Lahjojen jakamisesta ja idealismista
OIisipa kyse vain konkreettisten asioiden vaihtamisesta toisiin! En puhu nyt niinkään joululahjoista kuin lahjakkuudesta, lapsuudesta ja leikistä, näiden vaihtamisesta pätevyyteen, aikuisuuteen ja työhön. Näemme tästä heti, että lapsi on vaihtosuhteessa heikoilla. Ei ole paljoa annettavaa.
Jos aikuistumisen pelko (Peter Pan -syndrooma) ilmenisi takertumisena konkreettiseen mielikuvaan itsestä lapsena, konkreettisiin kokemuksiin, konkreettisiin esineisiin ja kulttuuri-ilmiöihin, se muistuttaisi kahden heimon vastakkainasettelua, kapinaa, jonka liennyttämiseksi voitaisiin rakentaa monimutkainen lahjojenvaihtojärjestelmä. Mutta itseni varalle en koe osaavani konstruoida mitään tuollaista, en:
Lapsuuteni oli abstrakti.
En ollut lapsuudessani onneton enkä riistetty, mutta luullakseni jotenkin skeptinen ja vieraantunut, nostalginenkin, totta kai ikäni ja kykyni mukaisella hento-otteisella ja käsitteettömällä tavalla. Kukaties jotkin varhaiset turvallisuudentunteen vauriot yhdessä verrattain iäkkäistä ihmisistä koostuvan lähipiirin sekä muutoin ehkä häviävänkin pienten autististen piirteideni kanssa tekivät minusta aina aiempaan takertuvan ja jäykänlaisen lapsivanhuksen. Kerran pikkuvanha tenava, aina pikkuvanha tenava, ajattelin nuorempana: tuollainen pikkuvanhuuden tila tuntui kaikenkattavalta. Mistä tulikaan se ahdistus, joka piti sitä yllä?
Kun koetan tavoittaa varhaisen itseni, tunnen toistuvasti törmääväni johonkuhun äärimmäisen kriittiseen, johonkuhun monessa mielessä ylikypsään, yhtä vakavaan kuin avuttomaan - yksinäiseen, arvoitukselliseen ja jotenkin pelottavaan hahmoon, jonka elämää minun olisi jatkettava paremmin keinoin.
Miten vaativa lapsi. Muttei kovin toiminnallinen. Kumma poika.
Niin niukalti materiaalia, niin paljon vaikeasti tulkittavia, syvään uurtuneita vaatimuksia. Asialle on voitava tehdä jotain.
Kun olin lapsi, harrastelin maailmaa omissa oloissani pyrkien pysymään siitä perillä. Aikuisena tein yhä samaa, mutten enää yhtä luottavaisena. Alkoi epäilyttää, että olen Nowhere Man eli pohjalaisittain todeten en paljon mistään kotoisin. Viattomasta harrastuksesta, kuten talojen piirtelystä (tai vähemmän viattomasta, kuten sellaisesta naisten piirtelystä, johon tarrautuu ihmissuunnittelun hybris), pohdiskelusta tai hyönteisten tarkkailusta, ei tule itsestään oikeaa työtä, varsinkin jos harrastus koostuu lähinnä haaveilusta: tarvittaisiin suhteita eli valtaa eli pääomaa eli mustaa magiaa, siis kaikkea sitä, mikä sitoo, turmelee, banalisoi, jäävää ja kompromettoi eli on vastoin kulttuurimme kaikkia hiemankin ylevämpiä arvoja - ainakin sellaisina kuin ne sopivat pirtaani. Rahahan ei kasva kirjojen lehdillä, ei missään todellisuuden kuvassa, vaan yksinkertaisesti annetuissa tuotanto-oloissa. Kulttuuristen elämänmerkkien vaihtosuhde annettuihin oloihin on aikuisellekin mysteeri, sekava ja osin väkivaltainen tarina, joka täyttää kaikkien mahdollisten rivien välit. Kannattaako siis yrittääkään välien täyttämistä?
Mitä aikuiseksi aikova voi tehdä? Liittyä yhteen joidenkuiden vastaantulijoiden kanssa, mielellään ensimmäisten: "Tahdon tulla yhdeksi teistä, jotta voin taata leivän lapsilleni." Tällöin täytyy luottaa toisiin ja itseensä. Ryhtyä kiipijäksi, veijariksi ja komeljanttariksi, liikkeissään nopeaksi, aina valmiiksi mainostamaan itseään ja jokaista kohtaamaansa hyödykettä. Tällöin täytyy ainakin näytellä itseluottamusta. Ryhtyä hieman säälittäväksi cargo-kultistiksi eli bloggaajaksi tai muuksi sellaiseksi älyköksi. Tällöin voi keskittyä päähänpinttymiinsä. Voi lukittua ankaran monomaaniseksi spesialistiksi. Tai sittenkin vetäytyä jonnekin - vetäytyä kuin jouluna maalle tai kuin luostariin - mutta kun tätä koettaa suunnitella, huomaa, ettei harrastuneisuutta ja kultivoituneisuutta olekaan tarpeeksi, kun on koko ajan yrittänyt epätoivoisesti kaupitella niitä tai (kuten omassa tapauksessani) miettinyt masentuneena, miten voisi ikinä vaihtaa ne aikuisuuteen, jota enemmän tai vähemmän salaa inhoaa. Seissyt huutolaispoikana pörssisalissa, annetuissa oloissa, tumput suorina nyky-yhteiskunnassa.
En tänä jouluna yrittänyt ostaa hyvää mieltä tuhlaamalla vähiä varojani joululahjoihin. Niinpä sain enemmän lahjoja kuin annoin ja tunsin siitä lievää syyllisyyttä. Samalla tiedostin (maistellaanpa hieman tämän sanan poliittista latausta) entistäkin selvemmin, kuinka turhamaisista vaikuttimista olen lahjojani jakanut: lahjaideoilla olen voinut osoittaa kulttuurista pääomaani, besserwisseriyttäni sen suhteen, mikä lahjottavaa saattaisi miellyttää. Mutta henkilölle, jonka maku vaikuttaa varmemmalta ja sofistikoituneemmalta kuin omani, en enää keksikään mitään. Kantti ei kestä, vapautuneisuutta uupuu. Huomaan tarvitsevani aikaa, aikaa maailmani uudelleenjärjestämiseen.
Tänä jouluna sitä on aika hyvin.
Näin pääsenkin tämänkertaisten pohdintojeni ydinkysymykseen: miten heikoksi onkaan jäänyt käsitykseni siitä, mitä ihminen tarvitsee? Olen toistuvasti pelännyt ymmärtäväni toisten tarpeet väärin, samalla kun olen käsittänyt väärin omani! Jostain olen tämän oppinut, ja jonkinlainen perinteinen miehen kohtalo tässä toistuu, mutta sikäli kuin nuo tarpeet ovat periaatteessa samoja kuin muillakin, on myös ongelma suhteessa itseen ja suhteessa toiseen sama. Yhteisiä ihmisille ovat paitsi fyysiset perustarpeet myös juuri yhteisyyden tarpeet, vaikka korostamalla omaa erityisyyttään tai ihmisten korjaamatonta erilaisuutta voi aina oikeuttaa oman pelokkaan eristäytyneisyytensä. Toisaalta omien fyysisten tarpeidensakaan halveksiminen ei ole vaikeaa. Ei todellakaan.
Yksityisesti omistamiltamme tavaroiltakin toivomme, että ne yhdistäisivät meidät toiseen.
Olen lopultakin vakuuttunut, ettei karaistuminen ei ole mikään ratkaisu; ei minkäänlainen miehinen karkeus; ei mikään tyhjästä pystytetty itsevarmuus tai ulkoa opittu pölkkypäisyys: herkkävireisyys on ongelma vain tulkinnallisen väkivallan myötä, ja kuinka julmasti olenkaan tulkinnut itseäni? Entäpä toisia? Pökkelöitynyt, kun olisi ollut mahdollisuus jalostua. Olen ollut liian naiivi ja omanarvontunnoton tajutakseni, ettei älykkäimmässäkään ja ironisimmassakaan antisosiaalisuudessa (puhumattakaan sosiopaattien ehdoilla elämisestä) ole mitään erityisen hienoa, vaikka arvostankin yksinäisyyttä enemmän kuin epätervettä yhteisöllisyyttä.
Älykkyydestä puhuminen kannattaakin jossain vaiheessa vaihtaa älyjen yhteistyöhön. On hieman barbaarista jäädä laskemaan, mitä itsellä on annettavaa. Barbaari on vähän kuin lapsi.
Kaikki henkinen työ riippuu ensi sijassa ei-taloudellisista resursseista: älykkyydestä ja muista henkilökohtaisista kyvyistä kyllä toki, mutta myös totuudesta, hyvyydestä, kauneudesta, uskosta, toivosta ja rakkaudesta, sillä henkisen työn mielekkyys syntyy jaetusta merkityksestä, ei yksityisestä edusta. Valuuttakeinottelu esimerkiksi voi olla tietotyötä ja pääosin mentaalista työtä sekä lisäksi hyödyllistä kansainvälisen talouden dynamiikalle, mutten aivan nimittäisi sitä henkiseksi.
Tänä jouluna olen idealisti: Sivistys on vihkiytymistä yhteiseen hyvään ja barbaaristen reviirikiistojen ylittämistä niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. Koetan olla sivistysoptimisti, ja sanokaa minun sanoneen, ettei todellinen eliitti, alalla kuin alalla, ikinä tarvitse ylemmyydentunnetta eikä valtaa muiden ryhmien yli. (Ergo todellisen eliitin olemassaolo on aina kyseenalainen.)
Timo 13:45
