15.3.06
Matkapeite
Kun varroin Seinäjoen asemalla lippuluukulle pääsyä, joku huomautti, että olen kuin yksi seitsemästä veljeksestä. Penkillä istuva ääneenajattelija oli ikijoviaali isä Mitro, joka tiedusteli myös, mahdanko olla teologi. Harmikseni en kysynyt kuka veljeksistä olisin.
Kaksirivisessä mustassa villatakissani, jonka kaulukset pidän pystyssä, on jotain 1800-lukulaista ja papillista. Muutoinkin pappismiehen havainnot pitivät yhtä monien aikaisempien kanssa, vaikka harjastukkani (joka siinä oikeassa Jukolan suvussa lienee huomattavasti karkeampi) oli tällä kertaa pipon peitossa - joskaan ei niin kokonaan, etteikö noilla kiistellyillä, lauantain vastaisena yönä äkisti lyhentyneillä niskahiuksilla saattanut olla osuutta asiaan.
Pohdiskelijaksi minut näki isä Mitro.
Korkealta junan ikkunasta näin runoilija Silja Järventaustan kulkevan laiturilla, kenties isänsä saattamana. Olin ajatellut häntä viimeksi pohtessani kysymystä, millaisista ihmisistä pidän. Hänen esikoiskirjassaan kirkaskuvaiset lauseet mietiskelevät viattomuutensa, vaatimattomuutensa mahdollisuutta. Vanhassa kotokirjastossa teos kauniine kansineen loisti uutuuskirjatelineessä vierellään Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. (Mukaani poimin kuitenkin alemmalta riviltä Juhani Känkäsen romaanin Toivon mukaan, jonka jätin veljelleni luettavaksi.)
Olin vaihtanut Tampereen kirjafestivaaleilla runoilijan kanssa sattumalta pari pientä hengen ja elämän ilmaisua ja päättänyt rohkeasti välittää hänelle kutsun laskiaisjuhliini.
Silja oli tullut.
Nyt hän saapui samaan vaunuun ja istuutui taakseni. Olimme hämmästyneitä. Näyttäen Itkosen uutuusromaania hän totesi koettavansa perehtyä suomalaiseen nykyproosaan mutta tarjoutui myös juttuseuraksi. Niinpä päädyin kauhomaan eteensä raskasta mietettä, jota päähäni oli taas kertynyt - Etelä-Pohjanmaalla, jossa Siljakin on kasvanut. Puhuin muun muassa sikäläisten etäisyydestä ja siitä, miten rasittavaa ja tuhoisaa on aikuisuuden ja itsevarmuuden teeskentely. Kerroin samastuneeni nuorena Dostojevskin kellarimieheen ja (taas kerran) siitä, miten Q-teatterin muinoin kehuttu teatteriversio väärensi kertojapäähenkilön itse-etäisyyden karkeaksi ja sentimentaaliseksi läsnäolon tavoitteluksi.
"Älä vajoa synkkyyteen."
Onneksi minullakin oli matkassani kirja, Markku Envallin toimittama Aforismin vuosisata: "On ihmisiä, jotka lukevat ja arvostelevat kirjoja samassa tarkoituksessa kuin he kurkistelevat kauppojen näyteikkunoihin: nähdäkseen lasista oman kuvajaisensa", valistaa Koskenniemi. Näin tässä itseni, mutta ei kai tämä sentään riitä syyksi vajota synkkyyteen. Ulkona paistoi aurinko ja maisema eli, vaikka kevät odotutti itseään. Raskasmielinen kuvajainen puuttui junan ikkunasta; tämän näen nyt.
Punastun suhteellisen helposti mutta suurimman osan kuluttamastani ajasta en ole ollut tästä tietoinen. Tämän huomasin, kun löysin junasta toimivan vessan. Tahtoisin jatkaa näin: lämpö poskissa tuntuu turvalliselta ja pehmeältä kuin peitto, joka on aina matkassa.
Illalla näin muusani kulkevan samaan suuntaan kadun toista laitaa. Kerroin hänelle tämän tarinan. [17.35]
Tunnisteet: runous
Timo 09:48
