5.1.07
Astetta vähemmän epämääräisesti
On surullista, että niinkin tärkeä ja keskeinen sana kuin "mielekkyys" on monimerkityksinen. Kun keskustelemme mielekkyydestä käyttämiemme käsitteiden tulisi olla ainakin sikäli tarkasti määriteltyjä, että voimme sanoa, onko "mielekäs lause" väistämättä (ainakin potentiaalisesti) intuitiivisesti mielekäs vai ei.
Logiikassa ja joukko-opissa voimme helposti operoida kuvitteellisilla formaaleilla käsitteillä, jotka ovat semantiikaltaan täysin riippumattomia muista käsitteistä. Ekstensionaalisen merkitysteorian kannalta sellainen sana (esim. "sypsi"), joka tarkoittaa jonkin täysin mielivaltaisesti valitun objektijoukon alkiota siten, että kyseiseen joukon alkioilla ei ole ensikatsannolta mitään muuta yhteistä kuin että jokainen niistä on "sypsi", on aivan yhtä mielekäs kuin mikä muut tahansa sana. Sanaa "sypsi" (mitkä asiat sitten sattuvatkaan oleman "sypsejä") ei voitane pitää intuitiivisesti eikä pragmaattisesti mielekkäänä, vaikka sen mainitseminen vaikuttaakin mielekkäältä diletanttitason filosofisessa blogimerkinnässä. On valaisevaa kysyä, voidaanko sypseistä väittää jotain. (Olen nimittäin jo väittänyt.)
Tämä lisäjohdatukseksi kysymykseen, voiko tieto lakata olemasta ns. inhimillisesti mielekästä tai peräti tuhota tällaisen mielekkyyden. Tiedon klassiseen määritelmään kuuluva perusteltavuusvaatimus edellyttänee väittämältä ainakin jonkinlaista pragmaattista mielekkyyttä sen lisäksi, että sille voidaan antaa totuusarvo. "Sypsi"-esimerkkini oli tietenkin sikäli huono, että tieteessä käytetyt käsitteet (tai predikaatit) ovat yleensä kaikkea muuta kuin paloittain määriteltyjä ja mielivaltaisia; Occamin partaveitsi niittää sypsit ja vastaavat anomaliar äkkiä pois - kuitenkin yhä uudestaan ja uudestaan törmää väitteisiin, joiden mukaan (luonnon)tieteellisten ja muunlaisten mielekkyysvaatimusten, totuuden ja intuition, vallitsee suorastaan myyttinen taistelu, jossa tieteen tehtävänä on armotta tuhota vanhat, liian antropomorfiset ja mutenkin vanhanaikaiset, epäjumalat ja riisua elämä illuusioista. Käytännöllisen filosofian ja oman maailmankuvani kannalta minua kiinnostaisi nimenomaan tietää, onko tällaisella modernistisella mytologialla minkäänlaista tieteellistä oikeutusta, samoin kuin olisin kiinnostunut tietämään, onko meillä lopultakaan minkäänlaisia paikallisista olosuhteista riippumattomia perusteita suhtautua tieteeseen tai teknologiaan masokistisesti. Aika moni "tieteellisen maailmankuvan" kannattajahan selvästi nauttii siitä tuhosta, jota hän katsoo edustamansa tiedon tuottavan muunlaiselle ajattelulle. Tai ajatelkaapa taloustieteilijöitä...
Taistelun tietämättömyyttä vastaan ymmärrän hyvin: tietämättömyys on vaarallista, ja eräs vaarallinen (ja osin tahalllinen) tietämättömyyden muoto on tieteestä riippumattoman kulttuurin luokitteleminen tietämättömyydeksi.
Kaikki fundamentalistit ovat kammottavia; eräät osallistuvat sivistyksen tuhoamiseen tieteen nimissä.
(Pohdintani on aukkoisempi kuin reikäjuusto, mutta jos jaksan olla kiinnostunut näistä kysymyksistä...)
[Täydennelty useaan otteeseen, viimeksi klo 22.20.]
Tunnisteet: filosofia, logiikka, mielekkyys, sivistys, teknologia, tiede, tieto
Timo 19:44
(0) kommentoi
Mielellinen imperatiivi
Joskus on syytä ajatella kohta kohdalta ja siinä tahdissa, mitä kirjoittaminen vaatii. Konekirjoitustekniikkani on kehno, mutta tuskin parantunee hätäilemällä. Epävarmuus ajattelussa aheuttaa takeltelua puheessa, miksei siten kirjoittamisessakin?
Elämä on lyhyt, elettävää paljon, kirjoitettavaa kenties enemmän.
Hermostossani on juuri nyt liikaa kofeiinia, mielteet pomppivat tasajalkaa eestaas. On mahdollista, että ne osuvat johonkin olennaiseen, mutta todennäköisesti en huomaa tuota olennaisuutta kuitenkaan. Assosiaatioiden täytyisi järjestyä kokonaisuudeksi, joka luo mielen. Etäämmältä katsoen olen eittämättä mieletön, vaikkei tämä etäämmältä katsominen minulta edes onnistu. Ei enää, toisin niin kuin silloin kuin ilmeisen tosissani kuvittelin voivani analysoida elämän pois - kun intouduin viisastelemaan kavereitteni kanssa... Nytpä värjöttelen ja virnistellen pateettisuudelleni täällä mielilumppujeni keskellä, en toivottomana mutta yhä enenevästi raivoissani siitä, miten vähän varaa nykyihmisellä on mielekkyyteen... Defaitistista kulttuuripessimismia? Ei toki, odotan innokkaana ja toiveikkaana kaikkia niitä tapoja, joilla tuleva tekoälytekniikka voi tuottaa, vahvistaa ja augmentoida mieltä itseään ynnä ymmärrystä, yksityistä ja yhteistä.
Kokemus itse viittaa oman syvenemisensä mahdollisuuteen. Nykyään olen erittäin varuillani, jos huomaan jonkun vihjaavan, että tiede tai teknologia vaatii meitä luopumaan näistä tai noista tavoista tuntea tai ajatella.
On turha itkeä, etteivät insinööritieteet kiinnosta, jos alat ovat pikkusielunsa myyneiden teknokraattien käsissä. Sama pätee moneen muuhunkin alaan, kuten psykologiaan. Taloustiedettä lienee turha mainita.
Jokainen, joka on joskus innostunut jostain, jokainen, joka on joskus edes aavistanut jotain rakkaudesta, on idealisti lopun ikäänsä. Älkää väittäkö vastaan.
Koetan taistella masentumista vastaan miettimällä asioita, joista olen kiinnostunut.
Olen kiinnostunut eksistentiaalisesta teknologiasta, sitähän esimerkiksi arkkitehtuuri on, periaatteessa.
Tahti, jota kirjoittaminen vaatii: marssiksiko kuvittelet?
(Minulle "marssilaiset" ovat muukalaisia, ihan niin kuin lapsuudessa, televisiossa plakaatteineen. En osaa marssia joukon jatkona kärsimättä lievästä depersonalisaatiosta.)
Tunnisteet: idealismi, marssi, teknologia, tiede
Timo 17:25
(0) kommentoi
