18.4.03
Pitkäperjantai. Nyt saan olla rauhassa ja keskittyä, ajattelin aamulla: olisipa useampia päiviä, joiden nimessä on "pitkä"! Mutta tämä osoittautui toiveajatteluksi. Olen ikään kuin en enää edes tietäisi, miten päin aikaan asetutaan. Miksei täällä ole kelloa, jonka tikitystä voisi kuunnella? Harhaileva mieli tahtoo varautua kaikkeen, epäonnistuu ja tulee aina yllätetyksi. Oli aika, jolloin oli aika ja jolloin nyt-hetki ei ollut niin pitkä kuin nyt: ongelma siis ei ole siinä, että elämänrytmi ja muutos ympärillämme nopeutuvat, vaan siinä, että me ajan raskauttamat ihmiset hidastumme - tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Lapsen nopeuteen emme yllä. Miten valtavat rakennelmat tarvitaankaan kontrolloimaan lasten ehtymätöntä aktiivisuutta. No, taidan - kaikista mukavista asioista huolimatta - olla hieman masentunut; ja tässä tilassani altis kadehtimaan itseäni lapsena. Toisaalta olen mielestäni yhä enemmän alkanut näyttää itseltäni lapsena, joten jokin kadonneeksi luultu onkin palannut; ja vaikka sisäinen epäjärjestys on suuri, niin ulkoinen sosiaalinen elämä on samaan aikaan piristymässä (neuroottisuuteni on siirtynyt korkeammalle abstraktiotasolle, jonne koetin nuorempana paeta: siellä se on tiellä, mihinhän se seuraavaksi siirrettäisiin). Sain juuri tekstiviestin, jossa luki: "Kivaa, kivaa! :D" Eikä viestin lähettäjä ole edes saapumassa huomisiin juhliin, joista itse olen lapsellisen innostunut. Tässä vaiheessa hyvin säilyneellä lapsekkuudella alkaa olla jo arvoa.
Timo 23:29
