7.4.05
Pessimistinen huomio taiteesta ja subjektiivisuudesta
Tämä on jatkoa edelliseen merkintään. Zizek (via Jussi [Osa-alue?]) toteaa Parsifalista:
[I]n Parsifal, Amfortas and Parsifal himself stick out as forceful individuals - are the two "complaints" by Amfortas not the strongest passages of Parsifal, implicitly undermining the message of the renunciation to subjectivity?
Tekisi mieli naljailla jotain. Että kieltäymys siis jääkin subjektiivisuuden jäytämäksi? Kaipa, kenties, kuten Schopenhauerilla (josta minulla on äärimmäisen pintapuolinen käsitys). Minusta Parsifalista saa jotain irti vasta, kun yksilöllisten pyyteiden uhraaminen ymmärretään symboliseksi eikä suinkaan reaaliseksi ratkaisumalliksi - ainakaan sellaiseksi, jota oopperassa kollektivistis-propagandistisesti ja salaseurojen hengessä muka markkinoitaisiin. Voimakkaita yksilöitä? Miksipä ei, niissä suhteissa kuin Wagnerin myyttinen rakennelma sallii.
Kun Zizek huomaa Parsifalissa sisäisen jännitteen, hän yrittää tarjota ongelmaan ratkaisua. Ratkaisua!
What, then, can follow this breakdown? It is here that one is tempted to return to our starting point, to Rossinian comedy. After the complete breakdown of expressive subjectivity, comedy reemerges - but a weird, uncanny one.[...] The comedy enters when the situation is too horrifying to be rendered as tragedy - which is why the only proper way to do a film about concentration camps is a comedy: there is something fake in doing a concentration camp tragedy.
Ei hassumpia huomioita, mutta ikään kuin Zizek valittaisi, ettei Parsifalille voi tehdä jatko-osaa kuten rehdeille Hollywood-tuotteille. Jospa ei kannattaisikaan hypätä ihan kaikkien ääliöiden kelkkaan? Vaan mitäpä minä tiedän, mitäpä kukaan, näistä makuasioista.
Zizekin huomautus Parsifalin myötätunnon kylmästä laadusta on varsin varteenotettava: Parsifal on symbolinen ideaalihahmo eikä voi siten tulla täysin lihaksi, mikä lienee juuri Wagnerin schopenhauerilaista pessimismiä, mutta huomautus tavoittaa kyllä jotenkin myös Parsifalin suurimman heikkouden, eli sen, että näytelmän hahmot ovat selvästikin yhden henkilön päänsisäisiä demoneita (minkä Syberberg oivaltavasti näyttää) ja siten fataalisti toisiinsa kytkeytyneitä. Kundry on erillisin, ymmärrettävästi. Asetelmansa liki solipsistisessa oidipaalisuudessa (Wagner on, jos mahdollista, Freudiakin freudilaisempi, ennen Freudia; Syberberg lisää mukaan vielä yhden jungilaisen splitin) Parsifal on siis oikeastaan äärimmäisen, lohduttoman narsistinen runoelma.
Wagnerin joutsenlaulu.
Timo 12:33
