Kohti idealismin alkeita
Tästä tulee pisin tähänastisista blogimerkinnöistä aika pitkä merkintä. Olo on hieman apea, mutta yritän saada ajatukseni alustavasti kokoon. Lopulliseen kasaan ne eivät asetu ikinä, ja sen vuoksi koetan välttää liiallista valmistelua ja varmistelua.
Eilen päivällä koin lievän valaistumisen. Tämä tapahtui Kallion kirjastossa tai läheisessä kahvilassa. Egolla on taipumus patsastella maisemassa, maailman edessä, aivan turhaan, tyhjän panttina. Ei, asioiden ja toisten ihmisten olisi voitava ilmetä sellaisina, kuin ne suinkin voivat näyttäytyä omille aisteille ja omalle ymmärrykselle, ilman kolhiintuneen minäkuvan tarpeettomia ja ahdistavia kehyksiä.
Yksinäisyys vahingoittaa, koska yksinäinen joutuu tekemään itsestäänkin toisen tai toisia. Minäkäsityksen virka paisuu ja todellinen vuorovaikutus ympäristön kanssa tyrehtyy. Ihanne ei erotu todellisesta todellisella tavalla. Todellinen korvautuu "todellisella"; jäljelle jää ehkä perverssi "realistinen" yliminä, jossa avoin ja rakentava suhde maailmaan on luhistunut sisäänpäinkääntyneeksi aggressioksi. Luulen, että ihmisen (ainakin miehen) on opittava kohtaamaan toisen katse välittömästi ja suoraan, ennen kuin hän voi oppia (uudestaan) katsomaan omilla silmillään.
Jollain tavoin yksinäinen olen edelleen, koska huomaan kysyväni itseltäni, olenko yksinäinen, enkä kykene vastaamaan siihen vilpittömän kieltävästi. Avoimuus maailmalle on aika yksinäinen ajatus: siinä on sellaista kolhon koleaa, herooista yksinäisyyttä, johon kolhii ja palelluttaa itsensä helposti silloinkin, kun on vaivoin onnistunut rajaamaan sen yksinäisen itsen ulos maisemasta. Omistautuminen, itsensä unohtaminen työhön, oppimiseen ja kokemuksen virtaan on pragmaattista solipsismia & järjestään järjettömän hullu haave sosiaaliselta kannalta, vaikka asioiden itsensä kannalta siinä ei ole mitään hullua. Fenomenologinen dilemma.
Illalla huomasin jo masennuksen kolkuttelevan. Jouduin tunnustamaan, että ajatukseni ovat toisaalla mutten aivan tiedä missä. Tunsin olevani ulkona itsestänikin - taas kerran tuo tunne, joka ei lupaa hyvää kokemukseni järjestyksen kannalta.
Aamu oli parempi. Mutta olin unohtanut muistivihkoni. Se ei ole hyvä - vihko on, unohdus ei. Ainakin herätessä pitäisi olla vihko käsillä. Aamulla mieleen tulee asioita, jotka ennakoivat tosiasioita, mutta jotka todellisuus eli päivätajunta tappaa. Voisin kai kerskailla realismillani, jos sanoisin: "Hyvä niin!" Mutta en sano.
Unen ja valveen rajamailla tajunnan läpi ehti virrata muun muassa kokonainen runo täynnä sujuvalla, irtonaisella tavalla sekoittuneita kuvia ja fraaseja: "ja härkä, joka kulkee kuin olisi taottu" on ainut säe, jonka onnistuin painamaan mieleeni.
Ehdin myös puoliuneksia base-hyppääjästä, joka pelastaa itsemurhakandidaatin ilmasta. Kieltämättä heräämisessä on puolensa, sillä se antoi mahdollisuuden kuvitella tilanne toisinpäin: Jylhässä vuonomaisemassa räpistelee hyppääjä, jonka varjo ei tahdo laueta, ja vuorenseinämä lähestyy uhkaavasti: Silloin yläviistosta syöksähtää paikalle varjoton, joka auttaa varjon auki. Mitä tapahtuu seuraavaksi?
En tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Voin vain kirjoittaa. Kun en tiedä, mitä kirjoitan, tulee kirjoittamisesta kokemuksen muoto. (Tamän kirjoittaminen tuntuu juuri nyt varsin raskaalta, sillä olin ehtinyt ajatella valmiiksi ja unohtaa liian monta näkökohtaa.) "Katsotaan, mitä tulee" -asenteelle on helppo nauraa, ainakin jos kyse on suomalaisesta urheilijasta, mutta paljon vaarallisempaa on jättää katsomatta, mitä voisi tulla, ja sen sijaan (a) jäädä pelkäksi avoimuuden ja kokeellisuuden periaatteiden sympatisoijaksi, (b) keskittyä omien ennakkoluulojensa viljelyyn tai (c) takertua menneisyydessä koettuun innoitukseen (kuten tämän kirjoittaja yrittäessään rämpiä tämä kappaleen läpi.).
Olen kauan ihannoinut esseististä, kokeilevaa asennetta, mutta valmiin esseistiikan edessä olen toistuvasti tuntenut alemmuutta kykenemättä kunnolla tajuamaan, että eheältä ja pohjattoman oppineelta vaikuttava kokonaisuus on saattanut vähin erin kehkeytyä hyvin epämääräisistä aavistuksista ja silkasta hapuilusta. Julkinen hapuilu ja epämääräinen pohdiskelu on tietenkin on ollut kaikissa paperipohjaisen julkisuuden vaiheissa (ehkä aivan erityisesti myöhemmissä) aristokraattista ylellisyyttä, niiden etuoikeus, joiden ei ole mikään pakko sanoa mitään tai todistaa aktiivisuuttaan. Netissä on tilaa mitä epämääräisemmille ja epävarmemmille mietteille, mutta sellaisten julkaiseminen vaatii sellaiselta henkilöltä, joka ei elä täysin omissa maailmoissaan, melkoista röyhkeyttä ja päättäväisyyttä.
Totuus, hyvyys ja kauneus eivät vaadi röyhkeyttä, päinvastoin. Jokainen sosiaaliseen valtapeliin uhrattu psyykkisen energian (leikitään hetki, että jotain sellaista kuin "psyykkinen energia" on olemassa, vaikka fiksu lapsikin tietää, että energian käsite on määritelty ainoastaan fysiikassa) hitu on pois kulttuurilta, mutta tätä ongelmaa ei tahdota tunnustaa - ei ole yleistä tarvetta, sillä äänekkäät öykkärit ja opportunistit ovat pesiytyneet kaikille aloille. Nykyajan jumalaton meno tarkoittaa sotä, että ideaalien kunnioitus on vähäistä kaikilla rintamilla. Ihanteista on aika vähän iloa, ellei yhteisö jaa niitä. Mutta ilman ihanteellisuutta ei ole ole kulttuuria, ei tiedettä, ei taidetta. Hämmästyttävän moni kykenee yhdistämään barbaarisen maailmankuvan korkeakouluopintoihin - ilmeisesti se on jopa helpompaa kuin vilpitön sivistyksen rakastaminen. Me idealistit petymme niin helposti - ehkä juuri siksi, että keskeiset ideat ja ideaalit tieteessä ja taiteessa ovat kerta kaikkiaan niin ilmeisiä, niin selkeitä, niin kiistämättömiä per se. Kaipaan pyyteettömyyttä, tarvitsen pyyteettömyyttä; se on epärealista, mutta silti. Tuollainen tarve on persoonallisuuteni kannalta aivan keskeinen, ja siihen näyttää väistämättä liittyvän voimakas taipumus turhautua ja hätääntyäkin kaikenlaisista matalamielisyyden ja halpamaisuuden merkeistä muutoin älykkäissä ja mielenkiintoisissa henkilöissä. Tässä vaiheessa en halua mennä mukaan minkäänlaiseen sormellaosoitteluleikkiin, sillä (1) myönnän itsekin, että ihanteeni ja periaatteeni ovat ehdottoman epärealistiset (2), en usko saavuttavani mitään haastamalla riitaa (3) (tämä ja edellinen saattavat liittyä toisiinsa) enkä ole myöskään välittänyt muodostaa selkeää käsitystä siitä, mitä tai keitä itse edustan yhteiskunnan pelikentällä. Näiillä eväillä olisi ylen typerää ja ennenaikaista syytellä ketään. Tämä kirjoitus on tosin jonkinlainen yritys käsittää se, mitä edustan - yksi monien yritysten sarjassa. Jonkinlaisia tuloksia on varmasti luvassa, eihän kukaan puhu vain omasta puolestaan.
(Nähdäkseni käymälöitsijä puhuu juuri näistä asioista, tosin tapansa mukaan värikkäin termein.)
Mutta en tarkkaan tiedä, mikä ideaaleissa pelottaa; miksi en uskalla rakastaa niitä? Tämä on jonkinlainen uskonnollinen kysymys. On vaikea ihailla helmiä, kun siat tonkivat ympärillä. Maailma kuitenkin tarvitsee ehdotonta, kompromissitonta kirkasotsaisuutta; tästä olen varma.
Montakohan ennalta-arvaamatonta sanaa tarvitsen, ennen kuin voin sanoa hahmottavani, mistä tulen ja minne menen?
Tunnisteet: idealismi
Timo 20:35
