30.1.07
Neuroottinen skissi
Olen kokoontaittuvaa mallia.
Kun minua ei tarvita,
minut voi panna pakettiin
ja nostaa komeron nurkkaan.
Olenkin eri näppärä.
En voi levittäytyä,
vatsaani kipristelee,
olen naurettava,
vatsaani kipristelee, suoleni valuvat
eivätkä salli puhua
kenestäkään muusta tässä yhteydessä.
Ovatko juuri nämä ne puitteet, joiden varaan maailma rakentuu?
Ovatko juuri nämä?
Tunnisteet: itsesääli, kupla, neuroottisuus, runous, uhma, vatsa
Timo 23:11
(0) kommentoi
12.1.07
Ensimmäinen yritys lähestyä vakavaa iloa
Lähestyn teitä, arvon kanssabloggaajat. Varokaa!
Joudun pahoittelemaan, etten raportoinut, vaikka lupasin: tapasin teistä useita joulun alla useaan eri otteeseen, mutten jaksanut kirjoittaa kokemuksistani yhden yhtä millään muotoa välitöntä juttua. Flunssa vaivasi, ja pyydän tässä anteeksi, että saatoin ajattelemattomuuttani tartuttaa sen joihinkuihin teistä. Takavasemmalta yllättänyt astma pahensi flunssaa, ja olin vanhentuneen lääkereseptini kanssa naurettavan neuvoton. Mutta, kuten sanottu, jouluinen kulkutauti on harmin paikka, ja tyhmimmän välinpitämättömyyden pitäisi väistyä edes tuolloin, kun useimpien tunnustama juhlamieli herättelee hillitysti tunteet... Tunteet - mistä asti ja millaiset? Hajanaiset, peittyneet, jostain hallitsemattomasti kohoilevat. Uusia kohtaamisia on vaikea muistella, kun on vetäytynyt, unohtunut jahtaamaan niin sanotun menneisyyden niin sanottuja haamuja, tajuamatta löytämäänsä, näkemättä vastaantulevaa ja läsnä olevaa...
Tähän itsetutkiskeluun ja -mutkisteluun palaan myöhemmin, vaikka se on mennyt niin pitkälle, että alan vähitellen uskoa, että kaikki suhteet ja identiteetit rakentuvat hyvin yksinkertaisista teoista ja valinnoista, vuorovaikutustilanteista, joiden merkitys karkaa meiltä helposti kaikessa yksinkertaisuudessaan... Kaltaisellani neurootikolla peruspalikat ovat jääneet jumiin patterin taakse... Lienee parasta palata näihin asioihin myöhemmin. Tahdon kiittää kaikkia ja mainita, että taannoisen joulukorttini kynttelikkö on Euf-emäntämme. (Hänen ikkunallaan siis.)
Tunnisteet: kuva, muistot, neuroottisuus, piirros, tunteet
Timo 22:15
(0) kommentoi
4.1.07
4. 1. 1927
Isäni oli herkkä, asiallinen, estynyt mies. Kuuliainen ja huolellinen, hillityn hyväpäinen, kunnon mies. Fyysisesti vahva mutta kahta vaatimattomampi. Nuorena hiihti ja kirjoitti runoja. Sairastui tuberkuloosiin eikä käynyt armeijaa, mutta hankki teknisen ammatin ja valvoi teiden ja siltojen rakentamista. Sekä kesämökin, jämäkän, matalan mökin, jonka betonikivijalka on vankka, suora, karheapintainen ja harmaa. Keräsi kivet pyöreiksi kasoiksi. Piirsi ja kirjoitti tarkalla kädellä ja terävällä kynällä, kirjoitti suoraa viivaa ja kaltevia kirjaimia veitsenterävine käänteineen. Isä-poika-suhteemme jäi joiltain osin grafologiseksi. Tavoittelin samaa pedanttia kontrollia, mutta tavoitinkin vain melankoliaa ja pakkomielteitä.
Kekkosen ajan miehinen tyylitaju. Ajoratamaalausten hiljainen estetiikka. Saab 96 ja sen ääni viikonloppuisin. Sittemmin Corolla.
"Saapsaviiri", lentokone, jonka hän osoitti taivaalta.
Nahkakantiset ja keinonahkakantiset kirjasarjat. Askon huonekalut.
Ehkä isääni saattoi nimittää etäiseksi, vaikken vieläkään tiedä tarkalleen, missä hän sijaitsi auliudessaan, vaivautuneissa kommenteissaan, arkisessa vakaudessaan. Hän sulautui suomalaisen miehen kuvaan hienointa siveltimenvetoa myöten ja vetäytyi näkyvistä niin huomaavaisesti, että sureminen tuntui pitkään asiattomalta ja pateettiselta.
Kuten ehkä tämä kirjoitus. Mutta valitsin sanani näin, kuulokkeissa H-mollimessu, credo-osa.
Tunnisteet: isä, kuolema, muistot, neuroottisuus
Timo 23:54
(0) kommentoi
4.12.06
Joskus kun yritän kirjoittaa, tulos on hämärä ja lannistava. Mutta koetan kuvitella, että velvollisuuteni on julkaista myös umpikujat muistuttaakseni ainakin itseäni esteiden mahtavuudesta, torjumani voimasta.
Narkissos Intiassa I
Kokemus, kyllä, tunnen toki:
välitön, väitellyt lian metafysiikasta.
Jotkin totuudet ovat kirjaimellisia,
jotkin koskettavat
korvasi nipukkaa terävinä kuin pussilakanan
kulma.
Itse katson sivuuttaneeni
asiallisesti fatalistien kohtalot, sen sellaiset. Kysynkin:
Kuka laati sinusta minulle päivän horoskoopin?
Halveksinko minä sinua hellästi kuin mies,
kuin mies, jolle kaikki urheus on petosta,
kuin petosta, josta heimo kasvaa,
nousee niin kuin yhtenä miehenä
pilkkaamaan ihanteitasi? Armahdathan
järkiparkaani,se on vielä kehitteillä, se
ei tarkoita pahaa, ymmärrä hyvää...
Tunnisteet: kirjoittaminen, neuroottisuus, runous
Timo 21:55
(0) kommentoi
14.11.06
Jäänteitä hautaanvalmiudesta
Jos huomaan innostuvani jostain ja alkavani suunnitella tulevaa, uinuva kuolemanpelko herää heti, ja kuolleeksi luulemani taikauskoisuus.
Vanha kansa, niinkö se ajattelee, että pitää elää siten, että on varaa kuolla?
Että syntiä ei ole se, mikä estää elämästä, vaan se, mikä estää kuolemasta?
Meilläpäin on muka hurskaskin tapa huokaista: "Pääsispä jo pois!"
Olenko vahingossa perinyt tällaisen asenteen?
Luovuus on pelottavaa samasta syystä kuin rakkaus: että jokin riippuu omasta olemassaolosta. Ja toisen.
Tunnisteet: ahdistus, kuolema, luovuus, neuroottisuus, rakkaus, traditio, uskonto
Timo 13:06
(0) kommentoi
12.8.06
Neurootikko muistelee
Selailin taas vanhoja päiväkirjojani kiinnostavien ajatustenpoikasten toivossa. Nyt kun kehittelen ensimmäistä kertaa täysin vakavissani oikeaa kirjaa, vanhojen muistelussa on yhtäkkiä yllättävästi järkeä: uusi päämäärä luo outoa valoa, uutta järjestystä menneisyyden kaaokseen.
Mutta ainakin vuonna 1999 kaaos ahdisti minua vähemmän kuin järjestys, sillä järjestys tuntui vaativan selitystä. Halusin epätoivoisesti ymmärtää, miksi on näin eikä noin. Luonto tuntui - luonnontieteen kautta - vastaavan näihin kysymyksiini, mutta ihmiset ja heidän tekonsa vaikuttivat kuristavan mielivaltaisesti kokoonkursituilta.
Minulta puuttui kaiken teoria ja sen mukana kaikki: olisin tarvinnut yksikäsitteisen, kattavan ja lopullisen selvityksen siitä, millä kaikilla eri tavoilla asiat saattavat rakentua ihmismielissä, jottei olisi tarvinnut olla niin sekaisin (verrattain harmittomasti mutta kuitenkin).
Miten totaalisia itsenöyryytyksen ja vieraantuneisuuden aikoja nuo olivatkaan! Onneton rationalisti: olin ja olen yhä paljon irrationaalisempi kuin tahdon myöntää. Mukana juuri sen verran - ei enempää eikä vähempää - intelligenssiä ja todellisuudentajua, että onnistuu hämäämään itseään ja hämmentämään toisiakin... Tämä kaikki kummastuttaa heikkoa mieltä.
Tunnisteet: järjestys, järki, neuroottisuus
Timo 01:59
(0) kommentoi
