aikani

6.1.07

 

Huoahtava huomautus

Aika on tullut palata filosofisten tekstien pariin. Rakkaat neuroosini tuntuvat taas neurooseilta ja filosofia filosofialta, eivätkä nuo enää, välttämättä, tekeydy toisikseen, ainakaan niin pahasti kuin joinain noina välivuosina. Moni muukin asia on silkkaa asiaa. Tai jos
ei asiaa niin
poetiikkaa
sitten.

Noissa jotenkin avuttoman keskeneräisissä ja hairahtelevaisissa teksteissä, joita olen iloksenne (tai suruksenne tai joksikin muuksi yksinkertaiseksi tai monimutkaiseksi tunteeksenne) on iduillaan muutama (ainakin yksi) ajatus, joita en ole toistaiseksi tajunnut enkä osannut pukea sanoiksi.

Täytyy muistaa lukea ja syödä, niin mieli pysyy vetreänä. Ja koetan muistaa, mitäs se nyt olikaan, liikunnankin.

Tunnisteet: filosofia, mielekkyys, runous, ruoka

Timo 00:59 (0) kommentoi

5.1.07

 

Astetta vähemmän epämääräisesti

On surullista, että niinkin tärkeä ja keskeinen sana kuin "mielekkyys" on monimerkityksinen. Kun keskustelemme mielekkyydestä käyttämiemme käsitteiden tulisi olla ainakin sikäli tarkasti määriteltyjä, että voimme sanoa, onko "mielekäs lause" väistämättä (ainakin potentiaalisesti) intuitiivisesti mielekäs vai ei.

Logiikassa ja joukko-opissa voimme helposti operoida kuvitteellisilla formaaleilla käsitteillä, jotka ovat semantiikaltaan täysin riippumattomia muista käsitteistä. Ekstensionaalisen merkitysteorian kannalta sellainen sana (esim. "sypsi"), joka tarkoittaa jonkin täysin mielivaltaisesti valitun objektijoukon alkiota siten, että kyseiseen joukon alkioilla ei ole ensikatsannolta mitään muuta yhteistä kuin että jokainen niistä on "sypsi", on aivan yhtä mielekäs kuin mikä muut tahansa sana. Sanaa "sypsi" (mitkä asiat sitten sattuvatkaan oleman "sypsejä") ei voitane pitää intuitiivisesti eikä pragmaattisesti mielekkäänä, vaikka sen mainitseminen vaikuttaakin mielekkäältä diletanttitason filosofisessa blogimerkinnässä. On valaisevaa kysyä, voidaanko sypseistä väittää jotain. (Olen nimittäin jo väittänyt.)

Tämä lisäjohdatukseksi kysymykseen, voiko tieto lakata olemasta ns. inhimillisesti mielekästä tai peräti tuhota tällaisen mielekkyyden. Tiedon klassiseen määritelmään kuuluva perusteltavuusvaatimus edellyttänee väittämältä ainakin jonkinlaista pragmaattista mielekkyyttä sen lisäksi, että sille voidaan antaa totuusarvo. "Sypsi"-esimerkkini oli tietenkin sikäli huono, että tieteessä käytetyt käsitteet (tai predikaatit) ovat yleensä kaikkea muuta kuin paloittain määriteltyjä ja mielivaltaisia; Occamin partaveitsi niittää sypsit ja vastaavat anomaliar äkkiä pois - kuitenkin yhä uudestaan ja uudestaan törmää väitteisiin, joiden mukaan (luonnon)tieteellisten ja muunlaisten mielekkyysvaatimusten, totuuden ja intuition, vallitsee suorastaan myyttinen taistelu, jossa tieteen tehtävänä on armotta tuhota vanhat, liian antropomorfiset ja mutenkin vanhanaikaiset, epäjumalat ja riisua elämä illuusioista. Käytännöllisen filosofian ja oman maailmankuvani kannalta minua kiinnostaisi nimenomaan tietää, onko tällaisella modernistisella mytologialla minkäänlaista tieteellistä oikeutusta, samoin kuin olisin kiinnostunut tietämään, onko meillä lopultakaan minkäänlaisia paikallisista olosuhteista riippumattomia perusteita suhtautua tieteeseen tai teknologiaan masokistisesti. Aika moni "tieteellisen maailmankuvan" kannattajahan selvästi nauttii siitä tuhosta, jota hän katsoo edustamansa tiedon tuottavan muunlaiselle ajattelulle. Tai ajatelkaapa taloustieteilijöitä...

Taistelun tietämättömyyttä vastaan ymmärrän hyvin: tietämättömyys on vaarallista, ja eräs vaarallinen (ja osin tahalllinen) tietämättömyyden muoto on tieteestä riippumattoman kulttuurin luokitteleminen tietämättömyydeksi.

Kaikki fundamentalistit ovat kammottavia; eräät osallistuvat sivistyksen tuhoamiseen tieteen nimissä.

(Pohdintani on aukkoisempi kuin reikäjuusto, mutta jos jaksan olla kiinnostunut näistä kysymyksistä...)

[Täydennelty useaan otteeseen, viimeksi klo 22.20.]

Tunnisteet: filosofia, logiikka, mielekkyys, sivistys, teknologia, tiede, tieto

Timo 19:44 (0) kommentoi

16.8.06

 

Grau, teurer Freund

(Pieni jatko tarinaan filosofian opiskelusta.)

Aloin aikanani opiskella teoreettista filosofiaa mitä ilmeisimmin naiivilla tavalla ylimielisin, suuruudenhulluin ja harhaisin motiivein. Kuvittelin, että voisin rakentaa filosofisista peruspalikoista mitä vain. Kuvittelin, että voisin saada filosofoinnista samanlaisia kirkkaita, irrottavia oivalluksia kuin matematiikasta. Ehkä aluksi sainkin. (Sitten kai vain masennuin, ja jotenkin kummasti filosofia masentui mukanani - matematiikalle ei mahtaisi käydä aivan samoin.)

Analyyttinen filosofia näytti lupaavan jotain. Mutta periaate, että ongelmat voisi analysoida pois pelkkiä kielellisiä ilmauksia tutkimalla, on pakotie, hätäuloskäynti, joka ehkä oli tärkeä totalitaarisella ja verisellä 1900-luvulla, mutta nyttemmin on jo pitkään näyttänyt siltä, ettei se tosiaankaan vie minnekään. Sitä mukaa kuin ikä karttuu ja huomaan kiinnittyväni elämään, muinainen selvyyden ja kirkkauden vaatimus näyttää yhä kuolleemmalta kirjaimelta. Ehkä se on korvattavissa uudella, hieman toisenlaisella. En tiedä vielä, mutta vetäytymisen sijaan (realistista vetäytymissuunnitelmaa en ole koskaan osannut esittää) olen alkanut uskoa osallistumiseen.

Tunnisteet: filosofia, idealismi

Timo 22:05 (0) kommentoi