12.1.07
Ensimmäinen yritys lähestyä vakavaa iloa
Lähestyn teitä, arvon kanssabloggaajat. Varokaa!
Joudun pahoittelemaan, etten raportoinut, vaikka lupasin: tapasin teistä useita joulun alla useaan eri otteeseen, mutten jaksanut kirjoittaa kokemuksistani yhden yhtä millään muotoa välitöntä juttua. Flunssa vaivasi, ja pyydän tässä anteeksi, että saatoin ajattelemattomuuttani tartuttaa sen joihinkuihin teistä. Takavasemmalta yllättänyt astma pahensi flunssaa, ja olin vanhentuneen lääkereseptini kanssa naurettavan neuvoton. Mutta, kuten sanottu, jouluinen kulkutauti on harmin paikka, ja tyhmimmän välinpitämättömyyden pitäisi väistyä edes tuolloin, kun useimpien tunnustama juhlamieli herättelee hillitysti tunteet... Tunteet - mistä asti ja millaiset? Hajanaiset, peittyneet, jostain hallitsemattomasti kohoilevat. Uusia kohtaamisia on vaikea muistella, kun on vetäytynyt, unohtunut jahtaamaan niin sanotun menneisyyden niin sanottuja haamuja, tajuamatta löytämäänsä, näkemättä vastaantulevaa ja läsnä olevaa...
Tähän itsetutkiskeluun ja -mutkisteluun palaan myöhemmin, vaikka se on mennyt niin pitkälle, että alan vähitellen uskoa, että kaikki suhteet ja identiteetit rakentuvat hyvin yksinkertaisista teoista ja valinnoista, vuorovaikutustilanteista, joiden merkitys karkaa meiltä helposti kaikessa yksinkertaisuudessaan... Kaltaisellani neurootikolla peruspalikat ovat jääneet jumiin patterin taakse... Lienee parasta palata näihin asioihin myöhemmin. Tahdon kiittää kaikkia ja mainita, että taannoisen joulukorttini kynttelikkö on Euf-emäntämme. (Hänen ikkunallaan siis.)
Tunnisteet: kuva, muistot, neuroottisuus, piirros, tunteet
Timo 22:15
(0) kommentoi
4.1.07
4. 1. 1927
Isäni oli herkkä, asiallinen, estynyt mies. Kuuliainen ja huolellinen, hillityn hyväpäinen, kunnon mies. Fyysisesti vahva mutta kahta vaatimattomampi. Nuorena hiihti ja kirjoitti runoja. Sairastui tuberkuloosiin eikä käynyt armeijaa, mutta hankki teknisen ammatin ja valvoi teiden ja siltojen rakentamista. Sekä kesämökin, jämäkän, matalan mökin, jonka betonikivijalka on vankka, suora, karheapintainen ja harmaa. Keräsi kivet pyöreiksi kasoiksi. Piirsi ja kirjoitti tarkalla kädellä ja terävällä kynällä, kirjoitti suoraa viivaa ja kaltevia kirjaimia veitsenterävine käänteineen. Isä-poika-suhteemme jäi joiltain osin grafologiseksi. Tavoittelin samaa pedanttia kontrollia, mutta tavoitinkin vain melankoliaa ja pakkomielteitä.
Kekkosen ajan miehinen tyylitaju. Ajoratamaalausten hiljainen estetiikka. Saab 96 ja sen ääni viikonloppuisin. Sittemmin Corolla.
"Saapsaviiri", lentokone, jonka hän osoitti taivaalta.
Nahkakantiset ja keinonahkakantiset kirjasarjat. Askon huonekalut.
Ehkä isääni saattoi nimittää etäiseksi, vaikken vieläkään tiedä tarkalleen, missä hän sijaitsi auliudessaan, vaivautuneissa kommenteissaan, arkisessa vakaudessaan. Hän sulautui suomalaisen miehen kuvaan hienointa siveltimenvetoa myöten ja vetäytyi näkyvistä niin huomaavaisesti, että sureminen tuntui pitkään asiattomalta ja pateettiselta.
Kuten ehkä tämä kirjoitus. Mutta valitsin sanani näin, kuulokkeissa H-mollimessu, credo-osa.
Tunnisteet: isä, kuolema, muistot, neuroottisuus
Timo 23:54
(0) kommentoi
1.11.06
Subjek- + objektiivisteitä
Kaikki on niin uutta mulle, kertakaikkiaan kaikki. Kaikki normaalit, yleisluontoiset taidot olen oppinut itseäni huijaten, kantapään kautta: tavoittelemalla erikoisuutta ja itseriittoisuutta - ja tavoittamatta sitä.
Varhaisissa muistoissa on erikoinen tunneväri, jota on vaikea yhdistää mielikuviin toisten lapsuudesta.
Kyvyttömyys surra ja kyvyttömyys puolustautua liittynevät yhteen: kovin auliisti olen antanut palojen sielustani jäädä toisten haltuun, kadota.
Miten pitäisi, miksi pitäisi, muotoilla kysymys turvallisesta etäisyydestä (psykologisesti) yleispätevällä tavalla?
Tunnisteet: itseriittoisuus, lapsuus, muistot, suru
Timo 09:16
(0) kommentoi
