Mietteiden päivä
Osallistuin eilen Tieteiden päiville: istuin kuuntelemassa esitelmiä sekä päivällä että illemmalla, ja aivan lopuksi poikkesin Tieteiden yössä. Laterna Magicassa on esillä kasvitieteilijä Heikki Simolan topologisia veistoksia:
taiteen (tai askaroinnin), tieteen (tai matematiikan) ja leikin yhdistelmä on innostava ja ideoimaan yllyttävä... Edellisellä kerralla en ehtinyt katsomaan, eivätkä tämänkäänkertaiset näyttelyt jatku kuin tämän kuun 21. päivään saakka. Niistä toisessa Aulis Harmaala ylistää paperia lyyrisesti ampiaisten tuella.
Bzzz...
Päivällä olin hieman levoton - niin, sellainen olen tätä nykyä, en kärsi, mutta mieleni hakeutuu jatkuvasti toisahalle, niin kuin se ei olisi tajunnut hakeutua, nuorena, koulunpenkillä, jolle haaveet perinnäisesti etsiytyvät: maailmani oli pieni ja minä arka tai toisinpäin. Yritin käpertyä, hiljentyä, tarkkailla viattomuuden rajapintaa, enkä koskaan löytänyt Häntä Sieltä. Romanttinen onkipoika olin; kaikki kulki ohi.
Esitelmätilaisuuden yleisössä on lukioikäisiä tai vasta opintonsa alottaneita nuoria hippihiuksineen. Huomaan, etten osaa erottaa tyttöjen ja poikien kasvoja toisistaan kovin selkeästi. Kiusallista. Olenko ukkoutumassa? Kuin olisin hitaasti mutta vääjäämättä assimiloitumassa toiseen lajiin tai rotuun, niin, etten enää tunnista maailmaa, josta tulin. Aivan kuten lapset alkavat näyttää samannäköisiltä, kun itse kasvaa isoksi. Tässä lienee eräs syy, miksi nuorisokulttuurin muuttuminen, todellinen ja kuviteltu, ärsyttää vanhempaa polvea - jos nuoret pysyisivät varmasti samoina kuin aina ennenkin, vanha voisi toivoa tunnistavansa heistä nuoremman itsensä, ehkä elääkseen heidän kauttaan.
Hankitaan lapsia, jotta saatettaisiin taas nähdä lapsuus, ja epäonnistutaan totta kai.
Kun olin teini-ikäinen ja parikymppinen, tytöt olivat oikeastaan aivan yhtä etäisiä kuin nuo, joita on vaikea erottaa pojista. Mutta silloin vielä kuvittelin kuuluvani samaan maailmaan, ja tarkkailin ympäristöäni ikään kuin olisin mukana. Kukaties perusasetelma pysyy, toiveet ja fantasiat vain haihtuvat, välttäviä sosiaalisia taitoja opitaan, joitain uusia eläytymisen tasoja. Kauhistuneena ajattelen sitä, miten itse olen ajautunut pysymään keskenkasvuisena - jopa noihin latteailmeisiin lukiolaisiin verrattuna - varjelemaan jotain kesken jäänyttä, jotain, jonka olisi pitänyt mennä toisin. Liikkeeni eivät ole ikäadekvaatteja: säntäilen kuin lapsi (ja olen oppinut nauttimaan siitä), verhoudun käsiini ja jalkoihini kummallisin tavoin, joille tarkkasilmäiset teinit saattaisivat nauraa.
Tunnisteet: lapsuus, nuoruus, paperi, taide, tiede
Timo 13:19
: 12/1/07 16:51
