Haluaisin toki olla järjen ruumiillistuma, mutta meriittini eivät puhu puolestaan. En ole tavoiterationaalisen, suunnitelmallisen toiminnan mestari, kaikkea muuta. En myöskään erityisesti pyri olemaan hyödyksi, vaikka tunnen syyllisyyttä hyödyttömyydestäni. Pidän suunnittelemisesta, mutta suunnitelmani elävät ja kehittyvät jossain ideamaailmassa eivätkä oikein sijoitu aikaan. Vanha lukiokaverini totesi ajattelutavastani (terveisiä vain koko Kokon perheelle): "Hyvin suunniteltu on täysin tehty."Olen perustutkimuksen ystävä, kaikessa.
Kun filosofian opintojeni yhteydessä päädyin tutkimaan rationaalisuutta, onnistuin tekemään tästä aiheestani henkilökohtaisen ongelman. Tutkin muuatta periamerikkalaista filosofia, joka (kuinka vakavissaan, edes siitä en ollut varma) on koettanut palauttaa kaikki tietoteoreettiset kysymykset teknisiksi, siis tehokkuutta ja toimivuutta koskeviksi, kysymyksiksi. Yksinkertaista, rakas Watson.
Ihailen johdonmukaisuutta, mutta monet johdonmukaiset näyttävät käytännössä maksavan johdonmukaisuudestaan kovan hinnan - suhteellisuuden- ja todellisuudentajussa, jos niillä ylipäänsä on merkitystä: instrumentalistinen rationaalisuuskäsityshän tunnustaa vain välineellisen merkityksen ja arvon; ainoastaan tekniset arviointiperusteet ovat täysin objektiivisia, ja sikäli ne sopivat ihmiselle, joka tuntee tarvetta vetäytyä objektiivisen todellisuuden selän taakse. Sietämätöntä, mutta eikö tieteellisen kehityksen kannalta mielekkäämpää olisi tuottaa enemmän aggressiivisia älyllisiä mutantteja, jotka suuntaavat heti synnyttyään täysillä päin
jotain, esimerkiksi mäntyä, kuin mukavia pohdiskelijoita, jotka jäävät kiertelemään paikoilleen falsifioimattomina, selkärangattomina minä lie tusinahumanisteina? Tyydyn sanomaan, että monomaanisuutta on vaikea hallitusti lisätä ja että siitä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.
Olen viime aikoina päätynyt älyllisissä pyrinnöissäni etsimään mahdollisimman vaikeita vastustajia, "saatanoita", jotka onnistuvat argumenteillaan ja vihjailuillaan vetoamaan järkiperäisyyden kaipuuseeni mutta samalla loukkaamaan sellaisia ihanteitani ja intuitioitani, joiden puolesta on hyvin vaikea puhua tuollaisen sielunvihollisen edessä mutta joiden hylkääminen näyttäisi merkitsevän intellektuaalista itsemurhaa. Useimmat filosofian opiskelijat päätyvät tutkimaan sellaisia ajattelijoita, jotka ajattelevat olennaisesti samoin kuin he itse, tukevat heidän intuitioitaan. Minulle tämä ei oikein tahdo riittää. Yritän ymmärtää myös ja ennen muuta itselleni vaikeita ajattelutapoja.
Tähän liittyy eräs syy julkisen päiväkirjan pitoon. En tyydy tilittämään ns. turvalliselle olkapäälle. Se tuntuu jotenkin epärehelliseltä ja saa minut tuntemaan itseni lapseksi, jota täytyy suojella. En halua salata itseltäni mitään, mikä on mahdollisesti relevanttia.
Tarkoitukseni olisi tässä yksityisen jupinan ohessa oppia kirjoittamaan vakavampaa tavaraa eli erilaisia "oikeita" tekstejä, saada ainekset erottumaan toisistaan. Tähtään siihen, että hallitsisin mahdollisimman monenlaiset kielen tasot - ajaudun kuitenkin heikoimpaan kohtaani ja se kavaltaa minut...
Kunhan vain pystyisi toimimaan annetuissa puitteissa mahdollisimman viisaasti. Koen tarvitsevani aivan hirvittävän määrän viisautta selvitäkseni niistä haasteista, jotka olen itselleni antanut.
Tunnisteet: järki
Timo 20:10
