aikani

 

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Weblog Commenting by HaloScan.com

30.4.04

 

Etu-Töölön matot

Tuuletusparvekkeen teräskaidetta vasten nostetut itämaisten mattojen kääröt muodostivat hunnutetun naisen hahmon. Valitettavasti kamera ei ollut taaskaan mukana.

(0) kommentoi

29.4.04

 

Tulkkaajapojan paluu

Panun Irlannin-kuulumisia oli mukava lukea. Toden totta, mieshän oli kuin toinen mies (tästä fraasista voi merkitä pisteen latteuksille näiden ottelussa kyynisyyttä vastaan).

Yllättävän monen on vaellettava toisaalle löytääkseen itsensä ja toiset ihmiset. Lieneekö kyseessä nuorten urosten ikiaikainen laumanjättökäyttäytyminen? Ilkka näyttää torontolaislähiöstä pitkää nenää koko Suomelle. Runoilija hakeutuu arotaivaan alle. Oidipus irtautui heimostaan, mutta pakoon päässyt ei kohtaloaan... Löytääkö Impo Singaporesta henkisen kodin? Sepä pistäisikin mietteliääksi.

Luulin, että Panu on absolutisti henkeen ja vereen. Mutta jos hän on Suomessa boheeminpahainen, jonka omanarvontunto on isovanhemmilta perityn raittiusaatteen varassa, niin Irlannissa hän saa hetken kokea olevansa herra, "niin YTM kuin mies voi olla", ja kuten suomalaisen alkoholipolitiikan historiastakin näemme, quod licet Jovi, non licet bovi. Päivä kuninkaana tekee miehelle hyvää, niin hyvää: toivottavasti osa herruudesta kestää kotimaan kamaran kumahduksen.


(0) kommentoi

27.4.04

 

Stadihavaintoja

Miksei Hietalahdessa Nosturin kyljessä olevaa harmaata aaltopeltiboksia maalata vaikka ultramariinin siniseksi?

Radio Helsingissä soi parhaillaan King Crimsonin Starless. Koko kappale tietenkin. Yeah.


(0) kommentoi
 

Selvitys yhteiskunnalle

Ammattini on alisuorittaja.
Katto peittää taivaanrannan, mutta aallot lyövät läpi.
Annan mielteiden hioutua toisiaan vasten.

Saa nähdä, saa tehdä,
katsoa kattoa, piirtää sormella ihoon,
upota tapoihin vedota.


(0) kommentoi

26.4.04

 
Kasa oli löytänyt artikkelin, joka laajentaa mukavasti keskustelua alla olevasta.

(0) kommentoi
 

Pyyteetön mielipidetykki?

Yhdellä ja samalla nimellä tai nimimerkillä allekirjoitettu mieteblogi rakentaa väistämättä virtuaalipersoonallisuuden siten, että jokainen merkintä tulkitaan tietyn, yhden ja saman kirjoittajan itseilmaisuksi. Mikä oikeastaan on se käsitys kirjoittajan persoonasta, jonka Impo haluaa häivyttää? Voiko se lopulta olla jotain sellaista, mihin ei voi soveltaa sananlaskua "Ei nimi miestä pahenna..."?

Käytännössä persoonallisuuden häivyttäminen onnistuu parhaiten, kun joukko kirjoittajia lyöttäytyy yhteen. Näin tapahtuu lehtien toimituksissa. Keskivertolukijan näkökulmasta esim. sanomalehtien uutis- ja ajankohtaistoimittajat voisivat aivan hyvin kirjoittaa nimettöminä. Toimittajan persoonallisuudella ei ole merkitystä: tiedotusvälineen auktoriteetti on korvannut sen. Voisi väittää, että persoonallisuus on arvovaltatyhjiön merkki. Toisaalta arvovalta ei laajenna tekstin merkityssisältöä, toisin kuin persoonallisuuden ilmentymät, joten lukijana valitsen mieluummin persoonallisuuden.

Ehkä persoonattomuus ei olekaan olennaista vaan pyyteettömyyden mahdollisuus. Impo kirjoittaa:

Odotan kauhulla aikaa, jolloin portinvartijat halutaan blogimediaan (verkkojulkaisuillahan pitäisi jo olla päätoimittajat), erilaiset järjestöt valtaavat Blogistanin edistääkseen järjestelmällisesti omaa poliittista asiaansa ammattikirjoittajien avustuksella ja yksityisen ihmisen nimetön kirjoittelu kielletään kokonaan.
Minäkin toivon, että näin ei tapahdu, mutta tuohon kappaleeseen sisältyy ideologinen vastakkainasettelu, jonka kärjistämisessä ei ole mitään järkeä puolin eikä toisin.

Oma kirjoitteluni ei suinkaan ole pyyteetöntä, vaan palstanpidostani on muotoutunut varovainen, naiivin narsistinen yritys rakentaa henkilökohtaista identiteettiä, joka olisi suhteellisen riippumaton asemastani järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Tahdon kokea olevani nimenä ja persoonana läsnä, jopa kotonani, tässä vapaassa julkisessa sfäärissä. Niillä, jotka ovat jo löytäneet paikkansa toisaalta, on parhaat edellytykset harrastaa ja ihannoida nimetöntä mielipiteenvaihtoa.


(0) kommentoi

25.4.04

 

Iskulauseita blogikampanjalle

  • Jokaisella on runsaudensarvi.
  • Älä haaskaa aivoasi!
  • Avaa solmusi verkossa.
Verkkopalstat näyttävät syntyneen puskemaan ryöstetyn yhteismaan rikkaruohoja, niukkuuden todistuksia, aatteenpulaisuutta, ajan kaunoja. Olkoon pienkulttuuri itse tie kohti runsauden triumfia. Terveiset vain maalaiselle.

(0) kommentoi

24.4.04

 

Käännösjäännös

Kampin metroaseman edessä seisoo Bill Murrayn näköinen mies, jonkin verran nuorempi ja lyhyempi. Mies tuijottaa eteensä suu apposen avoimena, jalkojensa välissä kassi, jossa oli jokin outo laite. Aseman ovista astuu ulos muuan sushikokki, tyynen hyväntuulisena, reippain askelin. On maanantai-ilta, ja olen matkalla elokuviin.

Kyseessä on Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation. Tokion talomeri päivisin pehmeine, öisin räikeine valoineen on ilmeinen ihannetausta Murrayn dekadentille ilmeskaalalle. Amerikkalaiset hotellivieraat, vanhempi mies ja nuorempi nainen, alkavat kokea itsensä vieraiksi omassa elämässäänkin, eivätkä saa öisin unta. Sitten he tutustuvat toisiinsa ja kuluttavat hieman aikaa Tokion yössä. Paikallisten kanssa sattuu kommelluksia. Sikäli kuin japanilaiset sivuhenkilöt eivät ole hissunkissun, he sätkivät ja puhua papattavat. Yhdessä kohtauksessa tosin ääneen pääsevät sakemannit. Vain englanninkieliset repliikit tekstitetään.

Elokuva on kaunis ja intensiivinen ensimmäisestä kuvasta alkaen, ja se antaa tilaa pienelle toivolle, että kielimuurin ja välkkyvien valojen takaa saattaisi löytyä jokin arvokas salaisuus: huomaan jääväni kaipaamaan elokuvaa, joka nostaisi verhon nuo valot sytyttäneiden mekanismien yltä. Länsimaisuutta ihannoivan japanilaisen (etenkin nuoren miehen) alennustila vaikuttaa silti kiistämättömältä. Länsimaisuutta edustavat yhtäältä sähkökitara, nahkatakki ja sätkä huulessa, toisaalta hotellin kaikuvassa aulabaarissa lauletut siirappiset ikivihreät, ennen muuta kuitenkin B-sarjan Hollywood-näyttelijät: yhtäällä laskeva toimintatähti mainostamassa paikallista viskiä, toisaalla nouseva tähtönen joka vouhottaa koirista, joogasta ja suolihuuhtelusta. Scarlett Johanssonin kuulas hahmo saa symboloida eurooppalaisen sivistyksen voimattomuutta.

Elokuva fragmentoituu loppua kohti, se ikään kuin hakee loppuratkaisua voimatta tarjota sitä katsojalle päätyen hillittyyn haikeuteen, joka ei ainakaan minuun osunut. Dramaattisempi loppu rikkoisi harhailutarinan sisäisen logiikan, mutta toteutunut lopputulos luo vaikutelman, ettei monia loppuvaiheen kohtauksia ei enää oikeastaan kaipaisi: ne jäävät irrallisiksi lehdiksi, joiden epäkiitollinen tehtävä on paljastaa asetelman viimekätinen tyhjyys ja mielikuvituksettomuus.

Näin elokuva-arkistossa viimeksi Roberto Rossellinin Ingrid Bergman -elokuvan Matka Italiassa. Se paljastui eksyneeksi, poissaolevaksi elokuvaelmaksi, joka on oman aikansakin (1953) mittareilla mitaten kömpelömmin toteutettu kuin teknisesti hienostunut Lost... Kumpainenkin on huitaisunomainen, epädramaattinen ja innottomalla tavalla viihteellinen romanssi, joka jää matkailijuuden ja muukalaisuuden päähän ylevästä kokemuksesta ja alistuen jättää sen katsojansa täydennettäväksi.


(0) kommentoi
 

Mediaväijy

Luin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni lehteä nimeltä Vihreä Lanka. Sen samana päivänä ilmestyneessä numerossa 17, sivulla 13, Hullut päivät -palstalla Marko Latvanen kirjoittaa aiheesta "Arkipäivän pornografiaa". Hän käsittelee tosi-tv:tä ja julistaa sen olevan vasta alkua. Viimeinen kappale on kiintoisin:
Blogit eli verkkopäiväkirjat puhuttavat jo median sisäpiirejä, sillä niissä yksityinen ja julkinen menevät sekaisin ennennäkemättömällä tavalla. Niiden tekijöille ei tarvitse maksaa mitään, ja cross-media-ulottuvuudet suorastaan huimaavat.
Media-ammattilaiset siis kuolaavat bloggaajia ja nettipäiväkirjanpitäjiä helppoina nakkeina. Eilisen Iltalehdessä esiteltiin Suuri seikkailu -tv-kisan uudet osanottajat, joista yhdelle annettiin seuraavat attribuutit: 20-vuotias opiskelija, Mensan jäsen (ÄO 157) ja yllytyshullu, joka tekee kymmenestä eurosta mitä vain. Löytyykö meistä yhtä soveliasta ainesta?

(0) kommentoi

23.4.04

 

Älykkyys on ilomme

Impo kysyy, miksi älykkyyttä ihaillaan enemmän kuin ahkeruutta. Tahtoisin vastata yhdellä sanalla: merkitysvaje. Se on laiskuuden ydin. Laiska blogaaja, ottaakseni esimerkin läheltä (kiusallista sinänsä, kun ei osaa päättää, käyttääkö yhtä vai kahta g-kirjainta), kokee touhun turhemmaksi (tai problemaattisemmaksi) kuin ahkera verkkojulkaisija. Aika moni pitää bloginpitoon satsaamista (samassa esimerkissä pysyäkseni) ajanhukkana ja joutilaisuuden ilmentymänä, eikä tätä voi pitää sosiaalisena tunnustuksena ahkeruudelle. Ahkeruuden arvonnosto on vaikeaa tilanteessa, jossa yhtenäiskulttuuri on hajonnut, suhde työhön muuttunut epävarmemmaksi ja kilpailu koventunut.

Tunnustuksen pyytäminen uhkaa jäädä sympatian kerjäämiseksi, eikä sympatiaa välttämättä heru, jos samalla onnistuu vihjaamaan, että toiset ovat laiskoja. Kunnioitan suuresti vaivannäköä, mutta uutteruus, jonka motiiveja en ymmärrä, on hyvin pelottavaa. Ehkä tämä pelko liittyy omiin kompulsiivisiin taipumuksiini.

Ahkeruus voidaan mieltää lahjaksi, jos halutaan, mutta sillä on monta profiilia: ahkera voi olla mukautuvainen yleistoimija tai toimelleen jostain partikulaarisesta syystä omistautunut.

Älykkyyden käsitteeseen ei liity tällaisia ongelmia. Sen nimiin vannovan ei tarvitse motivoitua: älykkyys mielletään puhtaaksi tekniseksi potentiaaliksi, objektiiviseksi, kvantitatiiviseksi, yleispäteväksi ja suhteellisen pysyväksi. Mikäpä olisi sopivampi omanarvontunnon lähde vieraantuneille, turhautuneille ja raskautetuille tietotyöläisille.


(0) kommentoi

22.4.04

 

Ahtaat II

Polemiikki lienee tarpeellista suunnilleen samassa mielessä kuin poetiikka. Eräs tuttu bloggaaja intoitui kerran penäämään runoilijoilta ylistyslauluja medikalisaatiolle. Runomuoto lienee retorisena keinona suunnilleen yhtä hyvä kuin lukijan muunlainen ärsyttäminen.

Edellinen merkintäni näyttää näyttäneen hallitummalta eräiden lukijoiden silmissä kuin omissani. Hienoa. Luotin nyansseihin, ja nähtävästi ne toimivat, mutta toisaalta käytin aika isoja sanoja aika huolettomasti, joten niitä lienee paras hieman täydentää. Takaisin en vedä mitään.

Kaikki puheeni lienevät reaktioita johonkin, välittömästi tai viipeellä. Moni kysymys olisi jäänyt saapumatta mieleeni, moni mentaalinen virus tarttumatta, ellen olisi provosoitunut. Sitä, olisinko välttynyt hyvältä vai pahalta, voi arvioida ensinnäkin sen perusteella, olenko seuranneen prosessin myötä vahvistunut vai parantelenko vain haavojani. ja toiseksi sen perusteella, mitä välitän eteenpäin. Tästä on pitkä matka sen arviointiin, olisiko sama kognitiivinen panos ollut rationaalisempaa sijoittaa johonkin ihan muuhun.

On vapauttavaa, jos voi tuntea olevansa vastuussa niistäkin huolenaiheistaan, jotka tuskin koskettavat omaa napaa. Eiköhän tässä ole itse kullekin riittävä syy jatkaa ajattelua.

Ohjeita: Suorita ajatuskoesarjat huolella. Älä jätä tulenarimpia ideoitasi toisten testailtavaksi. Kunnioita havaitsemiesi erojen lisäksi myös havaitsemiasi yhtäläisyyksiä sekä toisten havaintoja.


(0) kommentoi

21.4.04

 

Ahtaat

Lauantaina saatoin havaita, kuinka useiden kuukausien aikana kertyneiden lehtien nopea läpikäynti kohotti vireystilaani ja saattoi aatoksen aiempaa estottomampaan lentoon. Muistan käyneeni nuorempana melko säännöllisesti kirjastossa käynnistämässä aivoni, mutta sittemmin tuon autuaan infotankkauksen on yhä useammin korvannut tila, jolle täsmällisin nimitys lienee synti.

Oma blogi voisi olla ajattelua vapauttava kanava, mutta esimerkit eivät välttämättä rohkaise: ahtaimmat asenteet, joihin tänä päivänä törmään, löytyvät blogien keskuudesta, ja kaikkein selvimmin ne näkyvät blogiston sisäisessä (ja liki olemattomassa ulkoisessa) julkisuuskuvassa. Tämä on erilaisten verkkofoorumeitten ja muiden avointen yleisönosastojen ikivanha ongelma.

Juuri ahtaus näyttää synnyttävän sen kaikkein suurimman purkautumistarpeen, se saa sen pienen kiljuvan jalopeuran kiljumaan. Ahtaalle toisinajattelu on täysin ulkoistettua, ja tämä myös tarvitsee sitä, ainakin viholliskuvan muodossa. Ahdas yrittää liittyä yhteisöön käsittämällä kaikki ristiriidat sosiaalisten toimijoiden välisiksi.

Aidon fanatismin ja silkan provokaation väliin ei voi vetää selvää rajaa, mutta harjoittamalla provokaatiota ajattelu voidaan ulkoistaa liki tyystin. Luulisi tämän metodin päässeen itsetehostuksen oppikirjoihinkin. "Provosoi, mutta älä provosoidu." Provokaattorin oma aika ei tuhlaudu, ja ne toiset sitten, nehän ovat sellaisia nutipäitä, etteivät osaa ajatella muuten... Valitettavasti provokaatioiden herättämä primaari aivotoiminta on kokemukseni mukaan jokseenkin laadutonta. Provosoitumishetkestä lasketaan aika monta kierrosta siihen, että kuvaannollinen aivoneste on kirkastunut edes osittain. Ja jos ajattelisin kirkkaammin, kirjoittaisin runsaammin.

Oma toisinajatteluni on niin sisäistettyä, että päästän kiusaajienikin asianajajat sisäiseen keskustelukerhooni. Tosin välillä olen antanut niiden jatkaa puhettaan, vaikka sen hedelmättömyys on ollut ilmeistä. Kaikki totuudellisuus, vapaus ja eettinen kilvoittelu lähtee nähdäkseni siitä, että yksilö kunnioittaa havaitsemiaan eroja eikä kuvittele olevansa automaattisesti oikeassa tai väärässä. Tähän tilaan pääseminen on yleensä järjettömän vaikeaa. Kristitty voi tavoittaa sen armon varassa. Armo pätee rajatta ja ehdoitta, toisin kuin intellektualistisemmat korvikekäsitteet.

Koetan joskus luokitella (tai koettakaa te) eri blogeja sen mukaan, millä tavoin kirjoittaja erottaa sikäli kuin erottaa kannattamansa mielipiteen vastakkaisesta. Tiukka kannanottaja pelannee selvästi eri peliä kuin kannanohittaja, mutta mitä peliä jälkimmäinen pelaa? Joutunen ohittamaan tämän kysymyksen ja valitsen siirrokseni toiveikkaan viittauksen mahdolliseen keskusteluun, joka ylittäisi blogiympäristön tavanomaisen tason.

On tuskallista puolin ja toisin, että kirjoittaessaan joutuu turvautumaan samaan välineeseen kuin ne, joiden asennetta halveksii. Jukka Relander, jonka monet osuvat havainnot voisivat olla blogosfäärin ilmastosta tehtyjä, kertoo Ankkalinna ja lajien synty -uutukaisessaan muun muassa siitä, miten toisilla on asenteita mutta itsellä ja muilla järkevillä ihmisillä mielipide. Itse olen miltei vapautunut mielipiteistäkin. Tällainen vaatii oikeaa asennetta, nimittäin kaikkien mahdollisten kysymysten (ainakin niiden, joissa on totuttu näkemään mielipide-eroja) pitämistä avoimina.


(0) kommentoi

20.4.04

 
Vaikka en juuri kirjoita tuoreista aistihavainnoista, kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä siinä mitassa kuin se on käsillä olevan käsittelemistä. Heikoimmillaan se on silkkaa kirjaamista, päässä pyörivän nuijimista pois päiväjärjestyksestä, vahvimmillaan ajattelua. Kun voi kirjoittaa mitä mielessä liikkuu, sortumatta tärkeilyyn ja ulkokohtaisuuteen, kaikki on hyvin paperilla tai ruudulla.

En oikein tahdo päästä asialistalla ajankohtaisiin asioihin. Periaatteessa olisi hauska ehtiä, mutta ensin olisi päätettävä, miten lähestyä sitä, ja kysyn itseään taantujaa seuraten, miksi todellakaan kiirehtiä. Sisäisetkin havainnot muistikuvia myöten vilahtavat ohi turhan nopeasti. Pikakirjoitustaidoista olisi hyötyä näissä istunnoissa


(0) kommentoi

19.4.04

 
Otsikotonna taas: kuvittelen, että tekstistäni puuttuvat vain ilmeet, äänensävyt ja naamanvääntelyt ja että nepä juuri siinä saattavat ärsyttää.

(0) kommentoi
 

Juuso voimassa

Näyttää siltä, että viesti katoavaisuudesta oli ennenaikainen. Linkki Pinseristä Juusoon vain on rikki: www-alkuiset versiot Blogspot-osoitteista eivät toimi.

(0) kommentoi
 
Otsikotonna taas: eihän tekstistäni puutu kuin äänensävyt, ilmeet, eleet ja naamanvääntelyt, ja nehän ne siinä ärsyttävät.

(0) kommentoi

18.4.04

 

Voimassa

Kevätsiivouksen satoa: Carrolsin alennuskuponkeja, voimassa 31.12.1998 asti.

Itse olen vasta astumassa voimaan.

Samaan aikaa katoavaisuus on iskenyt Juuso Hyvärisen palstaan. Miksi?


(0) kommentoi
 
Tärkein, mitä bloginpito vaatii, on tottumus, kirjoittamistottumus. Omallani on sikäli hyvät edellytykset vahvistua, että puhun paljon, eräänkin tuntemista kuulemma eniten. Olen toisaalta tottunut pitämään ongelmana sitä, että ajattelen siten kuin puhuisin, ja katson, kuten kai koulutetun väestön enemmistö, ettei sisäisen pulinan transkriptio vielä suinkaan kelpaa tekstiksi. Ihailen ja kadehdin ihmisiä, jotka tavoittavat ilman kohtuutonta vaivannäköä anonyymin, lörpöttelemättömän asiatyylin.

On kuitenkin niin mukava antaa tuulen heilutella huulia ja seurata, miten toinen reagoi, ja jos kerran jutustelen ajatuksissanikin, niin miksen koettaisi huijautua tekemään samaa tekstitse teidän muutaman kanssa? Välistä jättäisin otsikoinnin väliin ja vain sanoisin jotain. Eikä tarvitsisi reagoida.


(0) kommentoi
 

Jumala

Ihminen tarvitsee Jumalaa, etenkin jos Häntä ei ole.

(0) kommentoi

17.4.04

 

Päivän kirja

Suunnittelen palstalleni kirjaosiota.
Päivän kirja: Kari A. Hirsi, Pronssitatuoitu peikko

(0) kommentoi

16.4.04

 

Kuhmuinen kornetti

Olen pettynyt Taantumuksen torveen, aivan kuten kirjoittaja kai haluaakin, kun valitsee tuollaisen nimen palstalleen. Olen pettynyt, sillä heti kun hän pääsee väläyttämästä näissä ympyröissä ylivertaisia esseistisiä taitojaan, kynästä jotenkin katkeaakin kärki, vilpittömyys himmenee ja teksti alkaa muistuttaa liikaa uusimman merkinnän sinänsä älykästä ja hienovaraista Perkola-imitaatiota (pikemminkin kuin "pastissia" saati "plagiaattia"). Mitä hyödyttää teeskennelty kyynisyys ja matalamielisyys?

(0) kommentoi
 

Eilen oli hyvä päivä

1. Sain käyttää viihdeluennon jälkeiset tunnit ylellisesti keskustellen, ensin toisen filosofitoverin kanssa ja sitten toisen, jota en ollut nähnyt sitten kesän, koska tämä on viettänyt aikansa opiskelijavaihdossa Saksassa. Sain olla äänessä ja käsitellä yhdessä toisen kanssa mm. henkisen vapauden ja argumentointivalmiuden yhteensovittamista, henkilökohtaisen nettipalstan merkitystä, eturivin bloggaajien asenteita, sukupuolten yhteiseloa, etiikkaa, journalismia, semantiikkaa ja tietysti fysiikkaa.

2. Äitini kohtasi muusa-ystäväiseni.

3. Äitini komennossa asuntoni siistiytyi edelleen huomattavasti. Huonekalut löysivät kuin löysivätkin omat paikkansa.

4. Usko elämänhallintaan elpyi.

5. Lähetin Hesariin lyhyen mielipidekirjoituksen.

6. Aloitin matematiikan sanakirjan (The Penguin Dictionary of Mathematics) lukemisen A:sta. En ole koskaan lukenut informatiivisempaa oppikirjaa alan tiimoilta.

Toisaalta en ehtinyt tavata Autumnaa, mutta toivottavasti tänään.


(0) kommentoi
 

Fysiikan ja informaatioteorian asiantuntijoille

Keskustelin "Fysiikkaa runoilijoille"-luennon jälkeen erään filosofin kanssa populaarifysikaalisella tasolla, kun kuvittelin yhtäkkiä oivaltaneeni jotain. Siispä kysymään:

Pitävätkö seuraavat väittämät paikkansa?

1. Entropian vähenemättömyys seuraa informaation häviämättömyydestä.

2. Uusi informaatio = lisääntynyt entropia.

2.1. Jotta ajalla olisi suunta, determinismi ei voi päteä ainakaan siinä muodossa, että aiempi tila sisältäisi kaiken informaation myöhemmästä.

2.1.1. Sitä vastoin informaation häviämättömyydestä seuraa, että menneisyys on determinoitu.

3. Maksimientropia = informaation maksimaalinen pakkaustiheys.

Näinhän tämä alkaa vaikuttaa triviaalilta. Onko tässä mitään järkeä?


(0) kommentoi

15.4.04

 

Poronkusema ihmisten ilmoille

Toisilta matkittu "realismi" on yleensä kaikkein epärealistisin ajattelutapa. Nimeltämainitsemattomien karikatyyrien poroporvarillista öyhötystä lukiessa mieleen nousee kysymys, mahtaako mikään olla säälittävämpi hahmo kuin herkkä runopoika, joka toivehikkaana unelmoi jäyhän pragmaattisesta keskiluokkaisesta normielämästä. Kyllä mahtaa: sama hahmo epätoivoisena.

Oli systeemin rattaat kasattu niin tai näin, ulkopuolelle (hyvä ettei rattaiden väliin poikittain) jää aina jokin sillä tavoin epäkäytännöllinen tarkkuusosanen, ettei sitä saada tungettua tuotantokoneiston näennäisesti hyödylliseksi osaksi kuin väkivaltaa käyttäen. Onneksi demokratiassa ei kai tunneta tällaista väkivaltaa.

Pahoittelen kriittisten puheenvuorojeni moraalista ja älyllistä laiskuutta. Jos arvostelukykyni olisi vahvempi, erittelisin ja argumentoisin seikkaperäisemmin ja osaisin pidättyä osoittelemasta sormella ihmisryhmiä ja yksilöitäkin, kuten allekirjoittanutta. Lukekaapa kuitenkin Juuso Hyväristä ja seuratkaa erityisesti, miten hän tarttuu Ilkka K:n uhitteluun: näette samalla erinomaisen esimerkin kasvattajan työstä.


(0) kommentoi

14.4.04

 

Kommentti kakkoskommenttiin

Niin kauan kuin tekstini pohjaa viitteisiin, jotka linkkaavat kohti jonkun toisen valmiita ajatuksia, eikä omiin keloihini, vastine tai vastaava näyttää julkaisukelpoiselta jo ennen kuin olen kirjoittanut koko juonen auki. Sitä vastoin omalle kelalle käy siten, että jahka sille on ehtinyt kiertyä tarpeeksi monta kierrosta, alkaa vaikuttaa siltä, että juttu on vailla pohjaa, peruuttamattomasti sisäänpäinkääntynyt eikä kukaties koskaan sapienti sat. Näin se uhkaa jäädä omalle kovalevylleni, kun ajatukset ovat lopulta pomppineet ulos kuvasta viimeistä myöten. Neuroottinen otteeni voi vaikuttaa hieman hellyttävältä itse kustakin, mutta tämän toteaminen ei juuri helpota tilannettani.

(0) kommentoi
 

Menestys

Mahdollisuus omistautua parhaille puolilleen, siinä kaikki henkilökohtainen menestys.

(0) kommentoi

13.4.04

 

Sivumerkintä

Ajatus ei pysy ajankohtaisena. En ole tänään julkaissut mitään, sillä kaikki tekstini ovat kesken. En enää tilaa päivälehteä, jota en kuitenkaan tule lukeneeksi ajoissa, enkä katso televisiota.

Neljä vuotta vanhat puhelinluettelot päätyivät paperikeräykseen tänään. Uusinta luetteloa en ole noutanut - vieläköhän sitä saa? Kaipaanko edes sitä? Inhoan puhelintiedustelua, eikä puhelinluetteloista selvästikään ole pysyvän kirjastoni osaksi. Lienee aika löytää kirjat uudestaan, parhaat niistä. Ehkä jopa lopetan turhan tärkeilyn ja uskaltaudun alleviivailemaan niitä, jos ovat omiani.


(0) kommentoi

12.4.04

 

Kaksoisolento tilassa

Panun huomiot yöllisessä merkinnässäni esille tulleiden kirjoittajien keskinäisestä hengenheimolaisuudesta ovat erittäin hyviä. Luulen, että kylmän psykiatrisella otteella Kris ja Ilkka putoaisivat vieläkin kirkkaammin samaan lokeroon. Mahdollisesti valaisevien kytkösten luetteloon voi lisätä sen, että Krisin Kilpikonna huvittaa Lovelace-Ilkkaa enemmän kuin muut suomalaiset blogit.

(0) kommentoi
 

Lyhytproosa

Alan lankeilla pinnallisuuteen. Kirjoitan lyhyitä lauseita. Etsin kauneutta ja vaikutan tyhmältä.

(0) kommentoi
 

Listalla

Seuraa lapsekas reaktio. Tulee tarve mennä kolkuttamaan omatunnon ovea ja kysymään neuvoa, kun huomaa poliittisten sympatioittensa vuoksi voivansa sijoittaa itsensä erään kristittyyttään julistavan vihalistalle kahteenkin eri kohtaan:

7. kaupunkivihreät. —En tarvitse autoa enkä pilaa maisemaa asuilullani. Kerropa Kris, mikä olisi sinusta kristillinen vaihtoehto!
8. osakesalkuilla varustetut salonkisosialistit. —Kerropa Kris, mitä teen: osoitanko kunnioittavani edellisessä merkinnässäni mainitsemaani leiviskää ja sen vielä tarjoamia mahdollisuuksia, vai lahjoitanko kaiken tyynesti verottajalle, kuten uhkaa käydä? Tahdon tehdä oikein, mutta olen aika pelkuri.

Voi Ilkka K minkä teit, kun linkitit kristityn valitukseen ja sait lankeamaan tämänlaatuiseen itsetutkiskeluun! Mutta jos ei muuten pysy hereillä, niin tällainen kirjoittelu saa miettimään, mitä oikein tulee tehdyksi ja sanotuksi. Mahdolliselta lukijaltakin toivon mahdollisimman kriittistä suhtautumista.

Ilkka ja Kris kuuluvat ihmisiin, jotka puhuvat ihan liikaa pahaa, mutta asemaani tässä maailmassa kyllä selkiyttää se, että poliittiselle ja uskonnolliselle myötämielisyydelleni löytyy rajapyykkejä jostain.


(0) kommentoi

11.4.04

 

Materialisti

Kuusi vuotta sitten isäni kuoli. Sain perinnön, en ihmeellistä, mutta suuremman kuin osasin odottaa. Silloin minusta tuli materialisti.

Ostin maton. Se oli solmittu vanhan isäni syntymän aikoihin, jos myyjään oli luottaminen. Mutta se ei asettunut asuntooni. Lainasin sitä runoilijalle: se sopi hienosti työhuoneeseen. Maksa kun jaksat, sanoin. Eilen tytöt kaatoivat siihen punaviiniä. Kirjoituspöydän levykin oli minulta. Se oli irti, ja joku istui sen reunalle ja pullo putosi. Laitoimme mattoon suolaa. Olen epätietoinen.

Esine

Esine kestää kauemmin kuin ihminen,
jos mitään ei tapahdu.

Ihminen sietää paremmin punaviiniä.


(0) kommentoi

9.4.04

 

Omakuva

Jos jossain on jokin pieni kuva,
jokin tahra seinässä,
se on kaunis.

(0) kommentoi
 

Epätoivoinen vaihtosuhde

"Blogi on kuin päivälehti, siihen tottuu ja harmittaa, kun se jää tulematta," kirjoittaa maalainen. Minua ei harmita, ei ole varaa harmitella. Se on kuulkaa pelottava tila, kun kaikki on koko ajan tulossa eikä mikään lähde. Niin käy kaikille lopulta, mutta olen ollut tässä tilassa jo pitkään. Maailma esittää liikaa — mitä minä muka esittäisin sellaista, mikä vähentäisi ylikuormitusta? Me kaikki viemme hautaan jo eläessämme valtavan määrän informaatiota, jota emme ehdi jakaa saati jalostaa paljonkaan väärtiksi. Tunnen pientä epätoivoa. Olen aina ajasta jäljessä miten sen mittaankin. Äärimmäinen, ehdoton subjektiivisuus näyttää ainoalta pelastukselta. Pakko kirjoittaa: JATKUU...

(0) kommentoi

7.4.04

 

Lehtikatsaus

Ennen kuin kohotan blogikirjoitteluni taas uudelle tasolle, alkuverryttelen asiattomasti ja kevyesti:
  • Kun siivoilee nurkista lehtiä, löytää jänniä juttuja:
    "Lödagen den 21 april 2001" lukee Husarin etusivulla. (Tuon uskaltaisi ehkä tilata taas nyt, kun se on pienentynyt hallittavammaksi.)

  • "Onko muilla ollut tälläisiä asioita mielessä?" Tunn(i/u)staako joku lähteen?

(0) kommentoi

5.4.04

 

Kamera kävi

Sain eräästä maanisesta kirjoittajasta kuvan.

(0) kommentoi
 

Lakia Kiinaan

Sivukommenttina Markun merkintään:

Kaikkien tuntemaan amerikkalaisen yhteiskunnan juristivaltaistumiseen on varmasti monia syitä. Esitän kuitenkin seuraavanlaisen hypoteesin: järjestäytyneessä markkinataloudessa tarvittavan sopimusoikeudellisen edunvalvontatyön ja asiantuntemuksen määrä tietyllä markkina-alueella lisääntyy ceteris paribus nopeammin kuin muu taloudellinen aktiviteetti.

Kysymys kuuluu: kuinka suurta lakimiesarmeijaa Kiinan länsimaistaminen vaatisi?


(0) kommentoi

4.4.04

 

Taiteilijasielu 040404

"Miltäs maailma näyttää 31-vuotiaan lapsen silmin?" Suurelta, vähän liian suurelta, jotta olisi varaa olla kyyninen hetken vertaa. Sehän vielä puuttuisi, että olisimme suuria ja tärkeitä. Olen ennemmin rehellinen kuin luotettava. Jos oman sanansa löytäisi ja pystyisi pitämään, se riittäisi. Pidä sinä omasi, pidä hyvänäsi.

Selvisin virpojienkin kynsistä. Olin matkoilla, jossain päin Suomea. Keväinen nahanluonti on edennyt hyvin, mutta nyt väsyttää.


(0) kommentoi

2.4.04

 

Pystyihmisen arvotus

Aprillaako Jantunen, vai onko mies morsmaikkuineen todella aikeissa muuttaa kauas Pohjois-Venäjälle? Kai sentään edes omiin häihinsä saapuvat?

Mitä Markun ja T0mmin keskusteluun tulee, Tommihan määrittelee arvot niiden itsensä vuoksi tavoitelluiksi asioiksi, ja tällaisten olemassaolon hän kiistää, ei arvostusten ja päämäärien olemassaoloa yleensä. Huomatkaa silti, että Tommin epäilys kohdistuu tässä itsensä vuoksi tavoiteltujen asioiden olemassaoloon, eikä niinkään itsensä vuoksi tavoiteltavien asioiden saatika tavoiteltavuuden itsensä olemassaoloon. On vissejä eroja ja turhautumisen vaara todellinen, sillä arvo on "arvokeskusteluissa" aika sekavasti käytetty sana, kysykää vaikka S Albert Kiviseltä.

Olen muuten sitä mieltä, että riippumattomien "arvojen" olemassaolon kieltämisen Tommin tapaan ei tarvitse johtaa apatiaan tai nihilistiseen asenteeseen, päinvastoin. Jos arvoja ei voi erottaa, on hyvä ymmärtää, millä tavoin itse kunkin arvostamat asiat tarvitsevat toisiaan. Olen sikäli realistinen postmodernisti, että nähdäkseni suurin osa merkityksistä on sellaisia, ettei niiden alaa ja rajoja koskaan ehditä kartoittaa, eikä sellaisessa olisi mieltäkään: me olemme sen verran monimutkaisia ja niin pahasti rajallisia, että kaikki intentionaaliset aktimme ovat enemmän tai vähemmän ad hoc, ja tämä näkemys sopinee naturalismin kanssa yhteen paljon paremmin kuin mikään ekstensionaalinen merkitysteoria.


Tässä tulee tämän merkinnän ensimmäinen ö-kirjain.


(0) kommentoi

1.4.04

 

In Arcadia

Herään useasti aamuyöllä postiluukun väkivaltaiseen kolahdukseen. Paperi täyttää asuntoni, ja lehden lukeminen tuntuu useimmiten niin tylsämieliseltä idealta, että jätän sen väliin: mieluiten teen sen ulkona, ihmisten ilmoilla, kahvilassa, kirjastossa. Tästä syystä annoin itselleni eilen negatiivisen syntymäpäivälahjan: palautin viimeksi saamani laskun Sanomatalon asiakaspalvelupisteeseen, ja tilaus päättyy parahiksi juuri kun ikävuosissani nolla vaihtuu ykköseksi. Elämäni on tästä lähin tasapainoisempaa ja vapaampaa.

Eduskunnan lisärakennus torjuu osaltaan Sanomatalon tyrmäävää vaikutusta kaupunkikuvaan. Se on hyvä. Arkadiankadun suunnasta katsoen nämä kaksi ja Kiasma sulautuvat toisiinsa jännittävällä tavalla. Lisärakennus on kaiken kaikkiaan ansiokas, diplomaattinen synteesi ympäristönsä arkkitehtonisista teemoista: talo kommunikoi, kommunikoiko sen käyttäjä?

Kirjakaapeli ja Pasilan asemalla nyt majaileva musiikkikirjasto saavat uudet tilat Postitalosta. Soisin näkeväni näin syntyvän keskustakirjaston laajenevan siten, että öykkäröivän Sanomatalon vastapainoksi Postitalon pohjoispäähän (olemassaolevaan lomiutuen sisäpihan päälle ja Engelinaukion puolelle) rakennetaan uljaan elegantti laajennussiipi. Löytävätkö kaupungin elimien ja sen asukkaiden sekä Suomen Postin Eläkesäätiön intressit toisensa? Luulisi ainakin arkkitehtitoimisto Helin & Co:ssa oltavan asiasta kiinnostuneita: Pekka Helinin toimisto vastaa niin Eduskuntatalon lisaräkennuksen kuin Postitalon kirjastotilojenkin suunnittelusta.

Tämä on osaltaan jatkoa Fabulassa käydylle keskustelulle.


(0) kommentoi