8.4.05
Traumaooppera, omstart
Kävin kuin kävinkin katsomassa Syberbergin Parsifalin toiseenkin kertaan. Taisin olla ainut, joka teki näin. Toisella katsomiskerralla ohjaajan ratkaisut alkoivat vaikuttaa turhan neuroottisilta, mutta Wagnerin libreton (my)temaattinen supertiheys kiehtoi yhä kaikessa purkautumisvoimassaan. Teos paljastaa auliisti hauraimman, haavoittuvimman kohtansa, arasti, jopa epävarmasti kehitellyn* ja kevyt-buddhalaiselta haiskahtavan myötätuntoteeman, jonka durch Mitleid wissend -johtoaihe merkitsee ja erottaa selkeästi teoksen muusta kudoksesta toimien nähdäkseni näin eräänlaisena vieraannuttamiskeinona.
Jos mietimme historian uhreja, Wagnerin monumentaalista oopperaa ei voi lukea niihin, Syberbergin postmodernistis-romanttisen opetuselokuvan kylläkin.
Musiikista en ole sanonut juuri mitään. Se ei toistunut järin hyvin. Wagnerin kuuluisa kromatiikka jäi haaleaksi. Halvoistakin kotistereoista kuuluisi paremmin.
Oikeista oopperaesityksistä en ole sanonut yhtään mitään, mutta minulle alkaa ehkä vähitellen valjeta, miksi kalliita oopperataloja yhä pystytetään.
*Alkuperäisessä Parzival-legendassa [Eipäs kun sen tunnetuimmassa toisinnossa, Wolfram von Essenbachin eepoksessa: yhtä alkuperää tuskin onkaan. 26.4.] pelkkä kysymys "Miksi kärsit?" riitti parantamaan Amfortasin; Wagnerin kehitelmässä Parsifal jää ihmettelemään outoa seremoniaa silmät ymmyrkäisinä, kykenemättä kysymään mitään, osoittamaan myötätuntoa tai mitään muutakaan, ja tästä tarina vasta lähtee käyntiin.
Timo 16:10
