Ahtaat
Lauantaina saatoin havaita, kuinka useiden kuukausien aikana kertyneiden lehtien nopea läpikäynti kohotti vireystilaani ja saattoi aatoksen aiempaa estottomampaan lentoon. Muistan käyneeni nuorempana melko säännöllisesti kirjastossa käynnistämässä aivoni, mutta sittemmin tuon autuaan infotankkauksen on yhä useammin korvannut tila, jolle täsmällisin nimitys lienee synti.
Oma blogi voisi olla ajattelua vapauttava kanava, mutta esimerkit eivät välttämättä rohkaise: ahtaimmat asenteet, joihin tänä päivänä törmään, löytyvät blogien keskuudesta, ja kaikkein selvimmin ne näkyvät blogiston sisäisessä (ja liki olemattomassa ulkoisessa) julkisuuskuvassa. Tämä on erilaisten verkkofoorumeitten ja muiden avointen yleisönosastojen ikivanha ongelma.
Juuri ahtaus näyttää synnyttävän sen kaikkein suurimman purkautumistarpeen, se saa sen pienen kiljuvan jalopeuran kiljumaan. Ahtaalle toisinajattelu on täysin ulkoistettua, ja tämä myös tarvitsee sitä, ainakin viholliskuvan muodossa. Ahdas yrittää liittyä yhteisöön käsittämällä kaikki ristiriidat sosiaalisten toimijoiden välisiksi.
Aidon fanatismin ja silkan provokaation väliin ei voi vetää selvää rajaa, mutta harjoittamalla provokaatiota ajattelu voidaan ulkoistaa liki tyystin. Luulisi tämän metodin päässeen itsetehostuksen oppikirjoihinkin. "Provosoi, mutta älä provosoidu." Provokaattorin oma aika ei tuhlaudu, ja ne toiset sitten, nehän ovat sellaisia nutipäitä, etteivät osaa ajatella muuten... Valitettavasti provokaatioiden herättämä primaari aivotoiminta on kokemukseni mukaan jokseenkin laadutonta. Provosoitumishetkestä lasketaan aika monta kierrosta siihen, että kuvaannollinen aivoneste on kirkastunut edes osittain. Ja jos ajattelisin kirkkaammin, kirjoittaisin runsaammin.
Oma toisinajatteluni on niin sisäistettyä, että päästän kiusaajienikin asianajajat sisäiseen keskustelukerhooni. Tosin välillä olen antanut niiden jatkaa puhettaan, vaikka sen hedelmättömyys on ollut ilmeistä. Kaikki totuudellisuus, vapaus ja eettinen kilvoittelu lähtee nähdäkseni siitä, että yksilö kunnioittaa havaitsemiaan eroja eikä kuvittele olevansa automaattisesti oikeassa tai väärässä. Tähän tilaan pääseminen on yleensä järjettömän vaikeaa. Kristitty voi tavoittaa sen armon varassa. Armo pätee rajatta ja ehdoitta, toisin kuin intellektualistisemmat korvikekäsitteet.
Koetan joskus luokitella (tai koettakaa te) eri blogeja sen mukaan, millä tavoin kirjoittaja erottaa sikäli kuin erottaa kannattamansa mielipiteen vastakkaisesta. Tiukka kannanottaja pelannee selvästi eri peliä kuin kannanohittaja, mutta mitä peliä jälkimmäinen pelaa? Joutunen ohittamaan tämän kysymyksen ja valitsen siirrokseni toiveikkaan viittauksen mahdolliseen keskusteluun, joka ylittäisi blogiympäristön tavanomaisen tason.
On tuskallista puolin ja toisin, että kirjoittaessaan joutuu turvautumaan samaan välineeseen kuin ne, joiden asennetta halveksii. Jukka Relander, jonka monet osuvat havainnot voisivat olla blogosfäärin ilmastosta tehtyjä, kertoo Ankkalinna ja lajien synty -uutukaisessaan muun muassa siitä, miten toisilla on asenteita mutta itsellä ja muilla järkevillä ihmisillä mielipide. Itse olen miltei vapautunut mielipiteistäkin. Tällainen vaatii oikeaa asennetta, nimittäin kaikkien mahdollisten kysymysten (ainakin niiden, joissa on totuttu näkemään mielipide-eroja) pitämistä avoimina.
Timo 00:49
