Untenmaiden joulu
Matkustin maanantai-iltana Helsingistä Pohjanmaalle. Tarkoitus oli lähteä kello 17.20, mutta ensimmäinen juna oikeaan suuntaan irtosi lähtöasemistaan vasta kello 19.40. Hilpeä konduktööri selitti suomenruotsalaisille teinitytöille, kuinka Seinäjoelta lähtee koiravaljakko Vaasan suuntaan ja Tampereelta porovaljakko Jyväskylän suuntaan. Vieressäni istunut neiti ei tainnut ymmärtää höykäsen pöläystä.
Tyttöparan paidanhelman ja housunkauluksen väliin jäi suunnilleen puoli metriä ihoa. Iho vaikutti levottomuutta herättävän mykältä, teinityttöydelle luonteenomaisesti, ja sen ilmeisen korkean laadun tunnustaminen vaati kiusallisen paljon järkeilyä. Muutoinkin naiskauneus uhkaa arkipäiväistyä kokemusmaailmassani. Joulu sen sijaan on yhä vain kerran vuodessa. Olisi ihan kohtuullista rakastua kunnolla; kompromisseilta ei kuitenkaan voi välttyä. Sitä huomaa vertaavansa naista ja puhtoista kauneutta: pärjäisitkö sä syystyttö sille mitä joulu on mulle merkinnyt? Ylimäkö tässä esitän yli-inhimillisiä vaatimuksia? Emmä tiedä...
Sen tiedän, että ajanmukaiset avoliitot tapaavat hajota jouluksi, kun osapuolet menevät kukin omaan kaupunkiinsa. Jottei näin kävisi, täytyy puolisoista toisen olla vähintään raskaana.
Aatonaattona kävimme lähempänä juuria, äiti ja minä: kaadoin kuusen, sellaisen pienen, joka mahtuu auton tavaratilaan; veimme kynttilöitä haudoille. Aattona istutin kuusen tynnyrimäiselle puujakkaralle. Jakkara on peräisin Kiinasta. Verhosimme sen kynttiläaiheisella liinalla.
Aiemmassa merkinnässä mainitsemani äidin joulukukka oli erinomaisesti aikataulussa: sen neljästä teriöstä viimeinenkin aukeni aatoksi. Se on tässä koneen oikealla puolella, pöydän nurkalla. Kun kerran toin mukanani tämän arvoesineeni ja taikalaatikkoni, minun ei tarvinnut suoranaisesti vaieta jouluna, mutta valikosta löytyvä käsky mennä nukkumaan sai suurimman kunnioitukseni...
Jouluaamuna taapersin äitimuorin kanssa joulukirkkoon, siihen, joka näkyy ikkunastani. Veljeni jäi nukkumaan, hän oli saapunut vasta edellisenä iltana rehkimästä toisten jouluilon eteen. Jumalanpalveluksen jälkeen viimeistään valvontani vaihtui vatsanpalvonnaksi ja laiskuudeksi: makeaa jos ei mahan täydeltä niin liikaa kuitenkin; nukuin, heräsin, nukahdin taas. Vuorokaudenajat mukautuivat kauniisti oikkuihini tänä vuodenaikana, joka on niin pimeä, että tuskin näkee nukkua.
Tänään kävi sukulaisia, äitini vanhempi sisar ja tämän poika. Maalaisserkkuni ei ole juuri käynyt kouluja (arvelen hänen kärsineen lukihäiriöstä) eikä häntä ole helppo yhdistää "ajattelevaan luokkaan", mutta keskustelukumppanina, tilaisuuden tullen, mies osoittaa hämmentävää liikkuvuutta, laaja-alaisuutta ja arvostelukykyä. Kävi ilmi, että hän tuntee nettipäiväkirjailmiönkin. Olemme oudolla tavalla samantapaisia näpertelijöitä, haihattelijoita ja tarkkailijoita molemmat. Ajan myötä hän on kypsynyt hitaasti mutta varmasti ja niin teen minäkin.
Viime yönä hieman yli kello kaksi hovikriitikkoni runoilija Nummela lähetti tekstiviestin, jossa hän kehui minun tavoittaneen palstallani "hyvän leppoisan ajankulun ja kotoisuuden tunnelman". Olin juuri nukahtamassa. Muistan kirjoittaneeni vastaukseksi viestin, jossa rinnastin blogimerkinnät keihään kärkeen pistettyihin vihollisten päihin.
Timo 21:58
