18.8.06
Mielikuvitus itseskepsiksen puristuksessa
Ei ole musta Päätaloksi Päätalon paikalle. Mutta kun piipahdin Trisin kanssa teellä, opin jotain kiinnostavaa: ehkä vielä joskus oppisin kirjoittamaan fiktiota, jos lakkaisin tavoittelemasta epätoivoisesti uskottavuutta. Ehkei yksittäisen kirjailijan tehtävä olekaan edustaa elämän asiantuntemusta eikä huolehtia tekstin välittämän ihmiskuvan tiedollisesta kohdallisuudesta. Ehkei ole edes kuviteltavissa mitään sellaista, mikä ei liittyisi tosielämään jollain - kiinnostavalla tai ei-kiinnostavalla - tavalla. Tämä idea on sukua rationaalisuusoletukselle, hyväntahtoisuusprinsiipille ja transsendentaaliselle idealismille. Ja romantiikalle. En tosiaankaan raaski (ainakaan enää tässä iässä) epäillä Trisin esilletuomaa Gogolin Mielipuolen päiväkirjaa huonoksi teokseksi tai tuntea myötähäpeää kirjoittajaa kohtaan sillä perusteella, ettei Gogol voinut tuntea riittävän hyvin riittävän monia potilaskertomuksia, tämän päivän hulluusteorioista puhumattakaan, enkä myöskään sillä perusteella, että kirjoittajan oma mielenterveys oli eittämättä parempi kuin kirjan päähenkilön...
En teininä kehdannut valittaa, että kukaan ei ymmärrä mua. Sen sijaan olin melko varma siitä, etten itse ymmärrä ketään tai ylipäänsä tiedä elämästä mitään. Koetan edelleen soveltaa tätä alemmuudentuntoa metodisesti sellaisiin yhteyksiin, joihin se sopii. Kaikkiin se ei sovi. Tietäkääkin se, realistit.
Uskaltaisinko kuvitella paremmin, jos käyttäisin pseudonyymia?
Tunnisteet: mielikuvitus
Timo 18:42
