Vain sioille kelpaavista helmistä
Mitä jos väitän, että Tommi Perkola kärsii filosofisista sekaannuksista, joita hän yrittää ratkoa poppakonstein? Onko analogia pätevä?
Monet Tommin kirjoitukset ansaitsisivat sisältönsä puolesta lähemmän tarkastelun ja kunnon kritiikin, mutta blogiteksteinä ne flirttailevat lukijan kanssa ohikiitävän hetkensä ja menettävät ajankohtaisuutensa. Lähinnä niistä jää käteen niiden paatos, uuspositivistin apatia, jos on jäädäkseen.
Ajattelin aloittaa maltillisen lähiluvun
viimeisimmästä, joka jäi vaivailemaan. Tommi väittää filosofiaa harrastavien ihmisten epätasapainoisuuden johtuvan taikauskoon perustuvasta maailmankuvasta. Jätetään tämä sivuun, mutta eräässä mielessähän dogmaatikko on tasapainoisempi kuin uteliaisuuden riivaama skeptikko, ja välitön syy omaan epätasapainooni on se, että sallin mielenrauhaani horjutettavan näin huonosti perustelluilla puheenvuoroilla kuin Tommin on.
Tommi esittää haastavia väitteitä filosofian harjoittamisen mielekkyydestä. Mutta miksi hän toimii paholaisen asianajajana tällaisessa ympäristössä, eikä akateemisemmassa? Ammattifilosofithan ovat aika suvaitsevaista väkeä, eivätkä ainakaan väkivaltaisia. Ei ole kysymys lojaalisuudesta, vaan älyllisestä rehellisyydestä. Miksi hän ei suhtaudu asiaansa vakavasti? Kun miehellä on puolustettavanaan selkeä teesi, johon hän uskoo, miksei hän laadi sille puolustusta, jonka se ansaitsee (toivottavasti hän on laatimassa), sen sijaan, että hän propagoi credoaan netissä?
Tämä on jo puhdasta suuruudenhulluutta:
Yksi syy miksi tässä päiväkirjassani olen niin vähän käynyt keskustelua muiden kanssa tai miksi en ole pyytänyt juuri palautetta on juuri se, etten oikein näe mitään mieltä vaihtaa mielipiteitä ihmisen kanssa, jonka maailmanhahmotus on taikauskoinen ja joka ei suostu kyseenalaistamaan maagisia uskomuksiaan.
Selvastihän Tommi kerjää palautetta. On jotenkin vaikea nähdä, mihin tämän magiapuheen kärki on tähdätty: Tommi näyttää joissain yhteyksissä luokittelevan senkin, että uskoo uskomusten vaikuttavan ihmisten käyttäytymiseen, taikauskoksi ja toivomusmagiaksi. Jos uskomukset eivät oikeastaan vaikuta mihinkään, mitä pahaa niissä on?
Erektoidi blogikirjoittelu on kerännyt jonkinlaista mainetta teräväpäisten setien lajina, mutta se minusta älyllisesti yhtä kaikki melko kyseenalainen ilmiö. On vaikea olla huomaamatta, että näissä ympyröissä huonosti perustellun yleisluontoisen väittämän esittäjä pääsee kuin koira veräjästä, kun vain taitavasti vihjaa tukeutuvansa nykytieteen auktoriteettiin. Voi vaikka puhua objektiivisen todellisuuden nimissä, kuten Ilkka K, ja lukijakunta vain hymähtelee hyväntahtoisesti. Blogosfääri on hyvä majapaikka intellektuaaliselle laiskuudelle ja omahyväisyydelle. Skientistijengin vastapuoli on huonosti varustautunut, kun taas jengin itsensä jäseniä yhdistää viehtymys pelit ja vehkeet - argumenttiin, kuten tässä:
Kognition ongelmiin joillain Brentanon opeilla paneutuva on vähän samanlainen kuin sellainen joka tutkisi avaruuslentoja tai merenkulkua Jules Vernen kirjoitusten pohjalta. Verne kiinnostuneena maallikkona sopii tähän jo siksi, että keskivertonykylukijan on paljon helpompi ymmärtää Husserlin ja vastaavien tekstejä niiden tahallisen hämärästä terminologiasta huolimatta kuin hahmottaa 1800-luvun koneenrakennusopin todellisia ongelmia.
Tässähän on esimerkki analogiaoletuksesta, joka ei valaise mitään, ainoastaan vihjaa, hyvin ylimalkaisesti ja -mielisesti. Jos tarkoitus on suosia referentiaalisuutta mielekkyyden sijasta, niin ei kai se siten onnistu, että luovutaan vapaaehtoisesti molemmista. On hyvä pitää tietonsa ajan tasalla, mutta kysymys on kuitenkin aina siitä, mistä kulloinkin on kysymys. Esimerkiksi kysymykseen, minkä ajan opeilla sellaisia fundamentaaliongelmia kuin juuri referentiaalisen ja analogisen ajattelun eroa ja luonnetta tulisi tutkia, ei voi vastata samoin perustein kuin kysymykseen, minkä ajan opeilla ihmisen geeniperimää tulisi tutkia. Sivumennen sanoen, sikäli kuin olen (pintapuolisesti) tutustunut uudehkoihin fysikalismin kanssa yhteensopiviksi tarkoitettuihin ns. kausaalisiin referenssiteorioihin, ne vaikuttavat kehämäisiltä, hyödyttömiltä ja filosofeja paljon pahempiin sekaannuksiin ja näennäisongelmiin johtavilta kuin Brentanon ja Husserlin ikivanhat kysymyksenasettelut.
Sitä paitsi idea, että referentiaalisen ja analogisen ajattelun ero kelpaa luonnontieteen demarkaatiokriteeriksi (eli siksi, mikä erottaa sen ei-luonnontieteestä), on aika kaukana tämän päivän opeista. Analogia on loppujen lopuksi vain isomorfiaoletus, ja luonnontiede on paitsi mittaamista myös mallien soveltamista. Voidaan myös ajatella, että jos analogia todella on osuva, referenssisuhde on pätevä, enkä ymmärrä, miksi tällainen edellyttäisi uskoa minkäänlaiseen maagiseen kytkökseen.
Timo 14:29
