Wagner, se sikako?
Näin sunnuntaina Hans Jürgen Syberbergin elokuvatulkinnan Richard Wagnerin oopperasta Parsifal. Vaikutuin, ja tämän seikan paljastaminen nolottaa hieman.
Kun tein web-haun, ensimmäisenä koukkuun tarttui potentiaalisesti kiinnostava esimerkki siitä, miten Wagner-tabu ilmenee. Koska minusta on mukavaa olla sunnuntaiesseisti, ryhdyn saman tien kritisoimaan löydöstäni, vaikka voisin tutkia ilmiötä systemaattisemminkin, etenkin kun kyse on ensimmäisestä askeleestani Wagnerin ja oikeastaan yleisemminkin oopperan maailmaan:
Alphonse van Worden edustaa kunnialla älykköblogien kansainvälistä valtavirtaa. Wagneria hän näyttää pitävän tosi pitkän kepin nenässä, pyykkipoikaa omassaan. Slavoj Zizekin (kummankin z-kirjaimen päällä täytyisi olla "hattu") esseeseen kohdistuvan kritiikin pontimena on lähinnä kysymys siitä, millä tavoin teorioita, faktoja ja ennakkoluuloja ketjuttamalla saataisiin aikaan pisin keppi: Hei se oli antisemiitti! Hei siis tajuuks miten natsit tykkäs! Hei siis se omisti itse koko oopperan! Hei siis täähän on ihan sama juttu kuin Alien tai Batman tai Teräsmies! (No, eikös tämä Syberbergin filmi ole ennemminkin Tähtien sodan näyttämöversio?)
Valitettavasti joudumme lähtemään tästä, siitä, että poliittiselle, "tiedostavalle", katsojalle on sanomattakin selvää, että näkemänsä on taitavaa ideologista manipulaatiota, joka jo silkalla muodollaan vastasi kaikkiin natsien tarpeisiin (Parsifalin esittäminen tosin kiellettiin Saksassa vuonna 1939). Vastaavasti romanttiselle, "naiiville", katsojalle on vähintään yhtä itsestäänselvää, että Parsifal on suurenmoinen taideteos, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä Hitlerin kanssa ja jota tulisi arvioida ylihistoriallisessa kontekstissa.
Onneksi ei sentään tarvitse sotkeutua teologisiin kiistoihin.
Syberberg tekee ikään kuin kokeen: Näyttämöllepanossaan hän ottaa kourallisen symbolista historiaa, syöttää sen takaisin oopperaan, ja Parsifal, jossa "tilaksi muuttuu aika" ja pelastus edellyttää tietämättömyyttä pahasta, [hyvästä ja pyhästä - siis koko historian unohtamista syntiinlankeemuksesta alkaen, silkkaa vastuuttomuutta, oman nimenkin unohtamista -,] näyttäisi minusta kirkkaasti kestävän tämän ja edelleen vahvistuvan. Onko teos siis lähinnä hirviö? Vai onko Syberberg pahantahtoinen, jonkinlainen meta-Klingsor? Tuhoaako allegoria kaiken tielleen osuvan?
Viittaukset ja vieraannuttamiskeinot toimivat eräänlaisina mykkinä todistajina, joiden avulla kiltti tuomari Syberberg käy poeettista oikeutta Wagnerin arvosta. Lopullinen päätösvalta on katsojalla - tällä manipulaation uhrilla! Reilu asetelma, vai mitä? Zizek antaa Syberbergille luvan tulkita uudelleen Parsifalia, edistää näyttämösovitusta. Mutta tätähän van Worden ei hyväksy: ei ehtoollista Wagnerille!
Kun van Worden arvostelee Zizekiä freudilaisesta oikeaoppisuudesta, hänen syytöksensä kohdistuu lopulta siihen, että Zizekin tulkinta on liian suopea Wagneria kohtaan.
Kauneus pelastaa maailman, uskoi Dostojevskin Idiootti. Romantikot toivoivat, että taide voi astua traditionaalisen uskonnollisuuden sijaan. Julkeasti Wagner näyttää ehdottavan (en ole lukenut hänen omia tekstejään), että taiteen olisikin lopulta oltava tietoista manipulaatiota, naiivia totuudentuottamista, korvikeriittejäkin, siis kaikkea sitä, mistä (post)moderni taideajattelu yhä pyrkii liki hysteerisesti eroon - ikään kuin soveltaen ennaltaehkäisevää poltetun maan taktiikkaa totalitarismia vastaan. Kokonaistaideteoksessa nimeltä Parsifal kielletään Graalin pyhän keihään käyttäminen taistelussa. Mutta natsitpa eivät tehneet eroa taiteen ja taistelun välillä.
Tuntuisi jotenkin sekopäiseltä ajatella, että Wagneria pelätään, ja kuitenkin hirvittää, miten paljon harhoja ja turhaa taistelua maailma on nähnyt Wagneriin liittyen. Wagnerin huono poliittinen maine ylittää tänä päivänä todellakin täysin turvallisesti hänen kulttuurisen vaikutusvaltansa.
Nykykulttuurin tuottama taide tarjoaa kliinisiä, korkeintaan provokatiivisia, alluusioita, joita voi ihmetellä turvallisesti museoissa tai vastaavissa (Hei, olihan Wagnerillakin Festspielhaus!); viihde puolestaan tarjoaa kliinisiä, korkeintaan provokatiivisia, illuusioita...
Zizekin teksteistä pidän kyllä: hän valitsee itsekin eräänlaisen naiiviuden ja viljelee kevyttä tyyliä ja mauttomia sanaleikkejä. Näin hän jotenkin onnistuu suojelemaan sitä, mistä puhuu ja salakuljettamaan annoksen henkevyyttä nykypäivän kulttuurikeskusteluun, joka uhkaa jatkuvasti tukahtua ammattimaisuuteensa. Ironian oikeutus on siinä, että sen avulla voi koettaa pelastaa ilmiöt, estää sormea peittämästä kuuta. Tämä tiedettiin vanhassa Wienissä, ja myös Syberberg tietää tämän. Sikäli kuin tiedän.
Käykääpä torstaina itse katsomassa oopperaesitys, jossa kapellimestari saa riutua tuntikaupalla tuskissaan.
Timo 21:28
