8.11.03
Sentimentaalinen arkkitehtuuriraportti
Eilen kävin ensimmäistä kertaa pitkän aikaan Otaniemessä arkkitehtiosastolla, enkä ahdistunut lainkaan. Tätä menoa saatan jo ensi vuonna ilmoittautua kursseille tekemään asioita uusiksi, tällä kertaa ilman depressiota. Katsotaan, millä tavoin asiat ilmenevät siinä vaiheessa.
Opiskelun alkuvaiheiden muisteluun liittyy nostalgiaa, joka on nyt jo ainakin toista astetta. Silloin oli kai lama, mutta vielä enemmän meihin taisi vaikuttaa 'Plaasma' eli karismaattinen professori Pallasmaa ja hänen Tarkovskinsa ja kotiinpaluunsa. Imin lämmintä melankoliaa hämmennyksen kera. Nämä morbidit folkrock-sävelet jäivät piirustussalista soimaan nuoreen mieleen.
Tuolloin, 11 vuotta sitten me ensimmäisen vuosikurssin arkkitehtiopiskelijat suunnittelimme yhdyskuntasuunnittelun peruskurssin harjoitustyönä asuinaluetta Maarinrantaan Otaniemen länsipuolelle. Työ onnistui minulta poikkeuksellisen hyvin, vaikka lopputulos oli vähän hajanainen ja tietyllä tapaa pikkunätti. Uitin repaleisia pesusienen paloja vesiväriliuoksissa ja sain varsin tyylikkäitä mutta silti herkkiä ja luonnollisia lehtipuita pienoismalliin.
Kun silloin tutkailin paikan henkeä, huomasin, että tien varteen kaivataan jonkinlaista rakennusten muodostamaa muuria kehystämään tietä, joka vie komeasti kohti TKK:n päärakennuksen auditoriotornia eli 'amfia'. Tien toisella puolella oli, jo muuri, laivatekniikan laboratorion ison hallin mykkä tiiliseinä, ja nyt on muuri sitten lopulta syntynyt myös Maarinrannan puolelle - laajentuvan korkeakoulun uudisrakennuksista.
Kävin katsomassa uutta TUAS-taloa, josta sen suunnitelleen arkkitehtitoimiston palveluksessa oleva kaverini mainitsi. Tuotantotalouden sekä automaatio- ja systeemitekniikan opetusta palveleva rakennus on rakennettu Tietotalon jatkeeksi. Yhdessä ne muodostavat kaipailemani muurin. Jo muutaman vuoden paikallaan seissyt Tietotalo on arkkitehtoniselta kokonaisvaikutelmaltaan ponteva ja oikealla tavalla muurimainen mutta joissain suhteissa kömpelöhkö ja levotonkin. Uusi talo täydentää sitä erinomaisesti: se on hahmoltaan etäinen, jylhä, rauhallinen ja herooinen (vaikka havainnekuvista tätä ei havaitse) ja siten oikein sopiva korkeakoulun toistaiseksi kauimmaiseksi etäpäätteeksi Laajalahden alavireiseen koivikkomaisemaan. Hyvä Hyvämäki-Karhunen-Parkkinen! Niin ylevä on pääte, että siitä tulee mieleeni edesmenneen tätini kamarin seinällä yhäkin varmaan roikkuva taulu, painojäljennös todennäköisesti 1800-luvun amerikkalaisesta maisemamaalauksesta:
Todella isoja puita lähellä ja kaukana, punapuita, yhä kauempana, ja taustalla, oikealla puolella suunnattomia vuoria, joiden pilvenharmaat paadet kohoavat kuin vieraat tähtisumut tai Nokian tutkimuskeskus Ruoholahdessa. (Ruoholahti on hieno paikka. Siellä on lepakko lasikopissa keskellä tietä, ja sen alta avautuu asfalttiviidakosta lavea portti puiden siimekseen, lasikaupungista mielisairaalaan tai kalmistoon. Ja takaisin.)
Timo 19:50
