12.1.07
Mietteiden päivä
Osallistuin eilen Tieteiden päiville: istuin kuuntelemassa esitelmiä sekä päivällä että illemmalla, ja aivan lopuksi poikkesin Tieteiden yössä. Laterna Magicassa on esillä kasvitieteilijä Heikki Simolan topologisia veistoksia:
taiteen (tai askaroinnin), tieteen (tai matematiikan) ja leikin yhdistelmä on innostava ja ideoimaan yllyttävä... Edellisellä kerralla en ehtinyt katsomaan, eivätkä tämänkäänkertaiset näyttelyt jatku kuin tämän kuun 21. päivään saakka. Niistä toisessa Aulis Harmaala ylistää paperia lyyrisesti ampiaisten tuella.
Bzzz...
Päivällä olin hieman levoton - niin, sellainen olen tätä nykyä, en kärsi, mutta mieleni hakeutuu jatkuvasti toisahalle, niin kuin se ei olisi tajunnut hakeutua, nuorena, koulunpenkillä, jolle haaveet perinnäisesti etsiytyvät: maailmani oli pieni ja minä arka tai toisinpäin. Yritin käpertyä, hiljentyä, tarkkailla viattomuuden rajapintaa, enkä koskaan löytänyt Häntä Sieltä. Romanttinen onkipoika olin; kaikki kulki ohi.
Esitelmätilaisuuden yleisössä on lukioikäisiä tai vasta opintonsa alottaneita nuoria hippihiuksineen. Huomaan, etten osaa erottaa tyttöjen ja poikien kasvoja toisistaan kovin selkeästi. Kiusallista. Olenko ukkoutumassa? Kuin olisin hitaasti mutta vääjäämättä assimiloitumassa toiseen lajiin tai rotuun, niin, etten enää tunnista maailmaa, josta tulin. Aivan kuten lapset alkavat näyttää samannäköisiltä, kun itse kasvaa isoksi. Tässä lienee eräs syy, miksi nuorisokulttuurin muuttuminen, todellinen ja kuviteltu, ärsyttää vanhempaa polvea - jos nuoret pysyisivät varmasti samoina kuin aina ennenkin, vanha voisi toivoa tunnistavansa heistä nuoremman itsensä, ehkä elääkseen heidän kauttaan.
Hankitaan lapsia, jotta saatettaisiin taas nähdä lapsuus, ja epäonnistutaan totta kai.
Kun olin teini-ikäinen ja parikymppinen, tytöt olivat oikeastaan aivan yhtä etäisiä kuin nuo, joita on vaikea erottaa pojista. Mutta silloin vielä kuvittelin kuuluvani samaan maailmaan, ja tarkkailin ympäristöäni ikään kuin olisin mukana. Kukaties perusasetelma pysyy, toiveet ja fantasiat vain haihtuvat, välttäviä sosiaalisia taitoja opitaan, joitain uusia eläytymisen tasoja. Kauhistuneena ajattelen sitä, miten itse olen ajautunut pysymään keskenkasvuisena - jopa noihin latteailmeisiin lukiolaisiin verrattuna - varjelemaan jotain kesken jäänyttä, jotain, jonka olisi pitänyt mennä toisin. Liikkeeni eivät ole ikäadekvaatteja: säntäilen kuin lapsi (ja olen oppinut nauttimaan siitä), verhoudun käsiini ja jalkoihini kummallisin tavoin, joille tarkkasilmäiset teinit saattaisivat nauraa.
Tunnisteet: lapsuus, nuoruus, paperi, taide, tiede
Timo 13:19
(1) kommentoi
1.11.06
Subjek- + objektiivisteitä
Kaikki on niin uutta mulle, kertakaikkiaan kaikki. Kaikki normaalit, yleisluontoiset taidot olen oppinut itseäni huijaten, kantapään kautta: tavoittelemalla erikoisuutta ja itseriittoisuutta - ja tavoittamatta sitä.
Varhaisissa muistoissa on erikoinen tunneväri, jota on vaikea yhdistää mielikuviin toisten lapsuudesta.
Kyvyttömyys surra ja kyvyttömyys puolustautua liittynevät yhteen: kovin auliisti olen antanut palojen sielustani jäädä toisten haltuun, kadota.
Miten pitäisi, miksi pitäisi, muotoilla kysymys turvallisesta etäisyydestä (psykologisesti) yleispätevällä tavalla?
Tunnisteet: itseriittoisuus, lapsuus, muistot, suru
Timo 09:16
(0) kommentoi
13.4.03
Tiesin kyllä, että tänään on palmusunnuntai. Mutta tarvitsin aamun lehden muistuttamaan, mitä se tarkoittaa. Virpojia! Äkkiä pakoon.
"Sulle vitsa, mulle palkka." "Kiitos vain, olen ansainnut tämän." Karjalaisen virpomisperinteen ja pohjalaisen trullitradition sulautuminen toisiinsa ärsyttää. Sulautuminen tarkoittaa, että täsmälleen sama näytelmä, jolta siis tänä vuonna vältyin, uhkaa toistua kotopuolessa pääsiäislauantaina. Lapsillehan (ainakaan useimmille) ole mitään iloa historiallisesta oikeaoppisuudesta, mutta vanhempi väki voi koettaa pilata heidän ilonsa, jos katsoo sen tarpeelliseksi. Minä en katso, siirryn sivuun. En siedä ovikellon äkillistä pirahdusta ja omaa epäluontevuuttani lasten edessä - kun mm. yritän estää heitä näkemästä sekasortoa, joka tänäkin palmusunnuntaina (onko edellisestä todellakin jo vuosi?) vallitsee asunnossani. Jos olisin tehnyt kuten aikaisempina vuosina, olisin näyttänyt syylliseltä pikkuväen edessä ja selitellyt sekavia, ja neonhöyhenin koristeltu pajunoksa lasimaljakossa tulisi hauskuttamaan vieraitani vielä lähempänä joulua. Viime vuonna, kun ei ollut antaa karkkia tai pikkuleipiä, jokainen lapsi taisi saada minulta euron, kun lompakossani ei ollut pienempiä kolikoita. Tuhlaan metallirahaa varmasti huolettomammin kuin ennen yhteisvaluuttaan siirtymistä: markan psykologinen rooli peruslanttina on periytynyt sitä kuusi kertaa arvokkaammalle eurolle.
Pienten hihittävien noita-akkojen pelossa lähdin kaupungille pian kello yhdentoista jälkeen. Hetken harhailtuani suuntasin huutokauppaan, mutta olin hiljaa enkä huutanut. Kahden maissa tieni vei kuntosalille, jossa viihdyin erittäin hyvin, vaikka tarkoitus oli treenata ja treenasinkin. Pitempäänkin olisin jaksanut: aikansa voi tuhlata typerämminkin, mutta mieli paloi kirjoittamaan nettipäiväkirjaa - taisi palaa loppuun: tässä nimittäin on lopputulos, joka on ihan muuta kuin mitä aioin. Salifiilikseni olisi ollut vielä parempi, jos en olisi tankannut itseäni kebabilla. Harjoituksen jälkeen herkuttelin kala-aterialla. Enemmänkin olisi mahtunut!
Tunnisteet: lapsuus
Timo 22:50
(0) kommentoi
