9.5.03
Lupasin eilen kalliille lukijalleni suoltavani illalla materiaalia blogiin. En ollut sanojeni mittainen mies.
Tommi Perkolan eiliset kirjoitukset miehuudesta ovat kaikessa provokatiivisuudessaan kuin metsänraivauspommitus: tähän voi bygata vaikka mitä.
Miehen vakaus tehtäväänsä suorittaessaan on oikeastaan ainut selkeä ja kirkas "hyvän itsetunnon" malli. On merkillepantavaa, ettei sillä ole hirveän paljon tekemistä sen paremmin "itsen" kuin "tunnon" kanssa. Se ei ole myöskään sellaisenaan mikään yleispätevä ihanne saati hyvän elämän malli. Itse asiassa miehisyyden muuttuminen ideaaliksi syö miehisyyttä. Eikös "ihanne" olekin ihanan feminiininen sana? Miehuusihanteet ovat herrojen kotkotuksia.
1800-luvulla, teollisen tuotannon tehostuessa ja kulutusyhteiskunnan syntyessä aikaisempaa symbolisemmat ja tunnepohjaisemmat miehisyysnormit ja niihin liittyvät nollasummapelit alkoivat perkoloitua ylemmistä luokista alaspäin muuttaen samalla vähitellen muotoaan. Vähän vähäisemmänkin miehen tuli tuntea itsensä mieheksi, herrain lailla. Urbaanin keskiluokan herrasmieheltä puuttui vain valta. Tällä tavoin miehet rupesivat naisistumaan yrittäessään pitää kiinni miehisyysihanteista, mikä palveli mainiosti voimansa tunnossa olevan patriarkaatin etuja lisäten kulutusta ja motivoiden massa-armeijoita. Kun miehuusihanteet lopulta läpäisivät koko yhteiskunnan, natsismi ja fasismi saattoivat pervertoida politiikan.
Vuosisadan taitteessa miehuusihanteeseen liittyi myös sukupuolinen siveellisyys varmaan kiinteämmin kuin koskaan. Miehen oma seksuaalisuus uhkasi riistää häneltä hänen koko miehisen arvokkuutensa. Lääkärit opettivat, että itsetyydytys mädätti selkärangan. Miehisyys oli sisäistä ja sisäiset yllykkeet (esimerkiksi homoseksuaalisuuteen viittaavat) saattoivat milloin vain torpedoida hauraan miehuusprojektin. Freud ja kumppanit tulivat apuun, mutta onnistuivat vain edistämään miehisen identiteetin muuttumista tunnepohjaisemmaksi ja seksuaalisemmaksi. Itsereflektion perinne, joka toki ulottuu länsimaissa paljon pidemmälle kuin 1800-luvulle, vankistui ja levisi.
Miehet tarttuvat itsetarkkailuun yleensä intohimoisemmin kuin naiset, koska miehillä on enemmän menetettävää. Koska itsetarkkailu itsessään uhkaa miehisyyttä eli vakautta ja luotettavuutta, sisäisestä elämästään liian tietoisen ja siten epäluotettavan metsästäjän on jatkettava yhä pitemmälle korpeen kompensaation toivossa, yritettävä löytää jotain uutta. Lieneekö tässä eräs länsimaisen kulttuurin salaisuuksista?
Timo 08:49
