aikani

9.11.06

 

Näkemiin, järki

Mieleni on fragmentteja taas. Pienistöstä lukekaa.

Kirjoittaminen on hullun hommaa niin kuin leikki on lapsen työtä. "Lapsi on terve kun se leikkii, sairas kun se ei lopeta." Sairausleimakirves odottaa nurkassa, jottei työ vie mukanaan ja muutu keinosta päämääräksi: kun homma lakkaa olemasta keino eli väline, siitä katoaa järki, samoin tekijältä. "Järki se pitää olla naidessakin." Tämä on suomalaista perusviisautta. Mutta miksi tavallinen kunnon työ ei suostu näyttäytymään meille alkuperäisessä, viattomassa järkiperäisyydessään, mutkattomana koneena, vaikka sitä kaikkialla mainostetaan sellaisena, ja miksi mitään, mikä herättää lieviäkään intohimoja, ei voi viedä loppuun menettämättä ainakin osaa järjestään?

Tunnisteet: järki, mielikuvitus, pienistö

Timo 14:30 (0) kommentoi

12.8.06

 

Neurootikko muistelee

Selailin taas vanhoja päiväkirjojani kiinnostavien ajatustenpoikasten toivossa. Nyt kun kehittelen ensimmäistä kertaa täysin vakavissani oikeaa kirjaa, vanhojen muistelussa on yhtäkkiä yllättävästi järkeä: uusi päämäärä luo outoa valoa, uutta järjestystä menneisyyden kaaokseen.

Mutta ainakin vuonna 1999 kaaos ahdisti minua vähemmän kuin järjestys, sillä järjestys tuntui vaativan selitystä. Halusin epätoivoisesti ymmärtää, miksi on näin eikä noin. Luonto tuntui - luonnontieteen kautta - vastaavan näihin kysymyksiini, mutta ihmiset ja heidän tekonsa vaikuttivat kuristavan mielivaltaisesti kokoonkursituilta.

Minulta puuttui kaiken teoria ja sen mukana kaikki: olisin tarvinnut yksikäsitteisen, kattavan ja lopullisen selvityksen siitä, millä kaikilla eri tavoilla asiat saattavat rakentua ihmismielissä, jottei olisi tarvinnut olla niin sekaisin (verrattain harmittomasti mutta kuitenkin).

Miten totaalisia itsenöyryytyksen ja vieraantuneisuuden aikoja nuo olivatkaan! Onneton rationalisti: olin ja olen yhä paljon irrationaalisempi kuin tahdon myöntää. Mukana juuri sen verran - ei enempää eikä vähempää - intelligenssiä ja todellisuudentajua, että onnistuu hämäämään itseään ja hämmentämään toisiakin... Tämä kaikki kummastuttaa heikkoa mieltä.

Tunnisteet: järjestys, järki, neuroottisuus

Timo 01:59 (0) kommentoi

27.4.03

 

Haluaisin toki olla järjen ruumiillistuma, mutta meriittini eivät puhu puolestaan. En ole tavoiterationaalisen, suunnitelmallisen toiminnan mestari, kaikkea muuta. En myöskään erityisesti pyri olemaan hyödyksi, vaikka tunnen syyllisyyttä hyödyttömyydestäni. Pidän suunnittelemisesta, mutta suunnitelmani elävät ja kehittyvät jossain ideamaailmassa eivätkä oikein sijoitu aikaan. Vanha lukiokaverini totesi ajattelutavastani (terveisiä vain koko Kokon perheelle): "Hyvin suunniteltu on täysin tehty."

Olen perustutkimuksen ystävä, kaikessa.

Kun filosofian opintojeni yhteydessä päädyin tutkimaan rationaalisuutta, onnistuin tekemään tästä aiheestani henkilökohtaisen ongelman. Tutkin muuatta periamerikkalaista filosofia, joka (kuinka vakavissaan, edes siitä en ollut varma) on koettanut palauttaa kaikki tietoteoreettiset kysymykset teknisiksi, siis tehokkuutta ja toimivuutta koskeviksi, kysymyksiksi. Yksinkertaista, rakas Watson.

Ihailen johdonmukaisuutta, mutta monet johdonmukaiset näyttävät käytännössä maksavan johdonmukaisuudestaan kovan hinnan - suhteellisuuden- ja todellisuudentajussa, jos niillä ylipäänsä on merkitystä: instrumentalistinen rationaalisuuskäsityshän tunnustaa vain välineellisen merkityksen ja arvon; ainoastaan tekniset arviointiperusteet ovat täysin objektiivisia, ja sikäli ne sopivat ihmiselle, joka tuntee tarvetta vetäytyä objektiivisen todellisuuden selän taakse. Sietämätöntä, mutta eikö tieteellisen kehityksen kannalta mielekkäämpää olisi tuottaa enemmän aggressiivisia älyllisiä mutantteja, jotka suuntaavat heti synnyttyään täysillä päin jotain, esimerkiksi mäntyä, kuin mukavia pohdiskelijoita, jotka jäävät kiertelemään paikoilleen falsifioimattomina, selkärangattomina minä lie tusinahumanisteina? Tyydyn sanomaan, että monomaanisuutta on vaikea hallitusti lisätä ja että siitä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Olen viime aikoina päätynyt älyllisissä pyrinnöissäni etsimään mahdollisimman vaikeita vastustajia, "saatanoita", jotka onnistuvat argumenteillaan ja vihjailuillaan vetoamaan järkiperäisyyden kaipuuseeni mutta samalla loukkaamaan sellaisia ihanteitani ja intuitioitani, joiden puolesta on hyvin vaikea puhua tuollaisen sielunvihollisen edessä mutta joiden hylkääminen näyttäisi merkitsevän intellektuaalista itsemurhaa. Useimmat filosofian opiskelijat päätyvät tutkimaan sellaisia ajattelijoita, jotka ajattelevat olennaisesti samoin kuin he itse, tukevat heidän intuitioitaan. Minulle tämä ei oikein tahdo riittää. Yritän ymmärtää myös ja ennen muuta itselleni vaikeita ajattelutapoja.

Tähän liittyy eräs syy julkisen päiväkirjan pitoon. En tyydy tilittämään ns. turvalliselle olkapäälle. Se tuntuu jotenkin epärehelliseltä ja saa minut tuntemaan itseni lapseksi, jota täytyy suojella. En halua salata itseltäni mitään, mikä on mahdollisesti relevanttia.

Tarkoitukseni olisi tässä yksityisen jupinan ohessa oppia kirjoittamaan vakavampaa tavaraa eli erilaisia "oikeita" tekstejä, saada ainekset erottumaan toisistaan. Tähtään siihen, että hallitsisin mahdollisimman monenlaiset kielen tasot - ajaudun kuitenkin heikoimpaan kohtaani ja se kavaltaa minut...

Kunhan vain pystyisi toimimaan annetuissa puitteissa mahdollisimman viisaasti. Koen tarvitsevani aivan hirvittävän määrän viisautta selvitäkseni niistä haasteista, jotka olen itselleni antanut.

Tunnisteet: järki

Timo 20:10 (0) kommentoi

25.4.03

 

Kun oman päänsisäisen maailmansa tavat tuntee, sitä voi kontrolloida - on huvittavaa, ettei minun tapauksessani oikein muuten. On tarkattava, keitä täällä on ja mitä he tahtovat: sekalainen seurakunta, tahtoja, asenteita tulee ja menee. Olisi hauska kuulla, kuulostaako tämä todella jostakusta mielipuoliselta.

Minun on palattava murrosikään, jolloin menetin uskoni elämäasiantuntemukseeni ja siten myös mielikuvitukseni pätevyyteen. En silti viitsi uskoa hapattavissa olosuhteissa koulittujen besserwissereiden (eli esimerkiksi toimittajien ja etenkään musiikkitoimittajien) käsityksiin henkisestä kypsymisestä.

Toisin kuin luulin, minulla on mielikuvitusta. Otan sen vain aika tosissani: en luo fiktiota, vaan kuvittelen todellisuuden. Tässä on raskaan ja kevyen kirjallisuuden ero. Mielikuvituksen raskas käyttö ei ole leikintekoa.

Vapautan itseni vastuusta, jos en katso itseäni kiistatta päteväksi. Mutta säästän syyllisyyden. Arkkitehtuurin opiskelu venäläinen uimakoulu -metodeineen oli minulle silloisessa kehitysvaiheessani silkkaa myrkkyä.

Olen vahvistunut huomattavasti viime viikkoina, mutta edelleen uhraan energiaa itseruoskintaan, näin (periaatteessa) julkisesti. Mielestäni subjektiivisen maailmani koetinkivi on muu maailma, ei jonkun yksittäisen toisen mielipide. Siksi terapoin itseäni mieluummin täällä halvassa julkisuudessa kuin terapeutin vastaanotolla. Tämä saattaa vain vahvistaa vieraantuneisuuttani ja itseriittoisuuttani, mutta sitähän ne kaipaavat, vahvistamista, jotta en niiden takia tuomitsisi itseäni heikkouteen ja osattomuuteen. Kaikki motiivini voidaan asettaa kyseenalaisiksi kaikin tavoin - ei teidän tarvitse, minä osaan - mutta ainoa, joka tässä ja nyt voi kompromettoida pyrkimykseni on minä itse. Vallassani on myös ainakin koettaa estää tällainen negatiivinen kehitys, vai mitä? Keskityn tällä palstallani tilitykseen, jotta voin keskittyä muualla muuhun. Olen raskauttanut sosiaalista kanssakäymistäni jo ihan tarpeeksi monologeillani, itseni kanssa käymilläni loputtomilla keskusteluilla, joka tekee toisista statisteja.

En ole tähän päivään mennessä hakenut psykologin tai psykiatrin konsultaatiota, sillä pohojalaanen lapsi minussa pelkää hulluna hullun leimaa ja on valmis kaatumaan saappaat jalassa. "Ei tartte auttaa", kuten Kummelissa hoettiin. Minua luonnehtii agraarinen epäluottamus instituutioihin ja taipumus kokea kaikki kohtaamiset niiden edustajien kanssa jo etukäteen nöyryyttäviksi. Saatan kyllä mennä psykologin juttusille, ehkä jopa parin kolmen viikon päästä, jos saan tähän nettipäiväkirjaani niin paljon ja niin olennaista asiaa, että voin todella katsoa säästäväni hänen aikaansa lähettämällä hänelle sähköpostitse blogini osoitteen. En halua psykologin pakeilla tuntea pakkoa kertoa kaikkea kerralla enkä toisaalta turhaan vaikeuttaa hänen työtään tiettyyn vetoavuuteen yltävällä tavallani ajatella ääneen (ja toisen puolesta).

Tunnisteet: järki, mielikuvitus, piirtäminen

Timo 13:14 (0) kommentoi