Vimmattua paikallaanpoljentaa
Yksin, synkässä joskin emotionaalisesti epävakaassa tilassa on vaarana, että kirjoittaa peräti vastuuttomasti. Myönnän tämän, mutta varoittaja, mokomakin järjen ääni, tuo koulumestarimainen raakkuja, pahanilmanlintu, joka matkii vilpittömyyttä ja väistelee, täysin arvokkaan virkansa vastaisesti... Miksi kaikki terve ja totinen muuttuu itsensä parodiaksi? Miksi - siltähän tämä näyttää - kirjoittajan ei ole edes sallittu tuntea vastuutaan, tuntea [sitä] vilpittömästi, käsi sydämellä? Moraalista oikeinkirjoitusta ei taida olla olemassa. Tämä on aika pelottava juttu.
Kuka lukee kirjoituksen syyt?
Onhan se aika julma tapa ajatella, julma kaikkia rakkaita auktoriteetteja kohtaan, ettei kirjoittaja voi omaksua muunlaista vastuullista asennetta kuin luottamuksen omaan parhaaseen arvostelukykyynsä tässä ja nyt. Se on kammottava individualistinen, humanistinen, kristillinenkin periaate, ettei ole lupaa alistua, ei lupaa totella, ellei totteleminen ole vapaa- ja omaehtoista, vilpitöntä ja hyvin perusteltua. Ja kuitenkin kirjoittamisen vapaus vaatii juuri tätä [tämän periaatteen noudattamista]. Oudosti ahdistavaa.
Uskoa itseensä, välittömästi, vähäisenä, kaikesta huolimatta, se on vavisuttava vaatimus. En tiedä, olisiko olennainenkin syy uskoa Jumalaan se, että on välttämätöntä uskoa itseensä, uskoa ilman että paisuu ja pullistuu, kuten helposti käy, uskoa käsiinsä, jotka Jumalalta puuttuvat. Että se, mikä narsistilta vaatii suuruudenhulluutta, olisikin täysin spontaania.
Yritänkö tässä vain manata itseinhoa pois?
Mutta miten paljon kevyempi kantaa on kirjoittajan vastuu kuin lapsenkasvattajan! Totellessaan ja niskuroidessaan on lapsi [kummassakin tilanteessa] yhtä pelottava.
Teinpä muuten sellaisen vih(k)on, jonka uhkasin viime vuoden puolella. (Toinen nauhoista ei taida olla puuvillaa.) Päiväsin sen (3. 1. 2007 klo 0.37), ja otsikosta tuli hieman ällöttävä: "Valkoisen paperin rakkaus". Sitten aloin kirjoittaa, ensin naurettavasti, sitten vähän varmemmin. Olen pääsemässä arkoihin, tärkeisiin asioihin. Koetan uskoa tähän prosessiin ja jotain pyrin julkaisemaankin.
[Lisäyksiä klo 3.53:
Se, mitä olen tässä kirjoittanut, vaikuttaa kieltämättä hyvin sekavalta ja ristiriitaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomalta... Koko jutun voisi muotoilla uudelleen niinkin, että kyse on dilemmasta:
(1) Ensinnäkään mitkään kielelliset jutut, mitkään ajatukset, mitkään sanavalinnat, eivät itsessään ole minkäänlaisia takeita puhujan moraalisesta auktoriteetista, motiivien sisäisyydestä tai rehellisyydestä - edes puheaktin n(tai ajatuksen) itsensä osalta. Triviaali havainto oikeastaan, itsestäänselvyys, silti turhauttava. Puhe on siis halpaa, mutta siihen joudutaan turvautumaan, ja siihen on normaalisti jopa voitava uskoa - usko "itseen" on oikeastaan epäolennainen muutoin kuin moraaliseta kannalta, mistä päästäänkin dilemman toiseen sarveen: (2) koska mikään koodi ei takaa moraalista auktoriteettia ym. ym., puhuja (tai pikemminkin kirjoittaja, kuten tällainen kammiossaan nököttävä yhdentekevä bloggari) ei voi vetäytyä vastuustaan koodin taakse (mikä liittyy kysymykseen neurooseista, nihilismistä, tekopyhyydestä ym.), hän on eräässä mielessä itse yksin vastuussa puheestaan. Kirjoittaja on siis vastuussa, mutta ei voi mitenkään osoittaa kantaneensa vastuuta! Tämä seikka on melko lailla ristiriidassa etenkin näillä seuduilla vallalla olevan riippuvuussuhteita korostavan, verrattain autoritaarisen vastuukäsityksen kanssa. Toisin sanoen kieli levittää sisäisen ja ulkoisen moraalisuuden välille kuilun, joka (öh) on tietenkin silloitettavissa ainoastaan adekvaateilla teoilla...
Intellektualismin dilemma...
Pääni on hötöinen: olen pahoittanut toisen mielen tavalla, jota kadun, murehdin ja vatvon ties mistä epäilyttävistäkin syistä, mutta selvästikään en voi käsitellä asiaa ilman toisen kohtaamista. Mikä lienee todistettu. Pakko mennä nukkumaan...]
[Lisäys klo 11.05:
Hetkinen, ehkei silloittamiseen riitäkään teot, saati "käyttäytyminen", vaan tarvitaan juuri uskoa. Ei ole moraalista statusta, joka ei murenisi. Siksi tarvitaan uskoa.]
Tunnisteet: idealismi, tunteet
Timo 00:05
