Aika ja minä

5.1.07

Mielellinen imperatiivi
Joskus on syytä ajatella kohta kohdalta ja siinä tahdissa, mitä kirjoittaminen vaatii. Konekirjoitustekniikkani on kehno, mutta tuskin parantunee hätäilemällä. Epävarmuus ajattelussa aheuttaa takeltelua puheessa, miksei siten kirjoittamisessakin?
Elämä on lyhyt, elettävää paljon, kirjoitettavaa kenties enemmän.
Hermostossani on juuri nyt liikaa kofeiinia, mielteet pomppivat tasajalkaa eestaas. On mahdollista, että ne osuvat johonkin olennaiseen, mutta todennäköisesti en huomaa tuota olennaisuutta kuitenkaan. Assosiaatioiden täytyisi järjestyä kokonaisuudeksi, joka luo mielen. Etäämmältä katsoen olen eittämättä mieletön, vaikkei tämä etäämmältä katsominen minulta edes onnistu. Ei enää, toisin niin kuin silloin kuin ilmeisen tosissani kuvittelin voivani analysoida elämän pois - kun intouduin viisastelemaan kavereitteni kanssa... Nytpä värjöttelen ja virnistellen pateettisuudelleni täällä mielilumppujeni keskellä, en toivottomana mutta yhä enenevästi raivoissani siitä, miten vähän varaa nykyihmisellä on mielekkyyteen... Defaitistista kulttuuripessimismia? Ei toki, odotan innokkaana ja toiveikkaana kaikkia niitä tapoja, joilla tuleva tekoälytekniikka voi tuottaa, vahvistaa ja augmentoida mieltä itseään ynnä ymmärrystä, yksityistä ja yhteistä.
Kokemus itse viittaa oman syvenemisensä mahdollisuuteen. Nykyään olen erittäin varuillani, jos huomaan jonkun vihjaavan, että tiede tai teknologia vaatii meitä luopumaan näistä tai noista tavoista tuntea tai ajatella.
On turha itkeä, etteivät insinööritieteet kiinnosta, jos alat ovat pikkusielunsa myyneiden teknokraattien käsissä. Sama pätee moneen muuhunkin alaan, kuten psykologiaan. Taloustiedettä lienee turha mainita.
Jokainen, joka on joskus innostunut jostain, jokainen, joka on joskus edes aavistanut jotain rakkaudesta, on idealisti lopun ikäänsä. Älkää väittäkö vastaan.
Koetan taistella masentumista vastaan miettimällä asioita, joista olen kiinnostunut.
Olen kiinnostunut eksistentiaalisesta teknologiasta, sitähän esimerkiksi arkkitehtuuri on, periaatteessa.
Tahti, jota kirjoittaminen vaatii: marssiksiko kuvittelet?
(Minulle "marssilaiset" ovat muukalaisia, ihan niin kuin lapsuudessa, televisiossa plakaatteineen. En osaa marssia joukon jatkona kärsimättä lievästä depersonalisaatiosta.)
Tunnisteet: idealismi, marssi, teknologia, tiede

Timo 17:25 (0) kommentoi

4.1.07

Vimmattua paikallaanpoljentaa
Yksin, synkässä joskin emotionaalisesti epävakaassa tilassa on vaarana, että kirjoittaa peräti vastuuttomasti. Myönnän tämän, mutta varoittaja, mokomakin järjen ääni, tuo koulumestarimainen raakkuja, pahanilmanlintu, joka matkii vilpittömyyttä ja väistelee, täysin arvokkaan virkansa vastaisesti... Miksi kaikki terve ja totinen muuttuu itsensä parodiaksi? Miksi - siltähän tämä näyttää - kirjoittajan ei ole edes sallittu tuntea vastuutaan, tuntea [sitä] vilpittömästi, käsi sydämellä? Moraalista oikeinkirjoitusta ei taida olla olemassa. Tämä on aika pelottava juttu.
Kuka lukee kirjoituksen syyt?
Onhan se aika julma tapa ajatella, julma kaikkia rakkaita auktoriteetteja kohtaan, ettei kirjoittaja voi omaksua muunlaista vastuullista asennetta kuin luottamuksen omaan parhaaseen arvostelukykyynsä tässä ja nyt. Se on kammottava individualistinen, humanistinen, kristillinenkin periaate, ettei ole lupaa alistua, ei lupaa totella, ellei totteleminen ole vapaa- ja omaehtoista, vilpitöntä ja hyvin perusteltua. Ja kuitenkin kirjoittamisen vapaus vaatii juuri tätä [tämän periaatteen noudattamista]. Oudosti ahdistavaa.
Uskoa itseensä, välittömästi, vähäisenä, kaikesta huolimatta, se on vavisuttava vaatimus. En tiedä, olisiko olennainenkin syy uskoa Jumalaan se, että on välttämätöntä uskoa itseensä, uskoa ilman että paisuu ja pullistuu, kuten helposti käy, uskoa käsiinsä, jotka Jumalalta puuttuvat. Että se, mikä narsistilta vaatii suuruudenhulluutta, olisikin täysin spontaania.
Yritänkö tässä vain manata itseinhoa pois?
Mutta miten paljon kevyempi kantaa on kirjoittajan vastuu kuin lapsenkasvattajan! Totellessaan ja niskuroidessaan on lapsi [kummassakin tilanteessa] yhtä pelottava.
Teinpä muuten sellaisen vih(k)on, jonka uhkasin viime vuoden puolella. (Toinen nauhoista ei taida olla puuvillaa.) Päiväsin sen (3. 1. 2007 klo 0.37), ja otsikosta tuli hieman ällöttävä: "Valkoisen paperin rakkaus". Sitten aloin kirjoittaa, ensin naurettavasti, sitten vähän varmemmin. Olen pääsemässä arkoihin, tärkeisiin asioihin. Koetan uskoa tähän prosessiin ja jotain pyrin julkaisemaankin.
[Lisäyksiä klo 3.53:
Se, mitä olen tässä kirjoittanut, vaikuttaa kieltämättä hyvin sekavalta ja ristiriitaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomalta... Koko jutun voisi muotoilla uudelleen niinkin, että kyse on dilemmasta:
(1) Ensinnäkään mitkään kielelliset jutut, mitkään ajatukset, mitkään sanavalinnat, eivät itsessään ole minkäänlaisia takeita puhujan moraalisesta auktoriteetista, motiivien sisäisyydestä tai rehellisyydestä - edes puheaktin n(tai ajatuksen) itsensä osalta. Triviaali havainto oikeastaan, itsestäänselvyys, silti turhauttava. Puhe on siis halpaa, mutta siihen joudutaan turvautumaan, ja siihen on normaalisti jopa voitava uskoa - usko "itseen" on oikeastaan epäolennainen muutoin kuin moraaliseta kannalta, mistä päästäänkin dilemman toiseen sarveen: (2) koska mikään koodi ei takaa moraalista auktoriteettia ym. ym., puhuja (tai pikemminkin kirjoittaja, kuten tällainen kammiossaan nököttävä yhdentekevä bloggari) ei voi vetäytyä vastuustaan koodin taakse (mikä liittyy kysymykseen neurooseista, nihilismistä, tekopyhyydestä ym.), hän on eräässä mielessä itse yksin vastuussa puheestaan. Kirjoittaja on siis vastuussa, mutta ei voi mitenkään osoittaa kantaneensa vastuuta! Tämä seikka on melko lailla ristiriidassa etenkin näillä seuduilla vallalla olevan riippuvuussuhteita korostavan, verrattain autoritaarisen vastuukäsityksen kanssa. Toisin sanoen kieli levittää sisäisen ja ulkoisen moraalisuuden välille kuilun, joka (öh) on tietenkin silloitettavissa ainoastaan adekvaateilla teoilla...
Intellektualismin dilemma...
Pääni on hötöinen: olen pahoittanut toisen mielen tavalla, jota kadun, murehdin ja vatvon ties mistä epäilyttävistäkin syistä, mutta selvästikään en voi käsitellä asiaa ilman toisen kohtaamista. Mikä lienee todistettu. Pakko mennä nukkumaan...]
[Lisäys klo 11.05:
Hetkinen, ehkei silloittamiseen riitäkään teot, saati "käyttäytyminen", vaan tarvitaan juuri uskoa. Ei ole moraalista statusta, joka ei murenisi. Siksi tarvitaan uskoa.]
Tunnisteet: idealismi, tunteet

Timo 00:05 (0) kommentoi

15.9.06

Puhuin joskus puhdassydämisyydestä, viimeksi jostain syystä - jotenkin vanhasta muistista - "pyyteettömyydestä". Sorruin epätarkkuuteen, se on myönnettävä. Mutta ihminen voi tavoitella pyyteettömyyttä siinä mielessä, että hänen pyyteenään on vaihtaa henkilökohtainen pyyde universaaliin, omistautua tieteen, taiteen jne. yleisille ja autonomisille laeille.
On se muuten kumma, että idealistille toteuttamiskelpoisuus ja johdonmukaisuus ovat toisarvoisia asioita.
Ideologia on kategorisen imperatiivin perverssi toteutuma.
Sivupalkissa on nyt linkki molempiin sivublogeihini.
Tunnisteet: idealismi

Timo 17:25 (0) kommentoi

9.9.06

Kohti idealismin alkeita
Tästä tulee ~~pisin tähänastisista blogimerkinnöistä~~ aika pitkä merkintä. Olo on hieman apea, mutta yritän saada ajatukseni alustavasti kokoon. Lopulliseen kasaan ne eivät asetu ikinä, ja sen vuoksi koetan välttää liiallista valmistelua ja varmistelua.
Eilen päivällä koin lievän valaistumisen. Tämä tapahtui Kallion kirjastossa tai läheisessä kahvilassa. Egolla on taipumus patsastella maisemassa, maailman edessä, aivan turhaan, tyhjän panttina. Ei, asioiden ja toisten ihmisten olisi voitava ilmetä sellaisina, kuin ne suinkin voivat näyttäytyä omille aisteille ja omalle ymmärrykselle, ilman kolhiintuneen minäkuvan tarpeettomia ja ahdistavia kehyksiä.
Yksinäisyys vahingoittaa, koska yksinäinen joutuu tekemään itsestäänkin toisen tai toisia. Minäkäsityksen virka paisuu ja todellinen vuorovaikutus ympäristön kanssa tyrehtyy. Ihanne ei erotu todellisesta todellisella tavalla. Todellinen korvautuu "todellisella"; jäljelle jää ehkä perverssi "realistinen" yliminä, jossa avoin ja rakentava suhde maailmaan on luhistunut sisäänpäinkääntyneeksi aggressioksi. Luulen, että ihmisen (ainakin miehen) on opittava kohtaamaan toisen katse välittömästi ja suoraan, ennen kuin hän voi oppia (uudestaan) katsomaan omilla silmillään.
Jollain tavoin yksinäinen olen edelleen, koska huomaan kysyväni itseltäni, olenko yksinäinen, enkä kykene vastaamaan siihen vilpittömän kieltävästi. Avoimuus maailmalle on aika yksinäinen ajatus: siinä on sellaista kolhon koleaa, herooista yksinäisyyttä, johon kolhii ja palelluttaa itsensä helposti silloinkin, kun on vaivoin onnistunut rajaamaan sen yksinäisen itsen ulos maisemasta. Omistautuminen, itsensä unohtaminen työhön, oppimiseen ja kokemuksen virtaan on pragmaattista solipsismia & järjestään järjettömän hullu haave sosiaaliselta kannalta, vaikka asioiden itsensä kannalta siinä ei ole mitään hullua. Fenomenologinen dilemma.
Illalla huomasin jo masennuksen kolkuttelevan. Jouduin tunnustamaan, että ajatukseni ovat toisaalla mutten aivan tiedä missä. Tunsin olevani ulkona itsestänikin - taas kerran tuo tunne, joka ei lupaa hyvää kokemukseni järjestyksen kannalta.
Aamu oli parempi. Mutta olin unohtanut muistivihkoni. Se ei ole hyvä - vihko on, unohdus ei. Ainakin herätessä pitäisi olla vihko käsillä. Aamulla mieleen tulee asioita, jotka ennakoivat tosiasioita, mutta jotka todellisuus eli päivätajunta tappaa. Voisin kai kerskailla realismillani, jos sanoisin: "Hyvä niin!" Mutta en sano.
Unen ja valveen rajamailla tajunnan läpi ehti virrata muun muassa kokonainen runo täynnä sujuvalla, irtonaisella tavalla sekoittuneita kuvia ja fraaseja: "ja härkä, joka kulkee kuin olisi taottu" on ainut säe, jonka onnistuin painamaan mieleeni.
Ehdin myös puoliuneksia base-hyppääjästä, joka pelastaa itsemurhakandidaatin ilmasta. Kieltämättä heräämisessä on puolensa, sillä se antoi mahdollisuuden kuvitella tilanne toisinpäin: Jylhässä vuonomaisemassa räpistelee hyppääjä, jonka varjo ei tahdo laueta, ja vuorenseinämä lähestyy uhkaavasti: Silloin yläviistosta syöksähtää paikalle varjoton, joka auttaa varjon auki. Mitä tapahtuu seuraavaksi?
En tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Voin vain kirjoittaa. Kun en tiedä, mitä kirjoitan, tulee kirjoittamisesta kokemuksen muoto. (Tamän kirjoittaminen tuntuu juuri nyt varsin raskaalta, sillä olin ehtinyt ajatella valmiiksi ja unohtaa liian monta näkökohtaa.) "Katsotaan, mitä tulee" -asenteelle on helppo nauraa, ainakin jos kyse on suomalaisesta urheilijasta, mutta paljon vaarallisempaa on jättää katsomatta, mitä voisi tulla, ja sen sijaan (a) jäädä pelkäksi avoimuuden ja kokeellisuuden periaatteiden sympatisoijaksi, (b) keskittyä omien ennakkoluulojensa viljelyyn tai (c) takertua menneisyydessä koettuun innoitukseen (kuten tämän kirjoittaja yrittäessään rämpiä tämä kappaleen läpi.).
Olen kauan ihannoinut esseististä, kokeilevaa asennetta, mutta valmiin esseistiikan edessä olen toistuvasti tuntenut alemmuutta kykenemättä kunnolla tajuamaan, että eheältä ja pohjattoman oppineelta vaikuttava kokonaisuus on saattanut vähin erin kehkeytyä hyvin epämääräisistä aavistuksista ja silkasta hapuilusta. Julkinen hapuilu ja epämääräinen pohdiskelu on tietenkin on ollut kaikissa paperipohjaisen julkisuuden vaiheissa (ehkä aivan erityisesti myöhemmissä) aristokraattista ylellisyyttä, niiden etuoikeus, joiden ei ole mikään pakko sanoa mitään tai todistaa aktiivisuuttaan. Netissä on tilaa mitä epämääräisemmille ja epävarmemmille mietteille, mutta sellaisten julkaiseminen vaatii sellaiselta henkilöltä, joka ei elä täysin omissa maailmoissaan, melkoista röyhkeyttä ja päättäväisyyttä.
Totuus, hyvyys ja kauneus eivät vaadi röyhkeyttä, päinvastoin. Jokainen sosiaaliseen valtapeliin uhrattu psyykkisen energian (leikitään hetki, että jotain sellaista kuin "psyykkinen energia" on olemassa, vaikka fiksu lapsikin tietää, että energian käsite on määritelty ainoastaan fysiikassa) hitu on pois kulttuurilta, mutta tätä ongelmaa ei tahdota tunnustaa - ei ole yleistä tarvetta, sillä äänekkäät öykkärit ja opportunistit ovat pesiytyneet kaikille aloille. Nykyajan jumalaton meno tarkoittaa sotä, että ideaalien kunnioitus on vähäistä kaikilla rintamilla. Ihanteista on aika vähän iloa, ellei yhteisö jaa niitä. Mutta ilman ihanteellisuutta ei ole ole kulttuuria, ei tiedettä, ei taidetta. Hämmästyttävän moni kykenee yhdistämään barbaarisen maailmankuvan korkeakouluopintoihin - ilmeisesti se on jopa helpompaa kuin vilpitön sivistyksen rakastaminen. Me idealistit petymme niin helposti - ehkä juuri siksi, että keskeiset ideat ja ideaalit tieteessä ja taiteessa ovat kerta kaikkiaan niin ilmeisiä, niin selkeitä, niin kiistämättömiä per se. Kaipaan pyyteettömyyttä, tarvitsen pyyteettömyyttä; se on epärealista, mutta silti. Tuollainen tarve on persoonallisuuteni kannalta aivan keskeinen, ja siihen näyttää väistämättä liittyvän voimakas taipumus turhautua ja hätääntyäkin kaikenlaisista matalamielisyyden ja halpamaisuuden merkeistä muutoin älykkäissä ja mielenkiintoisissa henkilöissä. Tässä vaiheessa en halua mennä mukaan minkäänlaiseen sormellaosoitteluleikkiin, sillä (1) myönnän itsekin, että ihanteeni ja periaatteeni ovat ehdottoman epärealistiset (2), en usko saavuttavani mitään haastamalla riitaa (3) (tämä ja edellinen saattavat liittyä toisiinsa) enkä ole myöskään välittänyt muodostaa selkeää käsitystä siitä, mitä tai keitä itse edustan yhteiskunnan pelikentällä. Näiillä eväillä olisi ylen typerää ja ennenaikaista syytellä ketään. Tämä kirjoitus on tosin jonkinlainen yritys käsittää se, mitä edustan - yksi monien yritysten sarjassa. Jonkinlaisia tuloksia on varmasti luvassa, eihän kukaan puhu vain omasta puolestaan.
(Nähdäkseni käymälöitsijä puhuu juuri näistä asioista, tosin tapansa mukaan värikkäin termein.)
Mutta en tarkkaan tiedä, mikä ideaaleissa pelottaa; miksi en uskalla rakastaa niitä? Tämä on jonkinlainen uskonnollinen kysymys. On vaikea ihailla helmiä, kun siat tonkivat ympärillä. Maailma kuitenkin tarvitsee ehdotonta, kompromissitonta kirkasotsaisuutta; tästä olen varma.
Montakohan ennalta-arvaamatonta sanaa tarvitsen, ennen kuin voin sanoa hahmottavani, mistä tulen ja minne menen?
Tunnisteet: idealismi

Timo 20:35 (3) kommentoi

17.8.06

Romantiikasta väljässä mielessä
Oo, kammottavaa & kauhistavaa. Olen jotakuinkin tosissani, joskin melko hyvällä tuulella, lievästi riehakaskin järkytyksineni ja hämmennyksineni. Nimittäin romantiikka ei suostu kuolemaan, ei, vaikka tämänhetkiset sisäiset tunteeni ovat mitä sattuu ja muutkin edellytykset romanttisen ajattelutavan falsifikaatiolle (hei, hetkinen, kuka hullu sellaista yrittää) ovat läsnä (nautin tuhdin annoksen antiromanttista propagandaa miltei päivittäin). Näyttää siltä, että käsikirjoituksestani, jota olen koettanut laatia, on tulossa käsittämättömän pateettinen ja julistava - sanalla sanoen romanttinen, ainakin väljässä mielessä. Tai ainakin vanhahtava, vaikka voidaan toisaalta esittää, että romantiikka saa aina uusia muotoja. Termi "romantiikka" on tietenkin vaikea: romantisoidako modernistit romantiikan jatkajiksi ja jos romantisoida, niin miten... Ehkei pitäisikään puhua romantiikasta vaan jostain muusta - mistä?
(Jo on helvetti, kun alatyylissäkin on oikeastaan jotain romanttista... En taida tietää näistä asioista juuri mitään. Olen vain aikani koettanut teeskennellä seipäänniellyttä. Kun hyväksyn se, etten olekaan yhteiskunnan tukipylväs, voin aivan hyvin munata muutenkin.)
Tässä iässä löydän tällaisia asioita itsestäni... Kuka olisi uskonut? Nuorena olin melankolinen ironikko (romanttista sinänsä) ja koetin kiertää kaukaa kaiken, mikä vaikutti naiivilta, mahtipontiselta ja sentimentaaliselta. Itsessäni ja muissa. Kun olin tuolla tavoin lapsellinen, en tietenkään pystynyt vieroksumaan patetiaa sortumatta pateettisuuteen, osin kirkasotsaiseen, osin kiusalliseen. Myönnän tämän ilomielin nyt, kun "masokistinen (romanttinen ratkaisu tietenkin) realismini/oikeistolaisuuteni" on kaatunut omaan mahdottomuuteensa.
Kenties voisin nykyisin lukea jopa Näin puhui Zarathustran tuntematta tyrmistystä ynnä myötähäpeää, tuota tunteista ehkä antinietzscheläisintä. Dialektiikka on saanut minut kiinni, vastakohtien ykseys - ah, romantiikka.
Tunnisteet: idealismi, romantiikka

Timo 21:16 (0) kommentoi

16.8.06

Grau, teurer Freund
(Pieni jatko tarinaan filosofian opiskelusta.)
Aloin aikanani opiskella teoreettista filosofiaa mitä ilmeisimmin naiivilla tavalla ylimielisin, suuruudenhulluin ja harhaisin motiivein. Kuvittelin, että voisin rakentaa filosofisista peruspalikoista mitä vain. Kuvittelin, että voisin saada filosofoinnista samanlaisia kirkkaita, irrottavia oivalluksia kuin matematiikasta. Ehkä aluksi sainkin. (Sitten kai vain masennuin, ja jotenkin kummasti filosofia masentui mukanani - matematiikalle ei mahtaisi käydä aivan samoin.)
Analyyttinen filosofia näytti lupaavan jotain. Mutta periaate, että ongelmat voisi analysoida pois pelkkiä kielellisiä ilmauksia tutkimalla, on pakotie, hätäuloskäynti, joka ehkä oli tärkeä totalitaarisella ja verisellä 1900-luvulla, mutta nyttemmin on jo pitkään näyttänyt siltä, ettei se tosiaankaan vie minnekään. Sitä mukaa kuin ikä karttuu ja huomaan kiinnittyväni elämään, muinainen selvyyden ja kirkkauden vaatimus näyttää yhä kuolleemmalta kirjaimelta. Ehkä se on korvattavissa uudella, hieman toisenlaisella. En tiedä vielä, mutta vetäytymisen sijaan (realistista vetäytymissuunnitelmaa en ole koskaan osannut esittää) olen alkanut uskoa osallistumiseen.
Tunnisteet: filosofia, idealismi

Timo 22:05 (0) kommentoi