Minä seuramatkailija
create your own visited country map
Noihin maihin olen siis ehtinyt. Kaikki matkani olen tehnyt maitse ja meritse. Lentomatkalle minua ei ole kysytty, enkä ole itsekään keksinyt hyvää syytä astua koneeseen. Veran blogissaan (tässä & tässä) mainitsema vuorten katselu voisi melkein olla sellainen. Ehkä olisikin, ellen olisi Pohjanmaalta. Itse asiassa kaikki matkani Tallinnaa kauemmaksi ovat olleet koululais- tai opiskelijaryhmien bussiretkiä, sellaisia kuin toisen vuosikurssin arkkitehtiopiskelijoiden Hollannin-ekskursio, jonka yhteydessä astuin Saksan maaperälle maantien levähdyspaikalla niin, että koko Saksa siltä seisomalta punastui.
Vaikka hieman jälkijunassa tulenkin, sain blogimaailman karttavillityksestä hyvän perusteen tai verukkeen avata pöytälaatikkoni ja käsitellä joitain tuotakin vanhentuneempia henkilökohtaisia uutisia, joista asiaankuuluvin on seuraava: Suurimman osa punaisesta alueestani valtasin reilut pari viikkoa sitten, kun hankkiuduin itärajan taakse, Pietarin kaupunkiin.
(Onpa muuten leppoisa kirjoittaa, kun rakensin kirjoista ja pahvilaatikoista ergonomisen työpisteen patjani päälle. Langaton näppis ja hiiri takaavat mukavuuden. Itse läppäri on melkein metrin päässä: jos jostain pitää valittaa, niin siitä, ettei näköni liene enää yhtä armottoman terävä kuin nuorempana.)
Nevan takana
Kolmen yön pikavisiitin perusteella on vielä vaikea kertoa muusta kuin siitä, miten ennakkomielikuvat ovat vahvistuneet. Muunlaisia asioita on vaikea rekisteröidä ja ilmaista. Mielikuvissani Venäjä on paikka, jossa suuret kaupungit nousevat kuin ei-mistään. Silti oli oikeastaan yllättävää, kuinka äkkiarvaamatta tuo lavasteelta vakuttava metropoli pullahtaa esiin tuosta heti luovutetun Karjalan männyn takaa.
Ikään kuin olisi uskoteltava itselleen, etten katsele Potemkinin kulisseja, vaan todellista suurkaupunkia, joka on seissyt paikallaan kolmesataa vuotta. Dostojevskin sanoja Pietarista aamu-usvan mukana haihtuvana harhakuvana ei tarvinnut erityisesti muistella.
Tämä ei kerta kaikkiaan voi olla tässä! Tuo ajatus hiipii varkain mieleen Nevski Prospektilla. Oudosti yhtenäinen katukuva silti vain levittäytyi joka suuntaan.
Kotiin tultuani huomasin unen ja valveen rajamaille saavuuttuani, kuinka kaupungin arkkitehtuuri alkoi elää päässäni omaa elämäänsä loputtomina variaatioina ja montaaseina.
Mielikuvien Venäjällä asiat toistuvat, ainakin tilassa, maan laajuudessa; ajasta ei niin tiedä, junat kuulemma kulkevat aikataulussa. Raskaat teräsovet sulkeutuvat väkivaltaisesti, ja sisältä sievästi paneloitu metrojuna nytkähtää matkaan. Tummiin pukeutuneet ihmiset asettuvat pitkiin liukuportaisiin kuin teräketjun hampaiksi.
Pietarilaisen ja helsinkiläisen talvivaatetus on tänä päivänä varsin samanlainen. Katukuvaan on helppo upota. Pietarilaiset toki käyttävät hieman enemmän turkismateraaleja, eritoten turkislakkeja, jotka kävivätkin kaupaksi osalle ryhmästämme.
Sivumennen sanoen se, ettei turkiksia vastaan ole Suomessa kampanjoitu etnisiin stereotypioihin ilkeämielisesti viitaten, johtunee pelkästään siitä, etteivät ryssänvihaajat tai muutoin muukalaiskammoaan kainostelemattomat mahda viihtyä samoissa pöydissä kettutyttöjen (kanipoikia unohtamatta) kanssa.
Pysyttelin varsin tiiviisti suomalaisryhmässä, joka herätti eräänlaista kammoa silkalla koollaan. Esim. Moloko-klubilla (siis ruotsiksi Mjölk), jossa kuulimme paikallisten bändien lisäksi pitkäpiimäisen ja ennalta arvattavan esitelmän kaupungin rock-scenen vaiheista, emme tulleet varanneeksi vain pöytiä vaan kokonaisen huoneen. Luontevia tilanteita paikallisiin tutustumiseen ei kohdallani tullut vastaan, enkä niitä etsinytkään. Silti uskallan sanoa, että uskoisin viihtyväni venäläisten seurassa. Tuskin sikäläinen alkoholikulttuurikaan on ongelma.
Venäläiset ovat suomalaisiin verrattuna urbaania väkeä. Me suomalaiset tarvitsemme yllemme ja välillemme luontoa, kaupunkeihimme kallioita ja kangasmaita muistuttamaan todellisuudesta, jota ilman joutuisimme kohtaamaan toisemme alastomina, valmistumattomina, ihmiseltä haisevina. Venäläisillä on inhimillinen luontonsa, elämäntaitonsa, tapansa, vaatetuksensa. Ne riittävät. Ikkunan takana voi olla ekokatastrofi.
Suola teki kadut loskaisiksi, muutoin kaupunki oli sangen siisti. Hotelli Moskovasta näki Nevan yli. Paikan saattoi sijoittaa karttaan: tuollaisen mutkanhan se tekee... Tällaista on siis tippua Fennoskandian kilven reunalta!
Viihdyin puolitutun matkaseurueeni seurassa vallan mainiosti, sillä minulla oli mahdolisuus viihdyttää itseäni ottamalla digitaalikuvia, manata pois mahdollisesti uhkaavat vieraudentunteet heilumalla valokuvaajan roolissa. Valokuvaleikki korvasi mainiosti alkoholin, jota nautin tapani mukaan vain nimeksi.
Digikamera ruokkii narsismia: pakkasin matkaan kapeauumaisen mustan palttooni ja tiukan piponi vain saadakseni itseni ikuistetuksi vakavailmeisenä ja kaulukset pystyssä sopivan arvokkaassa miljöössä, vaikkapa Dostojevskin haudalla (mikä olisi ehkä ollut mautonta). Kiitos nuoren ryhmämme eloisimman naisjäsenen, jolla on kyky pelmahtaa aina paikalle otolliseen aikaan (karjalaisilla juurilla on varmasti osansa), sain kuvani. Siinä taustalla häämöttää hotellimme naapuri, Aleksanteri Nevskin luostari, jonka hautausmaalla Fjodor Mihailovitsh muiden muassa lepää.
Timo 23:14
