillä tavoin pysähdellä eikä pidätellä kuin tämän kirjoittaja vanhastaan. Tulisi jäsentyä siihen mikä todella jäsentyy eikä antaa yhteiskunnan riiputtaa jäseniään.

Yleensä, niin, etupäässä, haaveilen, leijuksin irti maasta kykenemättä kirjoittamaan mitään. Tällä kertaa päätin asettaa näppäimistön niin etäälle monitorista, että tuskin näen tekstiä. Menetelmä simuloi kirjoituskoneitta. Korjailun houkutus on pienempi. Voisi puhua puolittaisesta etäkirjoituksesta: näin näen sentään, että linkki näppäimistön (langattoman) ja koneen väillä toimii.

Kun heräsin, mielessäni oli motto "pankaa tyhmemmäksi". Unessa oli karun taajaman sepelipihaa, aumakattoa, pienteollisuutta, kuorrutettuja donitseja, nuoria naisia ja ankea piirustussali, jossa oli myös vuoteita; plansseja, joissa oli kaikuja 60-luvun orgaanisesta arkkitehtuurista ja hirveästi korkeuskäyriä; jossittelua, kilttiä erotiikkaa, Kampin keskus ja kadonnut liikuntavälinesalkku, ei aivan tässä järjestyksessä. Digikuvausta, täytyisi lisätä: se liittyi tuohon entisen etälemmen häivähdyksenomaiseen toteutumiseen oudossa rakennuksessa, tämän ylisillä.

Ehdin nähdä unta myös uudesta ylivoimaisesta kotimaisesta blogipalvelusta, muun muassa. Nukuin pitkään. Mutta tämä tapahtui viime torstaina. Vaikka aihe on vanha, ei siinä minkään pidä estää jatkamasta.

Keyboard täällä, teksti tuolla: tila on kuin säveltäisin. Saman tapaan kuin sähkökirjoituskoneen ampuessa merkkinsä paperiin kuin jousiviritteinen konetuliase, kuin Suomi-konepistooli, syntyy myös tässä järjestelyssä näppäimen painalluksen ja sen vaikutuksen välille miellyttävä etäisyys. Nimittäin kirjoituskone, jonka sain taannoin lainaksi, ei täyttänyt tehtäväänsä. Suomenkielisen tekstin sijasta se tuotti pienen pätkän salakoodia (kuva alla) ja jumiutui sen jälkeen peruutusvaihteelle.
Seuraavassa osassa lisää kotimaisesta, kotoisasta eli kodikkaasta.

Tunnisteet: itsekritiikki, kuva

Timo 12:58 (0) kommentoi

15.4.03

 

Vain ajoittain teksti saa syntyä vapaasti. Mistä tämä väkisin vääntäminen oikein tulee? Ikää kuin päässäni käytäisiin köydenvetoa. Jokaiselle motiiville löytyy vastakkaissuuntainen motiivi, ja näiden välille syntyy jännitys. Energiaa on, mutta jonkinlainen ajan saatossa kertynyt intellektuaalinen entropia estää sen hyödyntämisen.

Ahdistuneisuus ja estyneisyys eronnevat masentuneisuudesta karkeasti ottaen tällä tavoin. Depressiossa hermoston vertauskuvallinen jännite tai potentiaalienergia tai on alentunut, motivaatio puuttuu. Minulta ei puutu, ainakaan juuri nyt, mutta jokin melkein aina tökkii, kiusaa, painostaa, pakottaa sivupolulle. Tarvitaan yleensä toinen ihminen houkuttelemaan minut pois estojeni vankilasta, ja tämä on eräs syy siihen, miksi puheeni hersyy vuolaampana kuin kirjoitukseni: sivupoluilla kierrellään, mutta ei se yleensä haittaa.

Kun sanoo, että on mieli on maassa ja ettei jaksa, saa ymmärrystä ja pillereitä. Jälkimmäisiä en ole kysellyt, koska en koe kärsiväni depressiosta tai edes tuskatiloista (kasautuvan stressin yhteydessä) kuin aivan sekundaarisesti. Sitä melkein toivoo, että epätoivo tulisi ja ottaisi valtaansa penseän pellen. On vaikeampi puolustella olevansa ihan pirteä ja hyväntuulinen mutta silti jumissa.

Periaatteessa se sisäinen vastus, jonka koen, toteutuu todennäköisesti vain seurauksena tietynlaisesta neurokemiallisesta tilasta ja lienee siten jollain tasolla analoginen sähköisten vastusilmiöiden kanssa. Näin se vastakkaissuuntainen motiivi siellä köyden toisessa päässä on eräänlainen jälkikäteisselitys tilalleni, minkä toteaminen tosin vain johtaa harhaan, jos kaikista introspektiivisista havainnoista voidaan kuitenkin väittää samaa. Olennaista on, että tietty tila tuottaa tietynlaista ajattelua. Tähän teemaan tulen palaamaan vielä. Puheena olevalla tilalla näyttää olevan se ominaisuus, että se tuo esiin itsekriittisiä, vastakkaissuuntaisia näkökohtia, ja sitä voisi pitää tämän tilan vahvuutena, sikäli kuin näiden erilaisten näkökohtien produktiivinen liittäminen johonkin riittävän stabiiliin rakenteeseen järjestyy jotenkin. "Voimani on itse-epäilys", julistin lukioikäisenä. Tällaisen kyseenalaisen voiman kanssa kyynistyminen ja stagnaatio on ikuinen uhka: voima voi todella kääntyä itseään vastaan.

Tunnisteet: ahdistus, itsekritiikki

Timo 10:47 (0) kommentoi

27.3.03

 

Julkinen pöytälaatikkoni avautuu kankeasti. Viime viikolla laatimani tekstit juuttuivat luonnosasteelle, vaikka päätin perustaa weblogin taistellakseni juuri tätä taipumustani vastaan. On korkea aika ryhtyä taisteluun. Eräällä tapaa tämä palsta on "publish or perish" -periaatteen vaatimaton henkilökohtainen sovellus. Olennaista ei ole, mitä julkaisee ja ketä kiinnostaa, kunhan tulee julkaisseeksi, tuottaneeksi jotain, tyhjentäneeksi runosuolensa säännöllisesti.

Tommi Perkola antoi eilen palstallaan aivan olennaisen ohjeen: nettipäiväkirjan ei tarvitse kiinnostaa ketään. Toisen lajin tai tekniikan sääntöjä ja rajoituksia ei pidä keinotekoisesti ympätä toiseen lajiin: se on rumaa; voisin vallan väittää, että rumuus on juuri tätä. Asiayhteyteen sopimaton itsekritiikki aiheuttaa vain henkistä syrjäytymistä. Olen huomannut sen omassa elämässäni. Itsesensuurin uhriksi joutuminen on hyvin helppoa, jos ei osaa suodattaa tarpeeksi tehokkaasti pois niitä monenkirjavia rajoittavia koodeja, joita jokainen riviväli pursuaa.

Tunnisteet: itsekritiikki

Timo 11:05 (0) kommentoi