7.12.05
Jostain
Sillä, joka ilmaisee itseään kirjoittamalla, on aikaa kirjoittaa myös kirjoittamisesta. Tietenkin. Totta kai. Mutta mitä aioin seuraavaksi sanoa? Miellyin siihen, mitä aioin. Täällä, missä olen, ei voi keskittyä. Juuri sillä hetkellä, kun sormeni alkavat naputtaa tekstiä, äiti pyytää korjaamaan pyykkinarua. Tämä oli jo toinen samanlainen tilanne: onnistuuko kirjoittaminen vain juuri sillä hetkellä, kun huomaan, että keskittymiseni on uhattu. Seuraavassa hetkessä kirjoittaminen vaikeutuu: yritän ottaa ajatuksistani tukea, mikä aiheuttaa, etten kykene ilmaisemaan niitä samanaikaisesti. On kuin jonkun toisen täytyisi astua ilmaisijaksi. Oma pelkuruuteni on sietämätöntä. Objektiiviset asiat ovat pelottavia ja subjektiiviset hävettäviä. Toinen ei kuulu minulle eikä toinen asiaan. "Ei kuulu sulle!" on tuttu töksäytys lapsuudesta. en muista alkuperäisiä tilanteita, mutta siitä olen jokseenkin varma, että uskoin. Vähemmästäkin.
Iske, iske päätä seinään myytin. Joitain asioita on kai pakko ajatella verkon ja kirjaston ulkopuolella. Siellä aloitin itsenäisyyspäiväpuheeni, suhteellisen varmana oman epävarmuuteni estetiikasta. Verkko pehmentää, kirjan pehmentävät tosiympäristöä, lapsuudenkotia, jonka lastulevyseinät kaikuva estoja. "Kieleni rajat ovat maailmani rajat", sanoi Wittgenstein. Mikä idealisti (ja miten monessa mielessä) hän olikaan! Täällä huomaa, mitä realismi tarkoittaa: maailman rajat ovat kylän, kunnan, maa- ja valtakunnan rajoja, kukkaron rajoja, terveyden rajoja, sopivaisuuden, muistin, kunnon ja älykkyyden rajoja, maailmassa, joka ei kuulu minulle. Mutta Wittgensteinista kertonut tv-ohjelma sytytti minussa halun opiskella filosofiaa.
Fyysikko kirjoittajassa tahtoisi tutkia, millä tavoin pastillit lähtevät lattialle heitettäessä vierimään.
Timo 18:42
