Käsitykseni suomalaisesta kaipasi kiteytymistä:
Tuli suolta, häpesi suotta, taipui haikeasti suohon.
Eikä kiteytettävä lopu tähän, mutta nyt on aika juhlapuheen:
Itsenä-isyys, osa 1
myöhästynyt semisentimentaalinen itsenäisyyspäiväpuhe
"Käsitä vapaus!", sanoo äitini usein. Käsittääkö suomalainen vapauden? Lähtökohtien pitäisi olla kunnossa.
Käsitänkö minä vapauteni? Näin on kysymys väistämättä asetettava, ja itsenäisyyspäivä on sille otollinen aika: jos nyt käsittää, niin varmasti muulloinkin. Mutta vaatii rohkeutta puhua suomalaisen sijasta itsestään. Tarvitsen "suomalaista" eräiden ongelmieni nimeksi, kun ymmärrystä on riittävästi, voidaan sanat vaihtaa parempiin. Tässä yhteydessä voin pohtia oman kokemukseni yleistyvyyttä ja edustavuutta ainoastaan alustavasti. Joten jatkakaa, rakkaat lukijani!
Luontokuva
Itsenäisyyspäivän tapaiset kansalliset juhlapäivät on omistettu ensi sijassa nostalgiselle isänmaallisuudelle, jossa muistellaan käytyjä sotia ja joka täten edustaa nationalistis-pakanallista uudelleentulkintaa kristinuskosta, sen paatoksesta: siinä on pataljoonittain vapahtajia ja annettuja veriuhreja, mutta "armoa ei, kotimaata", ylösnousemuksesta puhumattakaan - onhan itse kotimaakin viime kädessä kunniavelan panttina. Näin uhri toistuu myös kansallistunteellisessa luontoestetiikassa: täällä eivät ainoastaan syntiset ole verellä lunastettuja vaan myös heidän mökkirantojensa ylle kaartuvat koivut. Harva varmaan myöntäisi ajattelevansa noin, vaikka analogia on niin vahva, että on vaikea keksiä, millä muullakaan tavalla vahva luontoside kohtaisi koti-uskonto-isänmaa-retoriikan siellä jossain ylevien arvojemme uhrilehdossa. Sentimentaalisuus, kuten tässä väitän, on toivottuja tunteita koskevaa päättelyä, jota tässä tapauksessa näyttäisi jatkavan sodanjälkeisen populaarin maisemakuvaston melankolia, jossa kuolevainen symbolisesti alistuu kallioille ja metsän puille: "Ei muuta kunniaa kuin kuulla kummultansa..." Tuossa Heikki Klemetin hymnitekstissä kiteytyvä uhriteema ilmentää alkuperäisen ulos ja länteen suuntautuneen herooisen kansallisromantiikan taipumista traagisempaan ja eristäytyneempään suuntaan.
Uhri olisi mieletön ilman pelastettavaa sielua. Isänmaa ilman sielua on vain pala maata ja uhri silkka kustannus. Sikäli kuin isänmaa on meille paljossa yhtä kuin sen luonto ja kuvamme luonnosta kansallistunteen leimaama, meidän on oltava animisteja vähintään metaforisella tasolla. Ja jos maasta tehdään kunniavelan pantti, sillä ei totisesti ole ikuista elämää vaan "sielua" pidettävä yllä keinotekoisesti. Samalla kun tietty ympyrä sulkeutuu ja muisteloisänmaallisuus syö romanttisen kansallistunteen ja ehkä lopulta itsensäkin (mikä on periaatteessa erinomainen asia), myös estetisoitu ja sielullistettu Luonto näivettyy yhä ontomman nostalgian kohteeksi, jolloin joudummekin kysymään, viekö romantiikka meiltä luonnon mennessään, viimeisenä uhrinaan. Kansallisromantikkojen vanha toive on, että rajan takana on vielä uhraamatonta luontoa... Toisaalta jälleenrakennuskauden jälkeisen ajan ja ympäristöliikkeiden nousun voi katsoa merkinneen paluuta raunioromantiikkaan, siten että luonto näyttäytyy nyt raunioina.
Miksi paasaan luonnosta? Siksi, että luontoa ja isänmaata yhdistävät ideologiset siteet tulisi setviä ja ratkoa perin pohjin. Sivuutan tässä konkreettiset tieteelliset, taiteelliset, ympäristönsuojelulliset ja poliittiset perustelut ja yritän ajatella suomalaisen puolesta: epäilen, että tavoissamme tukeutua ja samastua ei-inhimilliseen on monia arvaamattomia ja kärsimystä tuottavia piirteitä. Olen melkein, tosin vain melkein, valmis väittämään, että tavallinen suomalainen suhtautuu toisiin ihmisiin pohjimmiltaan samalla tavoin kuin luontoon. Miten siis? Mitä tämä tarkoittaa ja mitä tästä seuraa? Olenko suomalaisena romanttisten metaforien uhri?
Jatkuu osassa 2.
Timo 13:13
