9.11.06
Näkemiin, järki
Mieleni on fragmentteja taas. Pienistöstä lukekaa.
Kirjoittaminen on hullun hommaa niin kuin leikki on lapsen työtä. "Lapsi on terve kun se leikkii, sairas kun se ei lopeta." Sairausleimakirves odottaa nurkassa, jottei työ vie mukanaan ja muutu keinosta päämääräksi: kun homma lakkaa olemasta keino eli väline, siitä katoaa järki, samoin tekijältä. "Järki se pitää olla naidessakin." Tämä on suomalaista perusviisautta. Mutta miksi tavallinen kunnon työ ei suostu näyttäytymään meille alkuperäisessä, viattomassa järkiperäisyydessään, mutkattomana koneena, vaikka sitä kaikkialla mainostetaan sellaisena, ja miksi mitään, mikä herättää lieviäkään intohimoja, ei voi viedä loppuun menettämättä ainakin osaa järjestään?
Tunnisteet: järki, mielikuvitus, pienistö
Timo 14:30
(0) kommentoi
18.8.06
Mielikuvitus itseskepsiksen puristuksessa
Ei ole musta Päätaloksi Päätalon paikalle. Mutta kun piipahdin Trisin kanssa teellä, opin jotain kiinnostavaa: ehkä vielä joskus oppisin kirjoittamaan fiktiota, jos lakkaisin tavoittelemasta epätoivoisesti uskottavuutta. Ehkei yksittäisen kirjailijan tehtävä olekaan edustaa elämän asiantuntemusta eikä huolehtia tekstin välittämän ihmiskuvan tiedollisesta kohdallisuudesta. Ehkei ole edes kuviteltavissa mitään sellaista, mikä ei liittyisi tosielämään jollain - kiinnostavalla tai ei-kiinnostavalla - tavalla. Tämä idea on sukua rationaalisuusoletukselle, hyväntahtoisuusprinsiipille ja transsendentaaliselle idealismille. Ja romantiikalle. En tosiaankaan raaski (ainakaan enää tässä iässä) epäillä Trisin esilletuomaa Gogolin Mielipuolen päiväkirjaa huonoksi teokseksi tai tuntea myötähäpeää kirjoittajaa kohtaan sillä perusteella, ettei Gogol voinut tuntea riittävän hyvin riittävän monia potilaskertomuksia, tämän päivän hulluusteorioista puhumattakaan, enkä myöskään sillä perusteella, että kirjoittajan oma mielenterveys oli eittämättä parempi kuin kirjan päähenkilön...
En teininä kehdannut valittaa, että kukaan ei ymmärrä mua. Sen sijaan olin melko varma siitä, etten itse ymmärrä ketään tai ylipäänsä tiedä elämästä mitään. Koetan edelleen soveltaa tätä alemmuudentuntoa metodisesti sellaisiin yhteyksiin, joihin se sopii. Kaikkiin se ei sovi. Tietäkääkin se, realistit.
Uskaltaisinko kuvitella paremmin, jos käyttäisin pseudonyymia?
Tunnisteet: mielikuvitus
Timo 18:42
(0) kommentoi
25.4.03
Kun oman päänsisäisen maailmansa tavat tuntee, sitä voi kontrolloida - on huvittavaa, ettei minun tapauksessani oikein muuten. On tarkattava, keitä täällä on ja mitä he tahtovat: sekalainen seurakunta, tahtoja, asenteita tulee ja menee. Olisi hauska
kuulla, kuulostaako tämä todella jostakusta mielipuoliselta. Minun on palattava murrosikään, jolloin menetin uskoni elämäasiantuntemukseeni ja siten myös mielikuvitukseni pätevyyteen. En silti viitsi uskoa hapattavissa olosuhteissa koulittujen besserwissereiden (eli esimerkiksi toimittajien ja etenkään musiikkitoimittajien) käsityksiin henkisestä kypsymisestä.
Toisin kuin luulin, minulla on mielikuvitusta. Otan sen vain aika tosissani: en luo fiktiota, vaan kuvittelen todellisuuden. Tässä on raskaan ja kevyen kirjallisuuden ero. Mielikuvituksen raskas käyttö ei ole leikintekoa.
Vapautan itseni vastuusta, jos en katso itseäni kiistatta päteväksi. Mutta säästän syyllisyyden. Arkkitehtuurin opiskelu venäläinen uimakoulu -metodeineen oli minulle silloisessa kehitysvaiheessani silkkaa myrkkyä.
Olen vahvistunut huomattavasti viime viikkoina, mutta edelleen uhraan energiaa itseruoskintaan, näin (periaatteessa) julkisesti. Mielestäni subjektiivisen maailmani koetinkivi on muu maailma, ei jonkun yksittäisen toisen mielipide. Siksi terapoin itseäni mieluummin täällä halvassa julkisuudessa kuin terapeutin vastaanotolla. Tämä saattaa vain vahvistaa vieraantuneisuuttani ja itseriittoisuuttani, mutta sitähän ne kaipaavat, vahvistamista, jotta en niiden takia tuomitsisi itseäni heikkouteen ja osattomuuteen. Kaikki motiivini voidaan asettaa kyseenalaisiksi kaikin tavoin - ei teidän tarvitse, minä osaan - mutta ainoa, joka tässä ja nyt voi kompromettoida pyrkimykseni on minä itse. Vallassani on myös ainakin koettaa estää tällainen negatiivinen kehitys, vai mitä? Keskityn tällä palstallani tilitykseen, jotta voin keskittyä muualla muuhun. Olen raskauttanut sosiaalista kanssakäymistäni jo ihan tarpeeksi monologeillani, itseni kanssa käymilläni loputtomilla keskusteluilla, joka tekee toisista statisteja.
En ole tähän päivään mennessä hakenut psykologin tai psykiatrin konsultaatiota, sillä pohojalaanen lapsi minussa pelkää hulluna hullun leimaa ja on valmis kaatumaan saappaat jalassa. "Ei tartte auttaa", kuten Kummelissa hoettiin. Minua luonnehtii agraarinen epäluottamus instituutioihin ja taipumus kokea kaikki kohtaamiset niiden edustajien kanssa jo etukäteen nöyryyttäviksi. Saatan kyllä mennä psykologin juttusille, ehkä jopa parin kolmen viikon päästä, jos saan tähän nettipäiväkirjaani niin paljon ja niin olennaista asiaa, että voin todella katsoa säästäväni hänen aikaansa lähettämällä hänelle sähköpostitse blogini osoitteen. En halua psykologin pakeilla tuntea pakkoa kertoa kaikkea kerralla enkä toisaalta turhaan vaikeuttaa hänen työtään tiettyyn vetoavuuteen yltävällä tavallani ajatella ääneen (ja toisen puolesta).
Tunnisteet: järki, mielikuvitus, piirtäminen
Timo 13:14
(0) kommentoi
