25.4.03
Kun oman päänsisäisen maailmansa tavat tuntee, sitä voi kontrolloida - on huvittavaa, ettei minun tapauksessani oikein muuten. On tarkattava, keitä täällä on ja mitä he tahtovat: sekalainen seurakunta, tahtoja, asenteita tulee ja menee. Olisi hauska
kuulla, kuulostaako tämä todella jostakusta mielipuoliselta. Minun on palattava murrosikään, jolloin menetin uskoni elämäasiantuntemukseeni ja siten myös mielikuvitukseni pätevyyteen. En silti viitsi uskoa hapattavissa olosuhteissa koulittujen besserwissereiden (eli esimerkiksi toimittajien ja etenkään musiikkitoimittajien) käsityksiin henkisestä kypsymisestä.
Toisin kuin luulin, minulla on mielikuvitusta. Otan sen vain aika tosissani: en luo fiktiota, vaan kuvittelen todellisuuden. Tässä on raskaan ja kevyen kirjallisuuden ero. Mielikuvituksen raskas käyttö ei ole leikintekoa.
Vapautan itseni vastuusta, jos en katso itseäni kiistatta päteväksi. Mutta säästän syyllisyyden. Arkkitehtuurin opiskelu venäläinen uimakoulu -metodeineen oli minulle silloisessa kehitysvaiheessani silkkaa myrkkyä.
Olen vahvistunut huomattavasti viime viikkoina, mutta edelleen uhraan energiaa itseruoskintaan, näin (periaatteessa) julkisesti. Mielestäni subjektiivisen maailmani koetinkivi on muu maailma, ei jonkun yksittäisen toisen mielipide. Siksi terapoin itseäni mieluummin täällä halvassa julkisuudessa kuin terapeutin vastaanotolla. Tämä saattaa vain vahvistaa vieraantuneisuuttani ja itseriittoisuuttani, mutta sitähän ne kaipaavat, vahvistamista, jotta en niiden takia tuomitsisi itseäni heikkouteen ja osattomuuteen. Kaikki motiivini voidaan asettaa kyseenalaisiksi kaikin tavoin - ei teidän tarvitse, minä osaan - mutta ainoa, joka tässä ja nyt voi kompromettoida pyrkimykseni on minä itse. Vallassani on myös ainakin koettaa estää tällainen negatiivinen kehitys, vai mitä? Keskityn tällä palstallani tilitykseen, jotta voin keskittyä muualla muuhun. Olen raskauttanut sosiaalista kanssakäymistäni jo ihan tarpeeksi monologeillani, itseni kanssa käymilläni loputtomilla keskusteluilla, joka tekee toisista statisteja.
En ole tähän päivään mennessä hakenut psykologin tai psykiatrin konsultaatiota, sillä pohojalaanen lapsi minussa pelkää hulluna hullun leimaa ja on valmis kaatumaan saappaat jalassa. "Ei tartte auttaa", kuten Kummelissa hoettiin. Minua luonnehtii agraarinen epäluottamus instituutioihin ja taipumus kokea kaikki kohtaamiset niiden edustajien kanssa jo etukäteen nöyryyttäviksi. Saatan kyllä mennä psykologin juttusille, ehkä jopa parin kolmen viikon päästä, jos saan tähän nettipäiväkirjaani niin paljon ja niin olennaista asiaa, että voin todella katsoa säästäväni hänen aikaansa lähettämällä hänelle sähköpostitse blogini osoitteen. En halua psykologin pakeilla tuntea pakkoa kertoa kaikkea kerralla enkä toisaalta turhaan vaikeuttaa hänen työtään tiettyyn vetoavuuteen yltävällä tavallani ajatella ääneen (ja toisen puolesta).
Tunnisteet: järki, mielikuvitus, piirtäminen
Timo 13:14
