28.4.06
Pakkorunous
Viikko takaperin (näinkin sanotaan, kumma kyllä - ettei vain olisi Ollin keksintö niin kuin niinpäin pois) kirjanjulkistamistilaisuudessa mieltäni kalvoi pakkomielle: erään urotekojen urologiaa käsittelevän proosarunon viimeinen lause olisi ehdottomasti pitänyt kääntää toisinpäin. Runoilija itse ehdotti sitä esitellessään oikovedosta Ateljee-baarissa (ei ylhäällä Tornin katolla vaan maan tasalla Arkadiankadulla) edellisen viikon maanantaina, mutta taittaja oli joustamaton ja kirja pakko saada ulos. Oivallus, joka olisi ehkä ratkaisevasti jäntevöittänyt paitsi kyseista runoa myös muualla teoksessa toistuvaa pakkoteemaa, saapui ensipainoksen kannalta liian myöhään.
Kun naiset olivat yksi (osin kaksi) kerrallaan poistuneet, ajauduin viettämään iltaa kolmen nuoreen polveen lukeutuvan runoäijän kanssa. Miten olenkaan onnistunut tekeytymään ikään kuin yhdeksi heistä, kaikista maailman ihmisistä? Runoilijoilla on huolensa, ja he kokoontuvat parantamaan maailmaa siinä missä muutkin. Pystyn eläytymään melkein minkä tahansa valkokaulusammattikunnan ongelmiin. Jos runoilijan identiteetti onkin lähempänä sydäntä kuin moni muu, niin miten siitä voi päätellä, että näiden sanaseppojen seurueessa juuri minä olisin jotenkin vähemmän bluffari kuin jossain muunlaisessa?
Viihdyin, vaikka olin väsynyt ja vailla asiaa, kuten nytkin: Onko tämä, mihin päädyn, tunnetta vai ekholaliaa, tietoa vai ekholaliaa? Entä se, mitä tavoittelen?
(Sanasta "runoäijä" voi olla monta mieltä, mutta "runopoika" kuuluu johonkin aivan muuhun käyttöyhteyteen, jota en voi sanoa tuntevani.)
Tunnisteet: runous
Timo 02:20
