24.4.04
Käännösjäännös
Kampin metroaseman edessä seisoo Bill Murrayn näköinen mies, jonkin verran nuorempi ja lyhyempi. Mies tuijottaa eteensä suu apposen avoimena, jalkojensa välissä kassi, jossa oli jokin outo laite. Aseman ovista astuu ulos muuan sushikokki, tyynen hyväntuulisena, reippain askelin. On maanantai-ilta, ja olen matkalla elokuviin.
Kyseessä on Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation. Tokion talomeri
päivisin pehmeine, öisin räikeine valoineen on ilmeinen ihannetausta Murrayn dekadentille ilmeskaalalle. Amerikkalaiset hotellivieraat, vanhempi mies ja nuorempi nainen, alkavat kokea itsensä vieraiksi omassa elämässäänkin, eivätkä saa öisin unta. Sitten he tutustuvat toisiinsa ja kuluttavat hieman aikaa Tokion yössä. Paikallisten kanssa sattuu kommelluksia. Sikäli kuin japanilaiset sivuhenkilöt eivät ole hissunkissun, he sätkivät ja puhua papattavat. Yhdessä kohtauksessa tosin ääneen pääsevät sakemannit. Vain englanninkieliset repliikit tekstitetään.
Elokuva on kaunis ja intensiivinen ensimmäisestä kuvasta alkaen, ja se antaa tilaa pienelle toivolle, että kielimuurin ja välkkyvien valojen takaa saattaisi löytyä jokin arvokas salaisuus: huomaan jääväni kaipaamaan elokuvaa, joka nostaisi verhon nuo valot sytyttäneiden mekanismien yltä. Länsimaisuutta ihannoivan japanilaisen (etenkin nuoren miehen) alennustila vaikuttaa silti kiistämättömältä. Länsimaisuutta edustavat yhtäältä sähkökitara, nahkatakki ja sätkä huulessa, toisaalta hotellin kaikuvassa aulabaarissa lauletut siirappiset ikivihreät, ennen muuta kuitenkin B-sarjan Hollywood-näyttelijät: yhtäällä laskeva toimintatähti mainostamassa paikallista viskiä, toisaalla nouseva tähtönen joka vouhottaa koirista, joogasta ja suolihuuhtelusta. Scarlett Johanssonin kuulas hahmo saa symboloida eurooppalaisen sivistyksen voimattomuutta.
Elokuva fragmentoituu loppua kohti, se ikään kuin hakee loppuratkaisua voimatta tarjota sitä katsojalle päätyen hillittyyn haikeuteen, joka ei ainakaan minuun osunut. Dramaattisempi loppu rikkoisi harhailutarinan sisäisen logiikan, mutta toteutunut lopputulos luo vaikutelman, ettei monia loppuvaiheen kohtauksia ei enää oikeastaan kaipaisi: ne jäävät irrallisiksi lehdiksi, joiden epäkiitollinen tehtävä on paljastaa asetelman viimekätinen tyhjyys ja mielikuvituksettomuus.
Näin elokuva-arkistossa viimeksi Roberto Rossellinin Ingrid Bergman -elokuvan Matka Italiassa. Se paljastui eksyneeksi, poissaolevaksi elokuvaelmaksi, joka on oman aikansakin (1953) mittareilla mitaten kömpelömmin toteutettu kuin teknisesti hienostunut Lost... Kumpainenkin on huitaisunomainen, epädramaattinen ja innottomalla tavalla viihteellinen romanssi, joka jää matkailijuuden ja muukalaisuuden päähän ylevästä kokemuksesta ja alistuen jättää sen katsojansa täydennettäväksi.
Timo 18:22
