2.7.03
Keskustelu Markku Jantusen kanssa jatkuu:
Lasta ihaillaan yksilönä, ei toisten lasten joukossa. Aikuisilla on taipumus unohtaa lasten yhteisöjen olemassaolo, ja tämä, toden totta, voi olla heijastuma lapsen itsekeskeisyydestä. Painotin kenties yhteiskuntakritiikkiaspektia liikaa: loppujen lopuksi lapsuuden ihannoinnissa on kyse lähinnä jossittelun taiteesta, yleensä yhdistettynä jonkinlaiseen autenttisuutta painottavaan estetiikkaan. Esteettinen ihannointi ei kohdistu lasten aikaansaannoksiin vaan motiivien ja kokemusten intensiteettiin sekä niiden oletettuun ratkaisevuuteen koko elämän kannalta. Lapsen kokemuksissa ihaillaan niiden subjektiivista, ei objektiivista mielekkyyttä: unien ihailu on muuten samaa maata.
Sivumennen sanoen erilaiset idealistiset etiikan muodot lähenevät estetiikkaa. Markku mainitsee oikeudenmukaisuuden esimerkkinä abstraktista käsitteestä, jonka lapsi voi omaksua vasta vähitellen kykyjen ja kokemuksen karttuessa. Varmaan näin on, mutta lapselle ominaista on kokea oikeudenmukaisuuden kaltaiset moraaliset periaatteet ehdottomina ja hyvin intensiivisesti. Lapsi ei tee kompromisseja. Itse muistelen, että minulle kehittyi seitsemänteen-kahdeksanteen ikävuoteen mennessä herkistynyt oikeustaju, johon kohdistuneet loukkaukset olivat erittäin tuskallisia. Koen, että olen moraalisesti ainakin joiltain osin taantunut noista ajoista, vaikka olen oppinut monenlaisia tapoja ajatella abstraktisti.
Timo 09:27
