1.12.05
Saloja ja ehtoja 2
"Onko olemassa voittoisaa paluuta?", ajattelin herätessäni. Näin unta, jossa olin kai toisessa arkkitehtikoulussa, Tampereella olletikin, jonkinlaisessa seminaarissa. Pöydän toisella puolella istui muuan sympaattisella tavalla lapsenomainen kollegani Otaniemestä. Kehotin häntä katsomaan ylöspäin. Vanha tehdashalli, jossa istuimme ja joka oli muka Aallon käsialaa, oli huiman jylhä: jossain sen lapekaton korkeimmassa kohdassa loisti ylimaallinen valohämy kuin se ylevä ja tavoittamaton, joka sävytti koko unta tuttuine aineksineen, koulumatkoineen, laukkuineen, kompleksisine rakennuksineen ja epäluuloisine ihmisineen.
Tämä tapahtui tiistaina. Siitä asti tämän asetelman hahmo ja sille antamani nimi on pyörinyt mielessäni: Sama turvaton peruskokemus kaikissa unissa. Sama kiusallinen, mutta turvallisuutta tuottava tunne siitä, ettei kuulu siihen sosiaaliseen maailmaan, jonka kanssa yrittää kommunikoida. Sama suojasta tarkkailu. Sama arkisten käytäntöjen näyttäytyminen outoina riitteinä. Sama paikkojen pyhyys. Tätä kaikkea on esteettinen peruskokemukseni, mitä tulee niin sanottuun elämään! Todellisuus saa minut tuntemaan itseni pieneksi ja avuttomaksi, mutta sen keskellä olen minä piilossa ihoni tai jonkin minua ympäröivän rajapinnan sisällä. Valveillakin ollessani etsin usein ympäristöstäni peilaavaa pintaa, ikään kuin epäilisin, olenko todella läsnä ympäröivässä tilassa, edessäni näkemieni ihmisten seurassa. Tilanteet eivät niinkään epätodellisilta kuin rajan taakse jääviltä. Rajalla on se, mikä on minulle kaikkein todellisinta: oma kokemukseni, jolle ei ole nimeä, tai ei ollut, kunnes tuolloin tiistaiaamuna tajusin, että kyse on ylevästä eli subliimista, joka on tullut maailman eteen, ihmisten eteen, kielen eteen, tekojeni eteen, itseni eteen: nähdäkseni itseni minun on peilattava ei kuljettava rajan yli kaksi kertaa.
Minut on ikään kuin tuomittu arjen subliimiin - tuomittu, sillä ylevä sivullisuuteni niveltyy ihmisyhteisöön ensisijaisesti häpeän tunteen kautta.
En koe eksistenssiäni merkityksettömäksi vaan jotenkin - noloa sanoa - pyhäksi. Kuin olisin jonkinlainen valittu lapsi, koskematon, tabujen suojelema. Luin lapsena stigmatisaatiosta ja aloin pelätä sitä: saatoin öisin tarkistaa ikkunasta tulevaa valoa vasten, ettei kämmeneeni vain ole ilmestynyt reikää. Ikkunan takan saattoi milloin tahansa odottaa taivaitten avautuminen ja viimeinen tuomio, jolla ajatukseni punnittaisiin. Ydinsota ei pelottanut yhtä lailla, pienemmistä globaaleista ongelmista puhumattakaan. Kammioni yllä lepäsi levottomuutta herättävä tähtitaivas.
Uskonnollisena elämänmuotona olen aina pohjimmiltani sisäistä kamppailua käyvä erakko. Varmasti on paljon sellaisia, joilla sama hengenlaatu on paljon syvemmin ja voimakkaammin kehittynyt. En ole juuri ajatellut heitä, mutta havahdun pelkoon, että nykymaailma on heidänkaltaisilleen varsin julma. Sisäisyys on kriisissä, ja mitä olen tehnyt asian hyväksi? Pitäisikö todella vakavasti harkita teologiseen tiedekuntaan hakeutumista? Se nimittäin on alkanut vaikuttaa älyllisen elämän ja akateemisen vapauden viimeiseltä linnakkeelta.
Timo 22:59
