Zettel
[Kirjoitettu sunnuntaina 24.4.]
Takana takatalvea. Istuskelen junassa matkalla Helsinkiin. Paikkani on vaunun nurkassa - sopivan rauhallista kirjoittamiseen. Vinosti vastapäätä istuu sirkeäsilmäinen nainen, kaiketi toimittaja. Jouduin lainaamaan käytävän toiselta puolelta tarjottimen, jonka päällä kone lepää mukavasti. Vieruspaikan varasin hiirelle.
Kulottuneen ruohon hento kullansävy hohtaa yhä voimakkaampana. Yöpakkaset ovat purreet. Omakin kevääni on myöhässä. Poskionteloni ovat oirehtineet, mutta palaan kaupunkiin toiveikkaana. Loma Blogistanista on tehnyt hyvää, luulisin. Yritän nyt puolittain epätoivoisesti järjestellä ajatuksiani ennen kuin annan uusien virikkeiden tulvia päälleni verkosta.
En ole taaskaan saanut puretuksi päässäni pyörinytta materiaalia tekstiksi ajallaan. Luonnospino on niin paksu, että pidän Macin uuden käyttöjärjestelmäversion tehokkaaksi luvattua hakutoimintoa jo nyt korvaamattomana. Olen nimennyt tiedostoni liian taiteellisesti. Niitä on pakko yhdistellä toisiinsa. Arkistoin vanhat pätkät "Sälästö"-kansioon, kun en raaski heittää niitä roskakoriin.
Junassa on helppo kokea olevansa tehokas. Suunta on selvä, ajat löytyvät taulusta. Ei mitään ylimääräistä mukana. Kirjoittamismotivaatio on kerkea. Ideat riittävät jos ovat riittääkseen.
Onkohan Sven jo käsitellyt muutaman päivän takaisen puhelinkeskustelumme aiheita palstallaan? Oli miten oli, tulen taas, tosiaankin, jälkijunassa iäti etenemättömine pohjustuksineni. Olen viime viikkoina koettanut kirjoittaa kirjoista, joista en tiedä riittävästi pystyäkseni puhumaan niiden puolesta - miksi sanani olisivat tarpeenkaan? Tietämättömyyden haittojen minimoimiseksi tarvitsen löysän, kunnioittavan ironisen otteen, mutta ote ei irtoa aina. Uuden edessä olen kieltämättä naiivi - hyvä niin sikäli kuin niin on, sillä muutoinhan kyse on ennakkoluulosta ja ideologiasta. Tämä naiivius tuntuu vapauttavalta, ja on mainio tekosyy opiskella uutta - kunpa vain en häpeilisi niin herkästi. Utelussa asuu viattomuus, jonka säilyttäminen muilla keinoin on osoittautunut tragikoomiseksi haaveeksi. Äitini voi vielä vanhoilla päivillään olla niin puhdasmielinen, niin varjeltu, että käyttää sanaa "sukurutsaus" merkityksessä "sukuvika, sukurasitus". Itse olen sen verran kulttuurin rutsaama, että tuskin voin. Olen yksi teistä.
Mistä puheen ollen, kuuntelin eilen radiosta Wagnerin Valkyyrian melkein kokonaan. Ach, Wahnsinn! Hojotohoo-i!! Umpihulluja nuo teutoonit.
Sirkeäsilmä jää Tampereelle. Ehdimme vaihtaa muutaman sanan, kehua Tamperetta. Kas, Näsijärvestä jäät lähteneet. Lämpimiä läikähdyksiä. Jokin osa minusta taisi taas jäädä junasta. Enkä ole nähnyt tuollaista kirkasta pohjalaiskatsetta miesmuistiini. Paikalle istahtaa sulkeutuneempi tyttönen, rastapää.
Timo 07:48
