aikani

30.4.03

 

Meitä ajaa outo haave, että elämä avautuisi ajattelulle.

Timo 20:07 (0) kommentoi

29.4.03

 

Olo on luja ja rento. Aivan mainio. Minäni uinuva taustatuki, jonka temperamenttiin teillä, harvat lukijani, on toivon mukaan mahdollisuus tutustua jatkossa lähemmin, osoittaa todella vahvoja heräämisen merkkejä.

Timo 21:57 (0) kommentoi

28.4.03

 

Tekopyhä, raja valloittajien piirtämä, hyökkääjään samastuminen, realismin ylistys.

Timo 11:01 (0) kommentoi

 

Tänään blogissa: vähennän leikinlaskua ja muuta sellaista häiritsevää reagointia häiritseviin asioihin. Väitetään, että jäniksen saa helposti juoksemalla kiinni, kun se ei voi olla yrittämättä harhautusliikkeitä.

Timo 07:47 (0) kommentoi

27.4.03

 

Yksinkertaista... Sherlock Holmesin kirjoittaja oli toki englantilainen, mutta niin oli Jeremy Benthamkin, jonka luoma traditio sai lopulta vahvimman jalansijan Yhdysvalloissa.

Timo 21:24 (0) kommentoi

 

Niin, että jos aikansa puhuu itsestään, niin siihen sitten kyllästyy...

Timo 21:21 (0) kommentoi

 

Haluaisin toki olla järjen ruumiillistuma, mutta meriittini eivät puhu puolestaan. En ole tavoiterationaalisen, suunnitelmallisen toiminnan mestari, kaikkea muuta. En myöskään erityisesti pyri olemaan hyödyksi, vaikka tunnen syyllisyyttä hyödyttömyydestäni. Pidän suunnittelemisesta, mutta suunnitelmani elävät ja kehittyvät jossain ideamaailmassa eivätkä oikein sijoitu aikaan. Vanha lukiokaverini totesi ajattelutavastani (terveisiä vain koko Kokon perheelle): "Hyvin suunniteltu on täysin tehty."

Olen perustutkimuksen ystävä, kaikessa.

Kun filosofian opintojeni yhteydessä päädyin tutkimaan rationaalisuutta, onnistuin tekemään tästä aiheestani henkilökohtaisen ongelman. Tutkin muuatta periamerikkalaista filosofia, joka (kuinka vakavissaan, edes siitä en ollut varma) on koettanut palauttaa kaikki tietoteoreettiset kysymykset teknisiksi, siis tehokkuutta ja toimivuutta koskeviksi, kysymyksiksi. Yksinkertaista, rakas Watson.

Ihailen johdonmukaisuutta, mutta monet johdonmukaiset näyttävät käytännössä maksavan johdonmukaisuudestaan kovan hinnan - suhteellisuuden- ja todellisuudentajussa, jos niillä ylipäänsä on merkitystä: instrumentalistinen rationaalisuuskäsityshän tunnustaa vain välineellisen merkityksen ja arvon; ainoastaan tekniset arviointiperusteet ovat täysin objektiivisia, ja sikäli ne sopivat ihmiselle, joka tuntee tarvetta vetäytyä objektiivisen todellisuuden selän taakse. Sietämätöntä, mutta eikö tieteellisen kehityksen kannalta mielekkäämpää olisi tuottaa enemmän aggressiivisia älyllisiä mutantteja, jotka suuntaavat heti synnyttyään täysillä päin jotain, esimerkiksi mäntyä, kuin mukavia pohdiskelijoita, jotka jäävät kiertelemään paikoilleen falsifioimattomina, selkärangattomina minä lie tusinahumanisteina? Tyydyn sanomaan, että monomaanisuutta on vaikea hallitusti lisätä ja että siitä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Olen viime aikoina päätynyt älyllisissä pyrinnöissäni etsimään mahdollisimman vaikeita vastustajia, "saatanoita", jotka onnistuvat argumenteillaan ja vihjailuillaan vetoamaan järkiperäisyyden kaipuuseeni mutta samalla loukkaamaan sellaisia ihanteitani ja intuitioitani, joiden puolesta on hyvin vaikea puhua tuollaisen sielunvihollisen edessä mutta joiden hylkääminen näyttäisi merkitsevän intellektuaalista itsemurhaa. Useimmat filosofian opiskelijat päätyvät tutkimaan sellaisia ajattelijoita, jotka ajattelevat olennaisesti samoin kuin he itse, tukevat heidän intuitioitaan. Minulle tämä ei oikein tahdo riittää. Yritän ymmärtää myös ja ennen muuta itselleni vaikeita ajattelutapoja.

Tähän liittyy eräs syy julkisen päiväkirjan pitoon. En tyydy tilittämään ns. turvalliselle olkapäälle. Se tuntuu jotenkin epärehelliseltä ja saa minut tuntemaan itseni lapseksi, jota täytyy suojella. En halua salata itseltäni mitään, mikä on mahdollisesti relevanttia.

Tarkoitukseni olisi tässä yksityisen jupinan ohessa oppia kirjoittamaan vakavampaa tavaraa eli erilaisia "oikeita" tekstejä, saada ainekset erottumaan toisistaan. Tähtään siihen, että hallitsisin mahdollisimman monenlaiset kielen tasot - ajaudun kuitenkin heikoimpaan kohtaani ja se kavaltaa minut...

Kunhan vain pystyisi toimimaan annetuissa puitteissa mahdollisimman viisaasti. Koen tarvitsevani aivan hirvittävän määrän viisautta selvitäkseni niistä haasteista, jotka olen itselleni antanut.

Tunnisteet: järki

Timo 20:10 (0) kommentoi

 

Tässä alempana suunnittelin jotain naisten varalle - siis niinku mitääh? Outo, outo virke. Sanani vääntyvät omiksi karikatyyreikseen.

Mitä jos perustaisin kuvablogin? Sitä varten täytyisi hankkia ainakin skanneri. Mitä muuta pienet ihmishahmot, joita raapustelen aanelosten marginaaleihin, olisivat kuin omia karikatyyrejään?

Ilkka Kokkarinen aina kehuu, kuinka niitä ja niitä on mahdotonta parodioida, koska ne tekevät sen itse paremmin. Pyrin samaan.

Tunnisteet: piirtäminen

Timo 19:16 (0) kommentoi

 

Vaikka mielialani vaihtelevat nopeasti, uskon tähän päiväkirjaan. Tiedän tarpeeksi hyvin, mitä olen tekemässä. Minä? Tekemässä? Jo on aikoihin eletty! Oikeastaan koen olevani jo hyvän matkaa menossa jonnekin.

Innostunut mielentila tarkoittaa kärsimättömyyttä, hieman typerältä tuntuvaa jännittämistä. Heikko keskittymiskyky tuottaa hurmaavaa harhailua: kun olen inspiraation vallassa, tarvitsisin jonkun pitämään kiinni, jotta en säntäilisi apinana pitkin huonetta vaan takoisin kuumaa rautaa itseään.

Olisin valmis suhteeseen naisen kanssa, joka jakaisi ihanteeni ja olisi valmis tukemaan minua kuten minä olisin valmis tukemaan häntä, ja sikäli kuin nainen on suvereeniuteen tähtäävän miehen elämässä väistämättä vieraan vallan edustaja, hänen täytyisi tajuta tämä ja olla diplomaatti.

Muunlaisilla suhteilla en näillä näkymin aio elämääni mutkistaa.

On todella paljon sanottavaa. Pöydällä ja patjalla lojuvien paperien nurkat alkavat olla täynnä muistiinpanoja. Miten näiden kaikkien tekstiluonnosten puhtaaksi saattaminen onnistuu? Täytyisi käydä läpi kaikki yliopiston seminaarihuoneissa käsilläni olleet A4-nivaskat. Niiden marginaaleista löytyy keskeneräisiä töitä, kuten erään vähäpätöisen mutta erittäin toteuttamiskelpoisen musiikinkuunteluun liittyvän huonekaluprojektin alkuperäinen luonnos.

Luennolla saattaa tuntua, että pääni räjähtää ideoista. Ei sitä jaksa.

Nettisurffailu puolestaan masentaa. Internet on suuri epäjärjestys, jossa edustan omaa pientä epäjärjestystäni. Kuka tietäisi jonkin uuden jutun, joka olisi minulle oikeasti hyväksi?

Timo 17:27 (0) kommentoi

 

Sisäinen pulina hämärtää päämäärät, ikään kuin sen alitajuinen intentio olisi rikkoa keskittyminen keinolla millä tahansa, tyynnyttelemällä tai hyökkäämällä. Pulinaa tuottava järjestelmä koostuu huonosti toimivista, primitiivisistä ja äänekkäistä puolustusmekanismeista. Laitteiden kömpelyys tekee minut tietoisemmaksi niiden olemassaolosta. Pysyn varuillani itseni suhteen.

Minussa on poikkeuksellisen suurikokoinen sisäinen lapsi. Se näkyy päällepäin.

Suhtaudun kärsivällisesti tekniikan temppuihin, jos mitään ei tuhoudu.

Elän kuin unessa.

Voi olla, että olen jo jossain varhaisessa vaiheessa oppinut aliarvioimaan mahdollisuuteni nähdä nenääni pidemmälle. Toisaalta ihmiset, jotka luulevat näkevänsä nenänsä tuolle puolen mutta joilla on joitain ilmeisiä harhakuvitelmia tai ainakin huonosti perusteltuja mielipiteitä, herättävät minussa ärtymystä ja levottomuutta.

Timo 16:48 (0) kommentoi

 

Katselen, mitä olen tullut kirjoittaneeksi, ja päivittelen: kuulostanpa yksinkertaiselta varsinkin tuossa kohdassa, jossa puhun mielikuvituksesta.

Kyllä, olen suuri jälkiviisauden ystävä. Olen esimerkiksi ihan tyytyväinen, että tulen lukeneeksi uutisryhmiin kirjoittamani artikkelit jälkikäteen: Paljon on tullut käytettyä cancel-toimintoa, joka ei ehkä hävitä artikkelia bittiavaruudesta, mutta riittänee osoitukseksi vastuullisesta suhtautumisesta omiin teoksiin; toisaalta paljon on myös tullut puhuttua läpiä päähänsä nyysikirjoittajien hieman kyseenalaisen seuran yllyttämänä, ja tämä on alentanut kynnystäni kirjoittaa omalla nimelläni hieman arkaluontoisemmistakin asioista.

Esseistiikassa on vaikea vetää rajaa siihen, missä säveltapailu muuttuu soitoksi. Kirjoitan oudon epätasaisesti: erilaiset itsekritiikin ja inspiraation muodot eivät ole kunnolla sulautuneet taidoksi. Täytyy jatkaa harjoitusta.

On parempi olla tyytymätön kuin itsekriittinen. Näin sopii sanoa saamattomalle, sellaiselle kuin minä. Innokkaalle julistajalle, joka uskoo jo keksineensä valmiin vastauksen ja kaupittelee sitä toisille, sanoisin toisinpäin. Sikäli kuin olen tyytymätön näihin vastauksiin, olen johdonmukainen, mutta onko tällaisella johdonmukaisuudella mitään merkitystä? Tällä pienellä lavallani minä olen näyttelijä, en väittelijä.

Olenkin viime aikoina alkanut kiinnostua näyttelemisestä. Tahtoisin tulla ikuistetuksi filmille atavistisine ilveineni. Kuinka laaja skaalani onkaan?

Mielikuvitukseeni palatakseni, sen puutteet kiteytyvät kahteen ongelmaan: ensinnäkään kuvitteluni ei ole kovin toiminnallista sisällöltään; toiseksi haluni ja taitoni kommunikoida kuvitelmiani ovat jääneet kehittämättä. Ehkä nämä kaksi asiaa ovat kytköksissä toisiinsa.

Kuvitelmani ovat aika seisahtuneita tai hyvin nopeasti vilahtavia (ideoita, pointteja, hahmoja, kuvia), sikäli kuin en itse oikeasti elä niissä miettien suurin piirtein sitä, mitä seuraavaksi teen eli mitä tavallisimmin jätän tekemättä. Tämä pätee kirjoittamiseen oikein hyvin.

Timo 16:30 (0) kommentoi

25.4.03

 

Olen pääsemässä vauhtiin, en pitkälle, mutta vauhtiin.

Timo 13:30 (0) kommentoi

 

Kun oman päänsisäisen maailmansa tavat tuntee, sitä voi kontrolloida - on huvittavaa, ettei minun tapauksessani oikein muuten. On tarkattava, keitä täällä on ja mitä he tahtovat: sekalainen seurakunta, tahtoja, asenteita tulee ja menee. Olisi hauska kuulla, kuulostaako tämä todella jostakusta mielipuoliselta.

Minun on palattava murrosikään, jolloin menetin uskoni elämäasiantuntemukseeni ja siten myös mielikuvitukseni pätevyyteen. En silti viitsi uskoa hapattavissa olosuhteissa koulittujen besserwissereiden (eli esimerkiksi toimittajien ja etenkään musiikkitoimittajien) käsityksiin henkisestä kypsymisestä.

Toisin kuin luulin, minulla on mielikuvitusta. Otan sen vain aika tosissani: en luo fiktiota, vaan kuvittelen todellisuuden. Tässä on raskaan ja kevyen kirjallisuuden ero. Mielikuvituksen raskas käyttö ei ole leikintekoa.

Vapautan itseni vastuusta, jos en katso itseäni kiistatta päteväksi. Mutta säästän syyllisyyden. Arkkitehtuurin opiskelu venäläinen uimakoulu -metodeineen oli minulle silloisessa kehitysvaiheessani silkkaa myrkkyä.

Olen vahvistunut huomattavasti viime viikkoina, mutta edelleen uhraan energiaa itseruoskintaan, näin (periaatteessa) julkisesti. Mielestäni subjektiivisen maailmani koetinkivi on muu maailma, ei jonkun yksittäisen toisen mielipide. Siksi terapoin itseäni mieluummin täällä halvassa julkisuudessa kuin terapeutin vastaanotolla. Tämä saattaa vain vahvistaa vieraantuneisuuttani ja itseriittoisuuttani, mutta sitähän ne kaipaavat, vahvistamista, jotta en niiden takia tuomitsisi itseäni heikkouteen ja osattomuuteen. Kaikki motiivini voidaan asettaa kyseenalaisiksi kaikin tavoin - ei teidän tarvitse, minä osaan - mutta ainoa, joka tässä ja nyt voi kompromettoida pyrkimykseni on minä itse. Vallassani on myös ainakin koettaa estää tällainen negatiivinen kehitys, vai mitä? Keskityn tällä palstallani tilitykseen, jotta voin keskittyä muualla muuhun. Olen raskauttanut sosiaalista kanssakäymistäni jo ihan tarpeeksi monologeillani, itseni kanssa käymilläni loputtomilla keskusteluilla, joka tekee toisista statisteja.

En ole tähän päivään mennessä hakenut psykologin tai psykiatrin konsultaatiota, sillä pohojalaanen lapsi minussa pelkää hulluna hullun leimaa ja on valmis kaatumaan saappaat jalassa. "Ei tartte auttaa", kuten Kummelissa hoettiin. Minua luonnehtii agraarinen epäluottamus instituutioihin ja taipumus kokea kaikki kohtaamiset niiden edustajien kanssa jo etukäteen nöyryyttäviksi. Saatan kyllä mennä psykologin juttusille, ehkä jopa parin kolmen viikon päästä, jos saan tähän nettipäiväkirjaani niin paljon ja niin olennaista asiaa, että voin todella katsoa säästäväni hänen aikaansa lähettämällä hänelle sähköpostitse blogini osoitteen. En halua psykologin pakeilla tuntea pakkoa kertoa kaikkea kerralla enkä toisaalta turhaan vaikeuttaa hänen työtään tiettyyn vetoavuuteen yltävällä tavallani ajatella ääneen (ja toisen puolesta).

Tunnisteet: järki, mielikuvitus, piirtäminen

Timo 13:14 (0) kommentoi

 

Vähemmän kieltomainen "NO TATTOO" olisi jos ei muuta niin Yliopistonkatu-uskottavampi kuin tämä. Useimmille ideasta tulee nimittäin mieleen No Logo.

Timo 11:46 (0) kommentoi

 

Olen päättänyt vähentää sisäisiä neuvottelujani ja ryhtyä tekemään päätöksiä.

Tämä on johdonmukaista, sillä tämäkin on päätös.

Toisena kysyn, pitääkö se. Toisen kuuluisi vaieta.

Suuri osa siitä, mitä nimitän ajatteluksi, on sisäistetty muoto töitä hidastavasta pulinasta ja jaarittelusta.

Lakoninen ajatus pysyy muistissa. Ajattelun retoriikan kehittäminen vähentää sekavuutta ja jahkailua.

Kyllä tilittää saa, kunhan ei itse hajoa siihen, kadota kasvojaan.

Edes minä en voi loputtomiin keskittää mielenkiintoani paljoon puheeseen, vaikka olen Itsestäänpuhuja.

Olen mies, en maailma. Muistaisinko tämän?

Timo 00:45 (0) kommentoi

22.4.03

 

Toteamuksia:

Arkkitehtuuri on yksinkertaista.

Rakennus on arkki.

Muoto otetaan annettuna.

Minä tarvitsen monimutkaista. Mikä on sellaista?

Tarvitsen myös liikutusta. Kiusallista.

Kuvasuhteeni on rembrandtilainen. (Kiitos Maria)

Ajattelijankin on uskallettava.

Tunnisteet: arkkitehtuuri, muoto

Timo 01:34 (0) kommentoi

19.4.03

 

Julkaisin eilisen sekavan kaksikappaleiseni osittain tahallani potkiakseni itseni hereille ja kirjoittamaan tänään (edes hieman) lisää. Eihän tuollaista voi jättää pinon päällimmäiseksi. Tahdon tehdä selväksi, ettei ajankohtaisuus sovi verkkopäiväkirjaani ainakaan sen alkutaipaleella: ajatukseni liikkuvat muualla, ja tarvitsen tätä foorumia ennen muuta vanhojen, jo osittain maatuneidenkin ideareliikkieni kaatopaikaksi ja kierrätyskeskukseksi, josta rohkea kaivelija voisi suhteellisen vaivattomasti löytää kaikennäköistä.

Timo 15:42 (0) kommentoi

18.4.03

 

Pitkäperjantai. Nyt saan olla rauhassa ja keskittyä, ajattelin aamulla: olisipa useampia päiviä, joiden nimessä on "pitkä"! Mutta tämä osoittautui toiveajatteluksi. Olen ikään kuin en enää edes tietäisi, miten päin aikaan asetutaan. Miksei täällä ole kelloa, jonka tikitystä voisi kuunnella? Harhaileva mieli tahtoo varautua kaikkeen, epäonnistuu ja tulee aina yllätetyksi.

Oli aika, jolloin oli aika ja jolloin nyt-hetki ei ollut niin pitkä kuin nyt: ongelma siis ei ole siinä, että elämänrytmi ja muutos ympärillämme nopeutuvat, vaan siinä, että me ajan raskauttamat ihmiset hidastumme - tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Lapsen nopeuteen emme yllä. Miten valtavat rakennelmat tarvitaankaan kontrolloimaan lasten ehtymätöntä aktiivisuutta. No, taidan - kaikista mukavista asioista huolimatta - olla hieman masentunut; ja tässä tilassani altis kadehtimaan itseäni lapsena. Toisaalta olen mielestäni yhä enemmän alkanut näyttää itseltäni lapsena, joten jokin kadonneeksi luultu onkin palannut; ja vaikka sisäinen epäjärjestys on suuri, niin ulkoinen sosiaalinen elämä on samaan aikaan piristymässä (neuroottisuuteni on siirtynyt korkeammalle abstraktiotasolle, jonne koetin nuorempana paeta: siellä se on tiellä, mihinhän se seuraavaksi siirrettäisiin). Sain juuri tekstiviestin, jossa luki: "Kivaa, kivaa! :D" Eikä viestin lähettäjä ole edes saapumassa huomisiin juhliin, joista itse olen lapsellisen innostunut. Tässä vaiheessa hyvin säilyneellä lapsekkuudella alkaa olla jo arvoa.

Timo 23:29 (0) kommentoi

15.4.03

 

Vain ajoittain teksti saa syntyä vapaasti. Mistä tämä väkisin vääntäminen oikein tulee? Ikää kuin päässäni käytäisiin köydenvetoa. Jokaiselle motiiville löytyy vastakkaissuuntainen motiivi, ja näiden välille syntyy jännitys. Energiaa on, mutta jonkinlainen ajan saatossa kertynyt intellektuaalinen entropia estää sen hyödyntämisen.

Ahdistuneisuus ja estyneisyys eronnevat masentuneisuudesta karkeasti ottaen tällä tavoin. Depressiossa hermoston vertauskuvallinen jännite tai potentiaalienergia tai on alentunut, motivaatio puuttuu. Minulta ei puutu, ainakaan juuri nyt, mutta jokin melkein aina tökkii, kiusaa, painostaa, pakottaa sivupolulle. Tarvitaan yleensä toinen ihminen houkuttelemaan minut pois estojeni vankilasta, ja tämä on eräs syy siihen, miksi puheeni hersyy vuolaampana kuin kirjoitukseni: sivupoluilla kierrellään, mutta ei se yleensä haittaa.

Kun sanoo, että on mieli on maassa ja ettei jaksa, saa ymmärrystä ja pillereitä. Jälkimmäisiä en ole kysellyt, koska en koe kärsiväni depressiosta tai edes tuskatiloista (kasautuvan stressin yhteydessä) kuin aivan sekundaarisesti. Sitä melkein toivoo, että epätoivo tulisi ja ottaisi valtaansa penseän pellen. On vaikeampi puolustella olevansa ihan pirteä ja hyväntuulinen mutta silti jumissa.

Periaatteessa se sisäinen vastus, jonka koen, toteutuu todennäköisesti vain seurauksena tietynlaisesta neurokemiallisesta tilasta ja lienee siten jollain tasolla analoginen sähköisten vastusilmiöiden kanssa. Näin se vastakkaissuuntainen motiivi siellä köyden toisessa päässä on eräänlainen jälkikäteisselitys tilalleni, minkä toteaminen tosin vain johtaa harhaan, jos kaikista introspektiivisista havainnoista voidaan kuitenkin väittää samaa. Olennaista on, että tietty tila tuottaa tietynlaista ajattelua. Tähän teemaan tulen palaamaan vielä. Puheena olevalla tilalla näyttää olevan se ominaisuus, että se tuo esiin itsekriittisiä, vastakkaissuuntaisia näkökohtia, ja sitä voisi pitää tämän tilan vahvuutena, sikäli kuin näiden erilaisten näkökohtien produktiivinen liittäminen johonkin riittävän stabiiliin rakenteeseen järjestyy jotenkin. "Voimani on itse-epäilys", julistin lukioikäisenä. Tällaisen kyseenalaisen voiman kanssa kyynistyminen ja stagnaatio on ikuinen uhka: voima voi todella kääntyä itseään vastaan.

Tunnisteet: ahdistus, itsekritiikki

Timo 10:47 (0) kommentoi

13.4.03

 

Blogger näyttää sallivan historian uudelleenkirjoittamisen. Olen tosin kokeillut tätä ainoastaan joitain minuutteja sitten julkaisemallani jutulla, joka kaipasi pientä hienosäätöä.Mutta jos korjaan tuon maaliskuisen rivitysvirheen, pelkään olevani kaltevalla pinnalla, joka johtaa täydelliseen väärennökseen. Johonkin täytyy voida laittaa raja, ajattelen hädissäni, ja päätän heti seuraavaksi tutustua blog-etiikkaa ja -etikettiä käsittelevään materiaaliin. Varmasti sitä on julkaistu, miksei olisi? 

Miten voin taata, että päiväkirjamerkintäni ovat oikeita, alkuperäisiä päiväkirjamerkintöjä? Eikö tämä menetelmä estäkään minua pitämästä samaa tekstiä työn alla loputtomiin? Eikö tämä ole hieman liian inhimillinen peli: tässä voi huijata.

Timo 23:30 (0) kommentoi

 

Tiesin kyllä, että tänään on palmusunnuntai. Mutta tarvitsin aamun lehden muistuttamaan, mitä se tarkoittaa. Virpojia! Äkkiä pakoon.

"Sulle vitsa, mulle palkka." "Kiitos vain, olen ansainnut tämän." Karjalaisen virpomisperinteen ja pohjalaisen trullitradition sulautuminen toisiinsa ärsyttää. Sulautuminen tarkoittaa, että täsmälleen sama näytelmä, jolta siis tänä vuonna vältyin, uhkaa toistua kotopuolessa pääsiäislauantaina. Lapsillehan (ainakaan useimmille) ole mitään iloa historiallisesta oikeaoppisuudesta, mutta vanhempi väki voi koettaa pilata heidän ilonsa, jos katsoo sen tarpeelliseksi. Minä en katso, siirryn sivuun. En siedä ovikellon äkillistä pirahdusta ja omaa epäluontevuuttani lasten edessä - kun mm. yritän estää heitä näkemästä sekasortoa, joka tänäkin palmusunnuntaina (onko edellisestä todellakin jo vuosi?) vallitsee asunnossani. Jos olisin tehnyt kuten aikaisempina vuosina, olisin näyttänyt syylliseltä pikkuväen edessä ja selitellyt sekavia, ja neonhöyhenin koristeltu pajunoksa lasimaljakossa tulisi hauskuttamaan vieraitani vielä lähempänä joulua. Viime vuonna, kun ei ollut antaa karkkia tai pikkuleipiä, jokainen lapsi taisi saada minulta euron, kun lompakossani ei ollut pienempiä kolikoita. Tuhlaan metallirahaa varmasti huolettomammin kuin ennen yhteisvaluuttaan siirtymistä: markan psykologinen rooli peruslanttina on periytynyt sitä kuusi kertaa arvokkaammalle eurolle.

Pienten hihittävien noita-akkojen pelossa lähdin kaupungille pian kello yhdentoista jälkeen. Hetken harhailtuani suuntasin huutokauppaan, mutta olin hiljaa enkä huutanut. Kahden maissa tieni vei kuntosalille, jossa viihdyin erittäin hyvin, vaikka tarkoitus oli treenata ja treenasinkin. Pitempäänkin olisin jaksanut: aikansa voi tuhlata typerämminkin, mutta mieli paloi kirjoittamaan nettipäiväkirjaa - taisi palaa loppuun: tässä nimittäin on lopputulos, joka on ihan muuta kuin mitä aioin. Salifiilikseni olisi ollut vielä parempi, jos en olisi tankannut itseäni kebabilla. Harjoituksen jälkeen herkuttelin kala-aterialla. Enemmänkin olisi mahtunut!

Tunnisteet: lapsuus

Timo 22:50 (0) kommentoi

 

Voisin kuvitella hankkivani "NO TATTOOS" -tatuoinnin.

Timo 18:04 (0) kommentoi

12.4.03

 

Ahdistus. Sitä vastaan olen koettanut taistella kirjoittamalla, mutta kieroine konsteineen se on tahtonut toistuvasti päästä voitolle, kun teksti, jota luonnostelen ensisijaisesti päähäni (lähinnä kävellessäni kaupungilla) ja toissijaisesti kovalevylle, on kasvanut sekavaksi häkkyräksi ja romahtanut oman painonsa alla. Romahdus alkaa kipupisteistä, kuten siitä terävästä havainnosta, että olen lopultakin hyväosainen tyhjäntoimittaja, jolla ei ole mitään valittamista eikä puolustelemista. Lopulta en voi muuta kuin toimittaa entistä tyhjempää tyhjää, sillä vaatteet tekevät keisaria vähäisemmänkin miehen.

No, mä voin olla luuseri, mutta mun superego on takuulla vahvempi kuin sun. Olen itseäni täynnä, mutta - freudilaisessa kuvastossa & sanastossa pysytellen - ego taitaa olla jotenkin surkastunut, ja sitäpä sitä etsin tällä tripillä.

Koen olevani jäänne osin kuvitteelliselta ajalta, jolloin ihmiset olivat jotenkin sympaattisella tavalla ahdistuneita ja vieraantuneita. Silloin henkisen emansipaation mahdollisuuteen uskottiin yleisesti ja vilpittömästi. Maailma ei ollut vielä täydellinen, eikä neuroosi häiriö. Kaltaisteni kohtaloksi on tullut jääminen postmodernin itseivan kiirastuleen.

Tunnisteet: ahdistus

Timo 01:09 (0) kommentoi

4.4.03

 

Täytän tänään 30. Kolmekymmentä vuotta enimmäkseen harmitonta ja hyödytöntä timoilua.

Timo 17:30 (0) kommentoi