30.12.05
Joulurauhaan kuulumisesta 1
Äiti kuuntelee joulurauhanjulistuksen radiosta. Mietin, miten velvoittavaksi mielsin joulurauhan lapsena ja kuinka vakavasti vanhempanikin vaikuttivat suhtautuvan tuohon turkulaisten pönäkkään perinteeseen. Tästä, yhtä kaikki, alkaa joulunvietto.
"Mitä Timo tuumailoo?", kysyy äitini. Huomaan tuumailevani itä- ja länsimurteiden vaihettumavyöhykettä: sanotaanko äidin synnyinseudulla tosiaan noin? Miksi en ole kyennyt painamaan noiden kylien murteen erityispiirteitä mieleeni? Ei tarvitse kauas mennä, niin sanotaan notta tuumaaloo.
Suomen Turkua seuraa Sulo Saarits ja Taas kaikki kauniit muistot. Traditionaaliseen nostalgiaan eläytyminen ei tuota vaikeuksia.
Äitini menetti oman äitinsä varhain ja isänsäkin ennen murrosikää. Niinpä myös Konsta Jylhän Joululaulu liikuttaa häntä aina syvästi. Tuskin välittäisin mainita tätä asiaa, ellen hieman ensinnäkin hieman vaivautuisi hänen liikutuksestaan ja sitten hieman hämmästelisi tätä reaktiotani, vaikka vaivautuneisuus lienee suomalaisen perhe-elämän perinteisimpiä tunteita. Nyt kun mainitsin, niin kerron mielelläni urkuharmonista: se on Konstan sävelmän luja perusta, ja se on soinut meilläkin. Äitini kaunis loimukoivuinen "harmooni", joka oli polkimineen ja nuppeineen lapsuuteni suuria ilonaiheita, vaihdettiin 80-luvun alussa pianoon, jota en koskaan oppinut soittamaan ja josta siten tuli yksi epäonnistuneen porvarillistumisen symboli muiden joukkoon. Äitini sisarilla oli myös harmoninsa, mutta aika ajoin huomaan kaipaavani tuota kullanhohteista veisuunsäestintä polkimineen, nuppeineen ja punaisine huopadetaljeineen. Lapsuuteni olohuonejoulut ovat tallentuneet valokuviin, ja tuo rehti[, levollisen] matroonamainen soitin on läsnä niistä monissa.
Joulu on meillä herttaisesti hiipuva mikrotraditio, jossa muotomenoista kypsytään arvokkaasti eroon. Jospa tietäisin, saako äitini jotain lohtua siitä, että hän ikään kuin odottaa maallisten rituaalien lakkauttavan itsensä. Ehkä hän tarvitsee köyhyyden ja vaatimattomuuden mielikuvia säilyttääkseen yhteyden lapsuuteensa ja pitääkseen persoonansa koossa. Mutta minä vaadin, että kuusi pitää olla, ja veljeni, että kinkku, joka on tänä vuonna noin nelikiloinen. Kuusi muuttuu vuosi vuodelta vähin erin riisutummaksi. Haudoille vietävien kynttilöiden kokonaismäärä on äitini johdolla supistunut kahteen.
Joulukokemustani käytännössä lapsuudesta saakka on hallinnut tietty suomalaiskansalliseksi mieltyvä hartaanlämpöinen surumielisyys ja tarve välttää turhaa koreilua ja räikeyttä. Koetin tänä vuonna hieman pelotella itseäni, jottei jouluni luhistuisi silkaksi muistojen lämmittelyksi.
Tulee ajatelleeksi, että veljeni ja minun olisi kai jo aika uudistaa suhteemme elossa oleviin sukulaisiin. Ilman traditioiden tukea uusien sukupolvien on vaikea rakentaa maailmaansa uudelleen. Mutta mikä on se traditio, johon voimme uskoa: joulukorttien lähettelykö?
Timo 21:16
