aikani

13.2.07

 

Selostustaustaa vasten

Keksin runoillassa eittämättä uudelleen eittämättä vanhan palindromin:

ennättämättänne

Mutta onhan se kaunis.

ääniesi seinää

Puhelin unohtui naulakkoon ja veljeni oven taakse. Kun hän kyllästyi odottamaan, matkalippu oli jo vanhentunut ja tarkastajat tietysti tulivat.

Tunnisteet: haircut, palindromit, runous

Timo 21:34 (0) kommentoi

30.1.07

 

Neuroottinen skissi

Olen kokoontaittuvaa mallia.
Kun minua ei tarvita,
minut voi panna pakettiin
ja nostaa komeron nurkkaan.

Olenkin eri näppärä.

En voi levittäytyä,
vatsaani kipristelee,
olen naurettava,
vatsaani kipristelee, suoleni valuvat
eivätkä salli puhua
kenestäkään muusta tässä yhteydessä.

Ovatko juuri nämä ne puitteet, joiden varaan maailma rakentuu?
Ovatko juuri nämä?

Tunnisteet: itsesääli, kupla, neuroottisuus, runous, uhma, vatsa

Timo 23:11 (0) kommentoi

24.1.07

 

Sisäisesti

Nukuin lähes neljätoista tuntia, värillä heräillen. Muistan hämärästi lukemattomia unia, joissa näin "sieraimipaperiston koelinnan" & muita erikoisia asioita. Nyt aivot toimivat taas, ja kadonnut aloitekyky palasi kuin itsestään - tahtoni ei ole ihan omavoimainen, minkä seikan tunnustaminen on suomalaiselle kova pala kuin kivi. Eläkööt ne harmaat solut; huonosti ne pärjäävät, jos ruumis ei pidä kunnostaan huolta.

Mutta niin, tänään on Töölöössä Suuri runotapahtuma.

Tunnisteet: runous, unet

Timo 16:57 (0) kommentoi

6.1.07

 

Huoahtava huomautus

Aika on tullut palata filosofisten tekstien pariin. Rakkaat neuroosini tuntuvat taas neurooseilta ja filosofia filosofialta, eivätkä nuo enää, välttämättä, tekeydy toisikseen, ainakaan niin pahasti kuin joinain noina välivuosina. Moni muukin asia on silkkaa asiaa. Tai jos
ei asiaa niin
poetiikkaa
sitten.

Noissa jotenkin avuttoman keskeneräisissä ja hairahtelevaisissa teksteissä, joita olen iloksenne (tai suruksenne tai joksikin muuksi yksinkertaiseksi tai monimutkaiseksi tunteeksenne) on iduillaan muutama (ainakin yksi) ajatus, joita en ole toistaiseksi tajunnut enkä osannut pukea sanoiksi.

Täytyy muistaa lukea ja syödä, niin mieli pysyy vetreänä. Ja koetan muistaa, mitäs se nyt olikaan, liikunnankin.

Tunnisteet: filosofia, mielekkyys, runous, ruoka

Timo 00:59 (0) kommentoi

4.12.06

 

Joskus kun yritän kirjoittaa, tulos on hämärä ja lannistava. Mutta koetan kuvitella, että velvollisuuteni on julkaista myös umpikujat muistuttaakseni ainakin itseäni esteiden mahtavuudesta, torjumani voimasta.

---

Narkissos Intiassa I

Kokemus, kyllä, tunnen toki:
välitön, väitellyt lian metafysiikasta.

Jotkin totuudet ovat kirjaimellisia,
jotkin koskettavat
korvasi nipukkaa terävinä kuin pussilakanan
kulma.

Itse katson sivuuttaneeni
asiallisesti fatalistien kohtalot, sen sellaiset. Kysynkin:
Kuka laati sinusta minulle päivän horoskoopin?
Halveksinko minä sinua hellästi kuin mies,
kuin mies, jolle kaikki urheus on petosta,
kuin petosta, josta heimo kasvaa,
nousee niin kuin yhtenä miehenä
pilkkaamaan ihanteitasi? Armahdathan
järkiparkaani,se on vielä kehitteillä, se
ei tarkoita pahaa, ymmärrä hyvää...

Tunnisteet: kirjoittaminen, neuroottisuus, runous

Timo 21:55 (0) kommentoi

19.9.06

 

Runoilija Teemu Mannisen muotokuva

Tunnisteet: kuva, runous

Timo 02:30 (0) kommentoi

16.8.06

 

Pihinää paineventtiilissä

Ajattelu on jännittävää. Perhostoukkia vatsanpohjassa. Sanokaa minun sanoneen, etten ehdi kirjoittaa, koska ajattelen.

Runotorstaihin osallistuminen ei sovi minulle: alitajuntani tarvitsee ainakin viikon työrauhan. Käyttölyriikan kirjoittamisessa on jotain julkeaa ja kylmäävää, jotain samaa kuin maallikkoudessa ja missikisoissa: liikaa mukaelmia, kompromisseja, hymyileviä luurankoja...

Tarvitsen kovan, kirkkaan, lapidaarisen rauhan, sillä koetan oppia käyttämään lyhytteräistä sanansäilää tehokkaasti. Jos tässä sivussa kirjoitan ja käyttäydyn yhtä hajamielisesti kuin joskus muinoin, lienee se vain hyvä merkki.

Tunnisteet: kirjoittaminen, runous

Timo 17:37 (0) kommentoi

3.8.06

 

atominhalkaisu,
ydinosaaminen

Vaikea on elää, jos haluaa aina ja kaikessa tietää täsmälleen ja perustoja myöten, mitä on tekemässä.

Runous voisi merkitä mahdollisuutta luopua tällaisesta päämäärästä hallitusti ja vapaaehtoisesti.

Tunnisteet: runous

Timo 10:17 (0) kommentoi

3.5.06

 

Kesken jäänyt blogimerkintä syksyltä 2003

Runoillan (23.10.) jälkilöylyt

Osallistuin runoiltaan makasiineilla. Jotenkin eri suunnista kasaantui ryhmä jotenkin samoja ihmisiä
seurue
Outo intiimiys
naisissa oli nuorisoherätyksen suloutta

runot olivat moralisoivia unia
siihen kuroutuvaan kudokseen jäi kiinni

että kuron ja harsin.

Ulkopuolella valkeavatsainen hiiri nousi puuhun. Seuraavan yön unessa oli lepakoita puussa. Ne katsoivat ikkunasta sisään. Niillä oli ihmiskasvot. Siitä tunnisti viiksisiipan, ripsisiipan, kun taas tavallinen pohjanlepakko on vain pieni karvaeläin.

Joka on
minuakin estyneempi, häpeilevämpi ja kunniallisempi

sittenkin helppo olla

Voiko rappion välttää välttämällä sen ilmeisimpiä muotoja.
Kuten tupakkaa, alkoholia tai runoilijoiden seuraa, jolle olen ehkä altistunut pahiten, sillä otan kaikki asiat asioina ja jaksan vaikuttua ihmisistä. Tai seksiä, jota olen vältellyt syystä, joka ei ole meille näemmä ilmeinen eikä ahdistavakaan. Onhan se onni onnettomuudessa ja päinvastoin, ettei mikään rankistu eikä edes osu kovin lähelle. Paitsi hiusten väri ja umpilisäkkeen puhkeamisen ajankohta.

Suopeassa suosiossa oloa, ei ongelmia
himoittunakin

Etukäteen, ettei vaadi mitään

Arjen hiertokulku, kasvot objektiivista todellisuutta vasten

mehän tarvitsemme luonnon toistemme välille
näillä nurkilla

Eikä ihmisluonnon karkeaa mallia
Joka jää operoimaan kun luonto riisutaan

Kuka muka viihtyy tässä paatumuksen tavaratalossa? Kaikella kunnioituksella.

pahimmassa tapauksessa, ja se on kai toteutunut jo, ihmiset hakeutuvat yhteen vain mitatakseen markkina-arvonsa. Onhan yleisesti tiedossa, ettei nöyryytyksillä ole mitään rajaa

On arvoitus: mikä epäromanttisuudessa vetoaa?

Romantiikka muka löytyy hyllyltä: kynttilöitä, viiniä, runoja, ällöttävämmästä rekvisiitasta puhumattakaan
Tai sitten se on kauniissa ilmassa tänään ja lumihangessa. Toki luonto täytyy olla. Milloin suomalainen olisi rakastuneempi kuin yksin järven selällä? Luonto täytyy olla, matka alkuräjähdyksestä tähän pisteeseen, joka on yksi ja sama. Siitä se alkaa.

Olen viihtynyt rakastuneena
selällä
ihmisen asuun
uskollisuus ihastuksille
olen tallessa
en ole tähän ikään mennessä ehtinyt tulla rakastetuksi

Arkinen
Haluttuna tai harkittuna olo

Jokamieshän haluaa aina
Niin että nainen voi harkita, mitä sillä tekee:
Jos lempi leimahtaa, niin hyvä
Mutta muuten mitä turhia.
Minä tunnen vielä vähemmän
Tekee mieli pyytää anteeksi kun olen näin asiattoman nirso.

En halua, että minua mittoillaan kuin huonekalua. Olen kerännyt huonekaluja. Tiedän mitä se on.

Eteisen kaappeja
Jätin mitan niille sijoilleen, oikoselleen
Asunnossani näkyvät silleen jättämisen seuraukset

myrkyllinen

-

Tunnisteet: runous, unet

Timo 11:39 (0) kommentoi

28.4.06

 

Pakkorunous

Viikko takaperin (näinkin sanotaan, kumma kyllä - ettei vain olisi Ollin keksintö niin kuin niinpäin pois) kirjanjulkistamistilaisuudessa mieltäni kalvoi pakkomielle: erään urotekojen urologiaa käsittelevän proosarunon viimeinen lause olisi ehdottomasti pitänyt kääntää toisinpäin. Runoilija itse ehdotti sitä esitellessään oikovedosta Ateljee-baarissa (ei ylhäällä Tornin katolla vaan maan tasalla Arkadiankadulla) edellisen viikon maanantaina, mutta taittaja oli joustamaton ja kirja pakko saada ulos. Oivallus, joka olisi ehkä ratkaisevasti jäntevöittänyt paitsi kyseista runoa myös muualla teoksessa toistuvaa pakkoteemaa, saapui ensipainoksen kannalta liian myöhään.

Kun naiset olivat yksi (osin kaksi) kerrallaan poistuneet, ajauduin viettämään iltaa kolmen nuoreen polveen lukeutuvan runoäijän kanssa. Miten olenkaan onnistunut tekeytymään ikään kuin yhdeksi heistä, kaikista maailman ihmisistä? Runoilijoilla on huolensa, ja he kokoontuvat parantamaan maailmaa siinä missä muutkin. Pystyn eläytymään melkein minkä tahansa valkokaulusammattikunnan ongelmiin. Jos runoilijan identiteetti onkin lähempänä sydäntä kuin moni muu, niin miten siitä voi päätellä, että näiden sanaseppojen seurueessa juuri minä olisin jotenkin vähemmän bluffari kuin jossain muunlaisessa?

Viihdyin, vaikka olin väsynyt ja vailla asiaa, kuten nytkin: Onko tämä, mihin päädyn, tunnetta vai ekholaliaa, tietoa vai ekholaliaa? Entä se, mitä tavoittelen?

(Sanasta "runoäijä" voi olla monta mieltä, mutta "runopoika" kuuluu johonkin aivan muuhun käyttöyhteyteen, jota en voi sanoa tuntevani.)

Tunnisteet: runous

Timo 02:20 (0) kommentoi

22.3.06

 

Viikilän Jukan uusin pudotti.

Tunnisteet: runous

Timo 17:01 (0) kommentoi

 

Runoilija ehkei ollut onnellinen, mutta kirjoitti onnellista kieltä.

Kirjoitti niin, että kateellinenkin luki ilokseen.

Tunnisteet: runous

Timo 09:20 (0) kommentoi

15.3.06

 

Matkapeite

Kun varroin Seinäjoen asemalla lippuluukulle pääsyä, joku huomautti, että olen kuin yksi seitsemästä veljeksestä. Penkillä istuva ääneenajattelija oli ikijoviaali isä Mitro, joka tiedusteli myös, mahdanko olla teologi. Harmikseni en kysynyt kuka veljeksistä olisin.

Kaksirivisessä mustassa villatakissani, jonka kaulukset pidän pystyssä, on jotain 1800-lukulaista ja papillista. Muutoinkin pappismiehen havainnot pitivät yhtä monien aikaisempien kanssa, vaikka harjastukkani (joka siinä oikeassa Jukolan suvussa lienee huomattavasti karkeampi) oli tällä kertaa pipon peitossa - joskaan ei niin kokonaan, etteikö noilla kiistellyillä, lauantain vastaisena yönä äkisti lyhentyneillä niskahiuksilla saattanut olla osuutta asiaan.

Pohdiskelijaksi minut näki isä Mitro.

Korkealta junan ikkunasta näin runoilija Silja Järventaustan kulkevan laiturilla, kenties isänsä saattamana. Olin ajatellut häntä viimeksi pohtessani kysymystä, millaisista ihmisistä pidän. Hänen esikoiskirjassaan kirkaskuvaiset lauseet mietiskelevät viattomuutensa, vaatimattomuutensa mahdollisuutta. Vanhassa kotokirjastossa teos kauniine kansineen loisti uutuuskirjatelineessä vierellään Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. (Mukaani poimin kuitenkin alemmalta riviltä Juhani Känkäsen romaanin Toivon mukaan, jonka jätin veljelleni luettavaksi.)

Olin vaihtanut Tampereen kirjafestivaaleilla runoilijan kanssa sattumalta pari pientä hengen ja elämän ilmaisua ja päättänyt rohkeasti välittää hänelle kutsun laskiaisjuhliini.

Silja oli tullut.

Nyt hän saapui samaan vaunuun ja istuutui taakseni. Olimme hämmästyneitä. Näyttäen Itkosen uutuusromaania hän totesi koettavansa perehtyä suomalaiseen nykyproosaan mutta tarjoutui myös juttuseuraksi. Niinpä päädyin kauhomaan eteensä raskasta mietettä, jota päähäni oli taas kertynyt - Etelä-Pohjanmaalla, jossa Siljakin on kasvanut. Puhuin muun muassa sikäläisten etäisyydestä ja siitä, miten rasittavaa ja tuhoisaa on aikuisuuden ja itsevarmuuden teeskentely. Kerroin samastuneeni nuorena Dostojevskin kellarimieheen ja (taas kerran) siitä, miten Q-teatterin muinoin kehuttu teatteriversio väärensi kertojapäähenkilön itse-etäisyyden karkeaksi ja sentimentaaliseksi läsnäolon tavoitteluksi.

"Älä vajoa synkkyyteen."

Onneksi minullakin oli matkassani kirja, Markku Envallin toimittama Aforismin vuosisata: "On ihmisiä, jotka lukevat ja arvostelevat kirjoja samassa tarkoituksessa kuin he kurkistelevat kauppojen näyteikkunoihin: nähdäkseen lasista oman kuvajaisensa", valistaa Koskenniemi. Näin tässä itseni, mutta ei kai tämä sentään riitä syyksi vajota synkkyyteen. Ulkona paistoi aurinko ja maisema eli, vaikka kevät odotutti itseään. Raskasmielinen kuvajainen puuttui junan ikkunasta; tämän näen nyt.

Punastun suhteellisen helposti mutta suurimman osan kuluttamastani ajasta en ole ollut tästä tietoinen. Tämän huomasin, kun löysin junasta toimivan vessan. Tahtoisin jatkaa näin: lämpö poskissa tuntuu turvalliselta ja pehmeältä kuin peitto, joka on aina matkassa.

Illalla näin muusani kulkevan samaan suuntaan kadun toista laitaa. Kerroin hänelle tämän tarinan. [17.35]

Tunnisteet: runous

Timo 09:48 (0) kommentoi

10.1.06

 

Muistilapuilta 1: Runoanalyysi

Tämä merkintä aloittaa sarjan, jossa julkaisen aiemmin syystä tai toisesta keskeneräisiksi jääneitä kirjoituksia.

Vielä ei ole se aika vuodesta, jolloin keskustelu ylioppilastutkinnon vaatimuksista on kiivaimmillaan Helsingin Sanomien yleisönosastolla, mutta katson, ettei näin vanhaa aihetta maksa sitoa sesonkiin. Tuossa keskustelussa olen vuosien varrella havainnut ainakin kahdesti erään kummeksuttavan ilmiön, jossa mielipidekirjoittaja, todennäköisesti äidinkielen opettaja, perää ja tähdentää runoanalyysia kaikista niistä asioista, joiden hallintaa ylioppilaskokeen tulisi testata. Onko kenelläkään tarkempaa tietoa tapauksesta?

Jo ensimmäinen kerta jäi mieleen, sillä se sai nuoren mieleeni levottomaksi: ei minulle opetettu koulussa mitään runoanalyysia! Yleissivistyksestäni puuttuu siis olennainen elementti, jokin tärkeä mutta minulta salattu taito, olletikin jalo kuin geometria tai reaalianalyysi. Aivan kuten unissani esiintyvät kirjat ovat täynnään ohittamattomia vastauksia kysymyksiin, joita en ole edes älynnyt kysyä.

Google-haun perusteella runoanalyysi paljastuu taidoksi vastata enemmän tai vähemmän systemaattisesti kysymyksiin, jotka ovat suurimmaksi osaksi niin tyhjänpäiväisiä, etten kieltämättä ole älynnyt kysyä niitä. Esimerkiksi klassisen metriikan salaperäisimpiä hienouksia ei tarvitse tuntea; sen sijaan riittää, että oppilas kirjoittaa latteanlavean raportin runossa esiintyvistä poeettisista kuvista ja keinoista, ikään kuin hänen täytyisi selittää vitsi - ja siten laatia pitkitetty ja nöyryyttävä tunnustus omasta yksinkertaisuudestaan: Onko olemassa parempaa keinoa vieroittaa nuori runoudesta?

Kaltaiselleni haihattelijalle suomalainen arkipäiväistämismentaliteetti on arvoitus. Se on jonkinlaista käänteistä karnevalismia, jota en tunne tarpeeksi hyvin: tässäkin esimerkissä saattaa olla kyse kyynisten kirjailijoiden ja toimittajien sisäpiirin vitsistä, lasten narraamisen perinteestä.

Syttymisvaaran hallinta mahdollistaa maailman kuivimman huumorin esimerkkikaavakkeineen (sääli, etten enää löydä linkkiä; no, vitsi olikin varmasti huono) ja merkityssuhdekaavioineen. Runoanalyysiarvoituksen vastaus lienee ylioppilastutkinnon vanha päämäärä - virkaura; ja onhan sama taito tarpeen toimihenkilöllekin: kun mapittaa runon, mapittaa mitä tahansa.

---

Mikäli oikein muistan, olen käynyt Kosmoksessa yhden ainoan kerran. Miehistä seuruettamme hallitsi Käymälöitsijä, joka panamahatussaan ja hyväntuulisena luki runojaan. Viereisessä pöydässä istui arvokas rouva, joka eräässä vaiheessa nousi paikaltaan. kätteli ystävääni ja esittäytyi: Orvokki Autio, kirjailija. Hieman häkeltynyt runoilija joutui myös esittelemään itsensä: ainut epiteetti, jonka hän itselleen keksi, oli "idealisti".

Tunnisteet: runous

Timo 22:56 (0) kommentoi