Sopulista ja tilasta
Sopuli ei ole mikään laumaeläin, mutta hyvinä sopulivuosina niitä tiedetään löydetyn joukoittain merestä kellumasta. Jokaisen sopulin aistit ovat samalla tavoin rajalliset, kuten Veloena muistutti eräässä keskustelussa, ja siksi niillä on taipumus tehdä samanlaisia virheitä, toisistaan riippumatta. Sopuli on siis kuin moderni ihminen!
Ihastuin tietenkin tähän omaan rinnastukseeni. Eikö se ole myös osavastaus Teemu Mannisen esittämään kysymykseen? Jokainen sopuli kulkee omia polkujaan, eteensä katsoen, omaan tahtoonsa ja kykyynsä parhaansa mukaan uskoen, vaan kerrankos sitä eteen sattuu jyrkänne, jolta massat syöksyvät alas kuin Disneyn elokuvassa.
Juhla-ajan myötä me blogiaddiktit olemme voineet nauttia painavoituneesta kulttuurikeskustelusta, ja toivoisin, ettei mikään pelko tai muu ennakkoasenne estäisi lukija- ja kirjoittajakuntaa osallistumasta siihen laajoin joukoin: Joulun alla Veloena keskusteli Svenin kanssa tilasta, yrittäen kuvata tällä sanalla poeettisten ja miksipä ei muunlaistenkin päämääriemme ja motiiviemme konkreettista mutta silti arvoituksellista olemistapaa ja muotoa. Vastaava kysymys mielekkään olemistavan, tilan, motiivien kokonaisuuden - tai sielun - mahdollisuudesta nousee esiin myös Teemun muistiinpanosarjan ensimmäisessä osassa (Toivon sarjalle jatkoa!) ja Saara Kesävuoren laatimassa Kiiltomadon pääkirjoituksessa (johon viittasi bloggaajista muistini mukaan Anita Konkka, mutta valitettavasti en löydä linkkiä, joten viittaaja saattoikin olla joku muu).
Eikö ajatus, että vain saavuttamaton onni ajaa meitä eteenpäin, muutu paljon uskottavammaksi kuin onnella tarkoitetaan yksinkertaista mielihyvän sijasta kokonaista jäsentynyttä ja jaettua tilaa? Mielihyvä ei välttämättä passivoi, kuten hedonisti-transhumanistit jaksavat muistuttaa. Sitä vastoin täydellinen tila, eikö se olisi paratiisi, kaikkien mahdollisten positiivisten päämäärien toteutuma. Voimmeko kuvitella sellaista? Osaammeko ylipäänsä kuvitella mielekästä tilaa? Jos emme, olemme onnettomia. Jonkinlainen tilasokeus meitä vaivaa, ja masennusta voi pitää sen siellä täällä esiin pilkistävänä oireena.
(Itseäni en pidä tässä suhteessa kovin onnellisena: lapsena mielikuvitukseni oli sairaalloinen ja raskautettu; murrosiässä koin menettäneeni sen kokonaan. Turha tätä on kai toistaa.)
Voidaanko tilasokeutta hoitaa? Niin luulisi, sillä:
Arkkitehtuuri on kamppailua masennusta vastaan. Arkkitehdin tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus rakennetuissa puitteissa.
Musiikki on kamppailua masennusta vastaan. Muusikon tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus musiikin puitteissa.
Kirjallisuus on kamppailua masennusta vastaan. Kirjailijan tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus kirjallisissa puitteissa.
Filosofia on kamppailua masennusta vastaan. Filosofin tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus filosofisissa puitteissa.
Politiikka on kamppailua masennusta vastaan. Poliitikon tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus yhteiskunnallisissa puitteissa.
Psykologia on kamppailua masennusta vastaan. Psykologin tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus psykologsen tietämyksen puitteissa.
Teologia on kamppailua masennusta vastaan. Jumaluusoppineen tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus teologisissa puitteissa.
Lääketiede on kamppailua masennusta vastaan. Lääkärin tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus ammattinsa puitteissa.
Matematiikka on kamppailua masennusta vastaan. Matemaatikon tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus matemaattisissa puitteissa.
Samaa voisi sanoa kaikista tieteenaloista, miksei myös teknologiasta (Ohjelmistosuunnittelu on kamppailua masennusta vastaan. Ohjelmistosuunnittelijan tehtävä on todentaa mielekkään tilan mahdollisuus ohjelmistolle asetettavien vaatimusten puitteissa.) ja jopa taloudesta, vaikka yleensä glorifioimmekin markkinamenoa yhtä halpamaisista ja raaistavista motiiveista kuin sotaa. Tietenkin tällainen tehtävä unohtuu helposti, ja vielä helpompaa on menettää uskonsa siihen. Sama jyrkänne kaikilla.
Kelataanpa taaksepäin: Mitä oikein tulin sanoneeksi?
Sopulit sinkoutuvat takaisin ylös lujalle kalliolle: tämä on uskonnollinen kuva.
Tila ei jää yksilölliseksi [eikä kollektiiviseksi] houreeksi vaan kuuluu kaikille, jotka osaavat orientoitua siinä: tätä, hyvä herrasväki, on kaikki kulttuuri.
Kun emme vain pidä hauskaa, yritämme saada palat sopimaan yhteen, rakentaa eettis-esteettisiä synteesejä, joissa väärentämätön mielihyvä yhdistyy väärentämättömään tosiasiain tuntemukseen.
Mutta kykenemmekö vakuuttamaan itseämmekään? Manifestien kirjoittaminen takaisin opetusohjelmiin!
Timo 12:53
