9.1.06
Vähitellen väistyvässä talvisessa pimeydessä, jossa olen koettanut muistella menneitä, olen ollut taas tyhmääkin tyhmempi. Tekstini on hajonnut pieniksi palasiksi kuten joskus aiemmin, ja lauantain vastaisena yönä sain yhtäkkisessä puhdistusinnossani rikki myös langattoman näppäimistöni: se ei selvästikään kestä vettä; turvallisempi vaihtoehto olisi ollut irrottaa näppäinhatut. Näin epäkäytännöllisen henkilön taitaisi olla paras lukea filosofiaa. Mutta ensiksi on tutkailtava menneisyyttä.
Surkuhupaisa tarina filosofian opiskelusta, osa 1
Veloena, Tris, Hurina, Matti ja Eufemia ovat ehtineet kertoa elämästään filosofian opiskelijoina laajasti ja seikkaperäisesti. Liityn mattimyöhäisenä mukaan. Ovatkohan traumani syvempiä?
Aloitin teoreettisen filosofian opintoni Helsingin yliopistossa armon vuonna 1992 samaan aikaan arkkitehtiopintojeni kanssa, märkäkorvaisena maalaislukion kasvattina, joka ei ollut lukenut koulussa filosofiaa mutta joka oli nähnyt inspiroivan tv-dokumentin Wittgensteinista.
Vaikuttaa siltä, että tästä muistelusta tulee väistämättä haparoiva, hajamielinen ja sentimentaalinen kertomus aivan eriskummallisesta hoipertelusta ja hairahtelusta. Saadakseni muistoilleni tukea olen koettanut valmistautua lukemalla joitain vanhoja Minervan pöllöjä, joista löytyy aarteiden ohella monia sellaisia hämmentäviä merkkejä sellaisista toisten opiskelijoiden asennemaailmoista, jotka yhä kiehtovat mutta joiden sisälle en päässyt ja joiden suhdetta filosofiseen keskusteluun en osannut hahmottaa silloin joskus - enkä osaa oikein vieläkään.
Kovin vähiin vihjeisiin perustui harrastuneisuuteni noina menneinä epämääräisinä vuosina: luin liian vähän ja luotin nokkeluuteeni liikaa. Bluffasin siis, mutta lähinnä itseäni. Kuinka paljon aikaa ja jälkiviisautta lopulta tarvitsen sen hahmottamiseen, mikä on olennaista ja huomionarvoista ja mikä ei? Tahdottomuuteni ja masentuneisuuteni suuri suunnattomuus varjostaa muisteluitani yhä, ja saan sikäli alati pelätä, että selvityksen sisältö jää silkaksi itsesääliksi.
Näyttää siltä, että mielenkiintoni filosofiaan oli oleilua sellaisessa tilassa, jossa kaikenlaiset innostavat sisällöt unohtuvat nopeasti (abstraktioiden purkaminen ja uusien rakentaminen on lasten leikkiä, kun niihin ei liity mitään sitoumuksia) ja jossa mieli siis saattaa kiinnittyä ainoastaan siihen, mikä näyttäytyy pakottavan, tyhjentymättömän kielteisenä eli missä ajattelu kohtaa kuolemansa (Cowards die many times before their deaths*, arvokas kokemus sekin, eikö vain). Filosofia akateemisena instituutiona oli minulle eräänlainen pienoisnäyttämö, jossa tuollainen hedelmätön tila eli hengen velttous eli kypsymättömyys (josta uloskasvamista depressiiviset ja fobiset reagointitapani ovat hidastaneet mielettömästi) voi tekeytyä (itse)kriittisyydeksi, uteliaisuudeksi, älylliseksi rehellisyydeksi, terveeksi skepsikseksi tai aivan miksi viisastelevan omahyväisyyden muodoksi tahansa. Mutta näytelmää ei ole ilman toisia näyttelijöitä, eikä elämä näyttämöseurueessa ei suinkaan ole niin huoletonta kuin miltä se uteliaasta ulkopuolisesta saattaa näyttää. Niinpä tein itsestäni vierailevan tähden. Tulin satunnaisesti paikalle, keekoilin aikani, lausuin vuorosanani ja poistuin mitättömyyteen.
Se, mikä näyttää toisinaan säpsähdyttäneen Pöllönkin lentoon (ehkä vielä
tarjoan tätä tarinaa kroonisesta juttupulasta kärsivälle jossain deblogifioidussa muodossa), on yllättävä sosiaalinen paniikki, jolle filosofian opiskelu näyttää suorastaan altistavan...
Jatkuu sikäli kuin mahdollista osassa 2.
Timo 20:35
