4.1.07
4. 1. 1927
Isäni oli herkkä, asiallinen, estynyt mies. Kuuliainen ja huolellinen, hillityn hyväpäinen, kunnon mies. Fyysisesti vahva mutta kahta vaatimattomampi. Nuorena hiihti ja kirjoitti runoja. Sairastui tuberkuloosiin eikä käynyt armeijaa, mutta hankki teknisen ammatin ja valvoi teiden ja siltojen rakentamista. Sekä kesämökin, jämäkän, matalan mökin, jonka betonikivijalka on vankka, suora, karheapintainen ja harmaa. Keräsi kivet pyöreiksi kasoiksi. Piirsi ja kirjoitti tarkalla kädellä ja terävällä kynällä, kirjoitti suoraa viivaa ja kaltevia kirjaimia veitsenterävine käänteineen. Isä-poika-suhteemme jäi joiltain osin grafologiseksi. Tavoittelin samaa pedanttia kontrollia, mutta tavoitinkin vain melankoliaa ja pakkomielteitä.
Kekkosen ajan miehinen tyylitaju. Ajoratamaalausten hiljainen estetiikka. Saab 96 ja sen ääni viikonloppuisin. Sittemmin Corolla.
"Saapsaviiri", lentokone, jonka hän osoitti taivaalta.
Nahkakantiset ja keinonahkakantiset kirjasarjat. Askon huonekalut.
Ehkä isääni saattoi nimittää etäiseksi, vaikken vieläkään tiedä tarkalleen, missä hän sijaitsi auliudessaan, vaivautuneissa kommenteissaan, arkisessa vakaudessaan. Hän sulautui suomalaisen miehen kuvaan hienointa siveltimenvetoa myöten ja vetäytyi näkyvistä niin huomaavaisesti, että sureminen tuntui pitkään asiattomalta ja pateettiselta.
Kuten ehkä tämä kirjoitus. Mutta valitsin sanani näin, kuulokkeissa H-mollimessu, credo-osa.
Tunnisteet: isä, kuolema, muistot, neuroottisuus
Timo 23:54
