Herkistellään sitten, kun alkuun on kerran päästy
Pitäisikö edellisessä merkinnässäni esiin pulpahtanut synnintunto päästää valloilleen? Sitä on pitänyt aisoissa se, että samalla kun olen itse häilyskellyt lyhytjänteisesti kaikkine neurooseineni, nuo sivummalta katsoen ehkä hyvinkin häilyväisiksi mieltyvät naiset ovat edustaneet vakautta, opettaneet minua ja estäneet pelottavan heikolta vaikuttavan vastuuntuntoni aiheuttamia ongelmia eskaloitumasta.
Pari naista: Toinen on ystävä, muusaksi nimittämäni, ja toinen elämääni syksyllä tupsahtanut kumppaniehdokas, reilu nuori nainen, joka muistuttaa italialaisten renessanssimaalausten naishahmoja.
Valitettavasti vain en ole rakastunut enkä itse asiassa ihan ihastunutkaan: syystytön hahmon päällä ei leiju auraa, joka erottaisi hänet ajateltavissa olevista vaihtoehdoista, joita ennen kokematonta elämänhalua tihkuvan mieleni tekisi kartoittaa etsien toki vain sitä suurta saalista ja päästäen kaikki pienet sintit (näin tosiaan kirjoitin, huomasin kello kolmelta yöllä) menemään saman tien, jottei ketään, edes itseäni, käytettäisi hyväksi eikä kenenkään sydän suotta särkyisi... Ennenaikaisuuden tunne uhkaa suhdettani syystyttöön: en halua pitää häntä itsestäänselvyytenä.
Edellytykseni ratkaista sitoutumisongelmia eivät ole parhaat mahdolliset. Olen 30, mutta en ole koskaan rakastanut ketään kuin etäältä. Olen vieläpä ollut uskollinen kaukorakkauksilleni kunnon lapsekkaan romantikon tapaan. Minulle ei ole tuottanut vaikeuksia torjua muut, minut lähelleen päästäneet, aivan liian helppoina, triviaaleina.
Triviaalit suhteet ja kyynisyyden merkit etenkin nuorissa naisissa (keissäpäs niitä muissa onkaan...) herättävät minussa edelleen suurta levottomuutta ja vieraudentunnetta. Kaipaan oikeaa rakkautta, mutta tunnistanko sen, kun se tulee vastaan? Mitä kaikkea minä kätkenyt, tai kuvitellut kätkeväni, sammuttanut, vakan alle? Ovatko säästämäni tunteet kovin epälikvidejä tai inflaation syömiä? Ja kun yhä kyselen, yhä vain pateettisemmin: onko tynnyrini näin tyhjä?
No, minä uskon kommunikaatioon, ja olen varma, että tästä uskosta kannattaa pitää kiinni, vaikka kommunikaatio onkin aina tuomittu epäonnistumaan ja vaikka se tarjoaa mahdollisuuksia yhtä lailla niin hyvän kuin pahankin esilletuloon. Miten siis pidän kiinni omastani ja toisen arvokkuudesta?
Intohimoni on etsiä kontaktia koskettamalla erottavan ruumiillisuuden eri osia niin paljon kuin sielu tilanteessa sietää, tasapuolisesti mutta pitäen pääasian päällimmäisenä eli suudellen yhä uudelleen tai sitten vain puhuen. Entä katse, mikä sen valta onkaan? Asiat alkavat mutkistua, kun alkaa katsoa julkeasti kohti eikä enää ajattele, että "kyllä se ääni kuuluu, vaikkei naama näy". (Sivumennen sanoen juuri tällainen toteamukseni säpsähdytti kauan sitten nuorta tyttöä, jonka kanssa juttelin junassa. Arvasin ja arvasin oikein, että sanojen 'ääni kuuluu' klangi aiheutti tämän. Kuinkahan suuri osuus ihmisistä pystyy eläytymään tuohon reaktioon? Muusani ei pysty, nauraa vain epäuskoisena.)
Kaikkien ei tarvitse ilmaista itseään yhtä epätoivoisesti, pienen lapsen tapaan. (Ennen kuin tulin murrosikään, saatoin saada itkunsekaisia raivokohtauksia, joihin syynä oli aina jokin epäonnistuminen tai väärinkäsitys. Kun ensimmäisellä, ellei toisella, luokalla järkyttynyt opettaja kysyi, miksi käyttäydyin noin, selitin pikkuvanhasti, että "ilmaisen itseäni". Opettaja totesi, että vain pikkuvauvat ilmaisevat itseään tuolla tavalla, mikä saattoi minut hämilleni.) Toiset löytävät keskinäisen lämpönsä muutenkin:
Kiltti pikkujoulupukki
Tapasin perjantaina pienen joukon hienoja ihmisiä, sellaisia, joissa on herkkyyttä, tarkkuutta ja itsestään melua pitämätöntä älyä. Outoa kaihoa herättävä seurue. Minusta tuntui, että olen särö, kun pullahdan paikalle naama karvaisena ja pukeutuneena keikarimaisemmin kuin menneinä vuosina. Illan ehtoisa emäntä oli vuosikaudet sydämeni valittu, sellainen jollaisista kerroin, ja koin hänen surumielisen läsnäolonsa edelleen oudosti lämmittävänä. Olin ostanut naisarkkitehtivaltaista tilaisuutta ajatellen pikkujoululahjojen jakoa varten (yli?)herkän pienen häkkyräesineen. Jouduin paljastamaan lahjoittajuuteni, koska olin saada paketin ensin itse (kunkin lahjan saaja ratkaistiin pyörittämällä pulloa), mutta lopulta vaatimaton lahjani löysi tiensä erään kaunottaren hyviin käsiin. Vanhoja kollegoita on kuitenkin paha voittaa esinevalinnan mielikuvituksellisuudessa: Tulin lapseksi jälleen, kun paketista paljastui äärimmäisen sympaattinen jousivetoinen pikku robotti. Se lähti kävelemään...
Harmittelen, kun en ottanut valokuvaa siitä, kuinka pieni vihreä robotti kohtaa kaksintaistelussa ensin itsensä Luurankopiparkakkumiehen ja sitten Puumiehen, siis sellaisen pienen malli-ihmisen, jonka niveliä voi väännellä.
Timo 22:33
