15.4.03
Vain ajoittain teksti saa syntyä vapaasti. Mistä tämä väkisin vääntäminen oikein tulee? Ikää kuin päässäni käytäisiin köydenvetoa. Jokaiselle motiiville löytyy vastakkaissuuntainen motiivi, ja näiden välille syntyy jännitys. Energiaa on, mutta jonkinlainen ajan saatossa kertynyt intellektuaalinen entropia estää sen hyödyntämisen. Ahdistuneisuus ja estyneisyys eronnevat masentuneisuudesta karkeasti ottaen tällä tavoin. Depressiossa hermoston vertauskuvallinen jännite tai potentiaalienergia tai on alentunut, motivaatio puuttuu. Minulta ei puutu, ainakaan juuri nyt, mutta jokin melkein aina tökkii, kiusaa, painostaa, pakottaa sivupolulle. Tarvitaan yleensä toinen ihminen houkuttelemaan minut pois estojeni vankilasta, ja tämä on eräs syy siihen, miksi puheeni hersyy vuolaampana kuin kirjoitukseni: sivupoluilla kierrellään, mutta ei se yleensä haittaa.
Kun sanoo, että on mieli on maassa ja ettei jaksa, saa ymmärrystä ja pillereitä. Jälkimmäisiä en ole kysellyt, koska en koe kärsiväni depressiosta tai edes tuskatiloista (kasautuvan stressin yhteydessä) kuin aivan sekundaarisesti. Sitä melkein toivoo, että epätoivo tulisi ja ottaisi valtaansa penseän pellen. On vaikeampi puolustella olevansa ihan pirteä ja hyväntuulinen mutta silti jumissa.
Periaatteessa se sisäinen vastus, jonka koen, toteutuu todennäköisesti vain seurauksena tietynlaisesta neurokemiallisesta tilasta ja lienee siten jollain tasolla analoginen sähköisten vastusilmiöiden kanssa. Näin se vastakkaissuuntainen motiivi siellä köyden toisessa päässä on eräänlainen jälkikäteisselitys tilalleni, minkä toteaminen tosin vain johtaa harhaan, jos kaikista introspektiivisista havainnoista voidaan kuitenkin väittää samaa. Olennaista on, että tietty tila tuottaa tietynlaista ajattelua. Tähän teemaan tulen palaamaan vielä. Puheena olevalla tilalla näyttää olevan se ominaisuus, että se tuo esiin itsekriittisiä, vastakkaissuuntaisia näkökohtia, ja sitä voisi pitää tämän tilan vahvuutena, sikäli kuin näiden erilaisten näkökohtien produktiivinen liittäminen johonkin riittävän stabiiliin rakenteeseen järjestyy jotenkin. "Voimani on itse-epäilys", julistin lukioikäisenä. Tällaisen kyseenalaisen voiman kanssa kyynistyminen ja stagnaatio on ikuinen uhka: voima voi todella kääntyä itseään vastaan.
Tunnisteet: ahdistus, itsekritiikki
Timo 10:47
